Kenen lauluja laulat

Tammikuun 20. päivänä tapahtui kummia, jälleen Pariisissa. Tänä sananvapauden riistämisen ja puolustamisen kuukautena Ranskan oikeusistuimen eteen marssivat ranskalainen sosiologi ja rap-muusikko syytettyinä ”anti-valkoisesta rasismista”[1] ja ”valkoisten syrjintään, vihaan ja väkivaltaan lietsomisesta”[2]. Kyseessä on sosiologi Saïd Bouamaman ja rap-muusikko Saïd Zougghagin[3] yhdessä julkaisema kirjan ja CD:n kokonaisuus Nique la France – devoir d’insolence[4], joka sivaltaa umpikujaan ahdettuja tasavaltalaisen Ranskan arvoja yhdistäen sosiologin analyysia satiiriseen rap-kerrontaan.[5] Tämä jo viisi vuotta sitten julkaistu kirjan ja levyn paketti on herättänyt suuren määrän vastareaktioita, joista yhtenä esimerkkinä on ”antikristillisen”, ”antiranskalaisen” ja ”antihumaanin” rasismin vastustamiseen keskittyvä liittouman ilmaisema kritiikki[6]. Sen tekemän rikosilmoituksen ansiosta sosiologi ja muusikko olivat noin viikko sitten oikeudessa. Liittouman aloite ei näytä kuitenkaan johtavan syytteeseen.

Mistä kumpuaa tämä epätavallisen voimallinen polemiikki ja ärtymys, jonka ovat jakaneet monet muutkin kuin edellä mainitun liittouman kannattajat? Kuvio on tietysti monipiippuinen, mutta muutama asia nousee erityisesti mieleeni.

Ranskan rasismi. Kirjan ja levyn kritiikin ärsykkeenä ei ole vain yksi ihmisryhmä tai Front National -puolue, joka on usein ollut rasisminvastaisen yhteiskuntakritiikin ensisijainen kohde. Kritiikki kohdistuu Ranskan rasismiin: valtiolliseen nykypolitiikkaan, siirtomaahistoriaan ja sen perintöön, mediaan, hallintoon ja sen viranomaisiin, ja lopulta kaikkiin Ranskassa asuviin. Tällainen systeeminen kritiikki on murskaavampaa kuin tiettyjen erityisryhmien, politiikan sektoreiden tai puolueiden vieroksunta. Samalla kritiikki symbolisoi muutosta ranskalaisessa rasismia koskevan yhteiskuntakritiikin perinteessä. Rasismia vastustava taistelu kohdistui Ranskassa(kin) miltei vuosituhannen vaihteeseen saakka etupäässä rasistien vastustamiseen. Kohteena olivat ”he”, rasistisen ideologian kantajat, pikemminkin kuin ”me”, ranskalainen yhteiskuntajärjestys syrjivine käytäntöineen, kulttuurisine tapoineen ja ihmisineen. Sosiologin ja räppärin kerronta tuo esille, ettei yhteiskuntakriittinen katse voi typistyä vain helppoihin ääripäihin – rasistiseksi nimettyyn puolueeseen, poliisi-instituution väkivaltaan, syrjäytyneiksi nimettyihin lähiöihin tai moskeijan liepeiltä löytyviin nuoriin miehiin.

Nique la France iskee tasavaltalaisen Ranskan ydinarvoihin: vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon.[7] Näiden arvojen puolesta sosiologi ja räppäri näyttävät haluavan taistella, mutta eivät millä tahansa ehdoilla. Pamfletti ja laulut kertovat siitä solidaarisuuden paradoksista, joka virittyy tasavaltalaisen yksilön oikeuksien nimiin vannovan ihmisoikeusajattelun ja laajan ranskalaisten joukon kokeman epäoikeudenmukaisuuden välille. Epäoikeudenmukaisuuden kokemusten purkaminen lauluiksi ja kirjaksi kertoo, ettei hiljaiseen asemaan tyydytä. Näkyväksi halutaan tuoda mitä moninaisimpien ihmisryhmien epätasa-arvon kokemukset ja ajatukset – lähiöissä asuvat, entisistä siirtomaista kotoisin olevat, nuoret, kodittomat, ei-valkoiset…

Hiljaisen historian politisointi. Sosiologi ja räppäri läpivalaisevat siirtomaahistorian muistia ja muistoa. Yhteiskuntakriittisen analyysin ytimeen kuuluu eittämättömästi valtasuhteiden purkamisen tavoitteet. Sosiologin ja räppärin yhteistuotos tuo valtakysymykset näkyviksi myös ihonvärin mielessä. Ihonväriin liittyvien valtasuhteiden tuulettaminen on jäänyt sekä tasavaltalaisessa traditiossa että maan rasisminvastaisessa toiminnassa usein varsin näennäiseksi. Etenkään valkoisuus ei ole ollut solidaarisuuden kiistakapula vaan pikemminkin yhteiskunnan hiljainen olotila. Nique la France -analyysin voi tulkita osoitukseksi siitä, että niin yhteiskunnallisilla eroilla kuin solidaarisuudellakin on värinsä. Syrjintä ihonvärin perusteella on olennainen osa tasavaltalaista todellisuutta. Sosiologi ja räppäri eivät ole analyysinsa kanssa yksin. Mustien järjestöjen yhteenliittymän[8] perustaminen vuonna 2005 on monella tavoin merkittävä virstanpylväs ranskalaisen kansalaistoiminnan kentällä. Se kertoo värisokean solidaarisuuden umpikujasta ranskalaisessa poliittisessa kulttuurissa ja julkisessa keskustelussa. Värisokeus tarkoittaa tässä yhteydessä syrjinnän vastaiseen taisteluun tarvittavien työkalujen puuttumista.[9] Ranskassa jokunen vuosi tehdyn barometrin mukaan suurin osa Ranskan mustasta väestöstä on kansalaisuudeltaan ranskalaisia. Saman joukon työttömyysluvut ovat omilla lukemillaan. Ranskan värillinen väestö ei ole eheä yhteisö muussa kuin yhteiskunnallisen syrjinnän ja tähän liittyvien yhteisten, usein siirtomaahistoriaa koskevien kokemusten mielessä. Tässä katsannossa väri on poliittinen eikä niinkään etninen kategoria.

Tieteen ja taiteen liitto. Yhteiskunnallinen kerronta, jossa tutkijan analyysi yhdistyy popkulttuuriseen ilmaisuun, on purevaa ja provosoivaa. Siinä yhdistyvät erilaiset kertomisen tavat ja tasot ilman sellaista äänen hierarkiaa, joka tieteen ja taiteen välille on usein uhkana rakentua. Musiikki ei ole vain tutkimuksen äänen vahvistaja vaan ihmisten kokemusten itsenäinen tulkitsija. Sosiologin ja räppärin yhteistyö osoittaa, että tällainen tieteen ja taiteen (avo)liitto voi olla erityisen voimallinen tiedon tuottamisen ja yhteiskunta-aktivismin muoto, joka ei henkilöidy vain yhden ihmisen, sosiaalisen joukon tai ammattiryhmän omaisuudeksi.

Agrif-liittouma, joka sai sosiologin ja räppärin oikeuden eteen, teki samankaltaisia aloitteita Charlie Hebdon toimitusta vastaan. Tiedossani ei kuitenkaan ole, että kyseisen lehden toimitus olisi saanut astella oikeuden eteen. Miksi näin kävi sosiologille ja räppärille? Onko kritiikin kohde – koko tasavallan eriarvoisuus ja rasismi – erityisen tulenarka? Suvaitaanko satiiriselta lehdeltä rap-musiikkia enemmän yhteiskuntakritiikkiä? Tai onko vastareaktioilla jotain tekemistä sosiologin ja räppärin perhetaustojen kanssa, jotka juontavat juurensa Algeriaan? Entä mitä merkitsee räppärin suhteellisen nuori ikä yhteiskuntakritiikin sietämisessä? Sananvapauden rajoista ja ehdoista nämäkin kysymykset kertovat. Ja näistäkin pitäisi pystyä keskustelemaan – vapaasti.