Itsekkyyksien aika?

Postmodernin teoreetikot aloittivat keskustelun individualismin ajasta jo 30 vuotta sitten. Ajanlaskun saavuttaessa uuden vuosituhannen oli puhe yksilöllisyydestä ja sen kyllästämästä maailmasta tullut osaksi koko kansan puhetapaa. Puhuttiin yhteisöllisyyden rapautumisesta ja individualismin, itsensä kaltaisena olemisen mahdollisuuksista ja kääntöpuolista – lähinnä Giddensin ja Ziehen ajatuksista ammentaen. Nuorista puhuttaessa piti kuitenkin varoa, individualismi oli tiukasti erotettava itsekkyydestä. Niinpä julkisessa tai akateemisessa keskustelussa ei ollut soveliasta edes pohtia yksilöllistymistä seuraavaa yhteiskunnan tilaa – se kun olisi johtanut väistämättä myös itsekkyyden äärelle.

Individualismi-keskustelu kohdistui nuorisotutkimuksessa luonnollisesti nuoriin. On jonkinlaista kohtalon ivaa, että itsekkyyden spiraali löysikin leposijan nuorten sijaan heidän vanhemmistaan. Talouden taantuma, työttömyys, euron kriisi, polarisaatio, managerialismi, markkinaliberalistisen eetoksen läpitunkeva voittokulku ja näiden rinnalla jo pitkään vapaana rietastellut julkisen sektorin uudelleen organisointi – tai alasajo – loivat valtavan työntövoiman. Aikuiset ihmiset nielivät purematta ajatuksen elämästä tehokkuus- ja kilpailuareenana – Colosseumina, jossa vain voittaja jäävät henkiin. Kansalaisten vilpitön kuvitelma oli, että näin saadaan aikaan parempi Suomi. Valtiovarainministeriön virkamiesten talousfilosofia sekoittui kuitenkin yksilötasolla vääriin välittäjäaineisiin – se läpäisi koko ajattelun.

Taistelu paremmuudesta alkaa jo lasten kasvattamisesta. Vanhempien tavoitteena on tuottaa keinoja kaihtamatta ikäluokkansa ihmelapsi. Huippukoulut ovat tie tulokseen. Lehdistä voi lukea mihin kouluun jälkipolvensa kannattaa sijoittaa, sillä alhainen siirtymäprosentti yliopistoihin kertoo automaattisesti luuseriudesta ja surkeasta opetuksen tasosta. Lapsuus ja nuoruus rinnastuvat ravihevosten trimmaamiseen tulevaisuuden koville kilparadoille. Vapaa-ajan harrastuksissa hinta takaa immuniteetin paskasakilta ja huonoilta vaikutteilta. Mitä enemmän lapseen sijoittaa rahaa, sitä varmemmin hänestä tulee hyvä ihminen. Sama koskee tietysti asumista, sillä Itä-Helsingin ”slummeissa” ei voi kasvaa kansalaiskelpoisia yksilöitä. Voittajien stoori onkin rahan ja itsekkyyden stoori: leipäjonot kaatopaikkojen lähelle, sillä sieltähän jonottajatkin tulevat!Häviäjien Suomi ei tietenkään markkinaliberalistisen maailmansodan keskellä kiinnosta ketään, sillä sinne pudonneet vain syövät valtion kassaa: vätykset. Nämä ihmiset suojautuvat etsimällä selityksiä hämmentävään henkiseen alennustilaan – toisen luokan kansalaisuuteen. Marginaalin volyymi ei kuitenkaan kanna julkiseen keskusteluun tai päätöksentekoon. Liha piikkiin on etsittävä omasta elinpiiristä ja perinteistä. Kamppailtaessa niukoista resursseista syntyy vahvoja ideologioita, joten uusisänmaallisuudelle, suvaitsemattomuudelle ja arvokonservatismille on ravinnerikas kasvualusta. Paradoksaalisesti ne tietysti tuottavat raaka-ainetta toisenlaiselle itsekkyydelle. Jokainen niukkuudesta taisteleva on toiselleen hyvä vihollinen, varsinkin jos hän on poikkeava. Spurgut ja nistit syövät minun tukirahojani, maahanmuuttajat vievät työt tai vetelehtivät budjettivajetta kasvattaen ja kiinalaiset kilpailuttivat halpatyövoimalla tehtaan alta. Menneet sukupolvet eivät vuodattaneet verta ja kyyneliä tällaisen Suomen vuoksi – minullekin kuuluu osuuteni tästä maasta.

Pallo on pahasti hukassa. Mustavalkoisuus on korvannut (kuvitellun) hyvinvointivaltion perusajatuksen: yhteisen hyvinvoinnin. Ikään kuin globaalin taloussodan kotirintamalla olisi vain yksi mahdollinen raide. Yksilötason reaktiot syntyneen jakolinjan molemmin puolin ovat heijastumia, suojautumiskeinoja, kansakunnan minäkuvan liian nopeasta kastroinnista. Vaihdoimme liian nopeasti taloudellisen kasvun korvaamaan kaikki eettiset, moraaliset ja henkiset arvot. Sotien jälkeen rakentuneen yhteishyvän ideologian kadottua ihmiset ovat aivan eksyksissä. Nyt kukin etsii tahollaan epäuskon vallassa paikkaa kiinnittyä – jotkut rahalla ja toiset vihalla. Tämän kaiken keskellä kasvaa nuori sukupolvi, jonka elinympäristö on kyllästetty itsekkyydellä.