Oikeudenmukaisuutta nuorisokeskusteluihin

Vuodenvaihde on tuonut julkiseen katukuvaan edelliseltä vuodelta tutut nuorten syrjäytymistä koskevat visuaaliset symbolit – katumainokset kadonneista ja löytyneistä nuorista sekä bussipysäkkejä kehystävät vaatimukset vanhempien vastuusta nuorten pitämiseksi turvassa ja kurissa. Nuorten syrjäytymistä koskeva keskustelu ei näytä laantumisen merkkejä, eivätkä liioin sen taustalla olevat yhteiskunnalliset ongelmat.

Keskustelussa näkökulmat kiertävät päättymätöntä kehää, jossa nuoret ovat yhteiskunnan uhkana ja yhteiskunta on nuorten uhkana. Sama näkyy myös vanhemmuuden julkisessa käsittelyssä. Kehää kiertävistä ontoista päätelmistä on pyristeltävä irti. Poliittisen filosofian klassikkoajattelija, Iris Marion Young, voi auttaa kehästä pakenemisessa ja ilmiön kiistanalaisuuden tunnustamisessa. Young ei käsittele syrjäytymistä, mutta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden nurjapuolesta, epäoikeudenmukaisuudesta, hän kirjoittaa monipuolisesti. Taustalta löytyy yhteiskunnan perustoihin saakka menevä kysymys siitä, ovatko yhteiskunnalliset instituutiot ja toimintatavat oikeudenmukaisesti järjestettyjä (ks. myös Herne 2012) – myös nuorten kannalta. Hänen kiteyttämänsä epäoikeudenmukaisuuden ja alistamisen viisi ulottuvuutta parin vuosikymmenen takaa luovat avaruutta myös nykykeskusteluun.

Riisto (exploitation) palautuu epätasa-arvoisiin rakenteellisiin ja taloudellisiin suhteisiin, jotka johtavat – ja helposti myös oikeuttavat – tiettyjen kansalaisten ja ihmisryhmien epäoikeudenmukaiseen asemaan, tyypillisesti juuri nuorten. Nuoren ikäryhmän prekaari asema koulutus- ja työmarkkinoilla on suomalaisen ja eurooppalaisen syrjäytymiskeskustelun ytimessä. Harvemmin sitä kuitenkaan on tarkasteltu riiston näkökulmasta.

Marginalisaatio (marginalization) viittaa rajoitettuihin oikeuksiin osallistua yhteiseen sosiaaliseen elämään, niin resurssien kuin arvostuksen ja täysvaltaisuuden mielessä. Nuorten kohtaama epäoikeudenmukaisuus vaikkapa julkisten tilojen käytössä, jossa syrjimätöntä kansalaisten tilaa luodaan ja koetellaan, kääntyy nykykeskustelussa usein huoleksi irrallisesta tai ajelehtivasta nuorisosta. Syyllistävä leima, joka lyödään passiiviseksi oletettuun kadun syrjässä lymyilevään kansalaiseen, kohdistuu erityisen helposti nuoriin. Norminmukaiseen osallisuuteen liittyy kapea toiminnallisuuden ajatus: yhteiskunnallisesti tunnustetun osallistumisen vastinparina on pelottava joutilaisuus. Marginalisaation lähtökohta tekee ilmiöstä aktiivisen: kysymys on yhteiskunnallisesta suhteesta, jossa kukaan ei jää ulos ilman että on myös olemassa joku tai jotain joka jättää tai siirtää ulkopuolelle.

Vallattomuus (powerlessness) liittyy Youngin jäsennyksissä etenkin poliittiseen valtaan ja poliittisen toimijuuden (itse)määrittelyoikeuksiin, olipa vallanjaon keskiössä ikä, sukupuoli, alue, luokka, rodullistetut kysymykset tai muut eroja ja epätasa-arvoa luovat tai jäsentävät tekijät. Demografia (väestörakenne) ja demokratia kulkevat käsi kädessä: pienenevän nuoren ikäluokan valta on helposti pientä tai haurasta. Syrjäytymiskeskustelu ei ole omiaan tuulettamaan poliittisen vallan ja nuoruuden yhtälöstä käytävää kriittistä arviointia. Nuorten poistaminen kaduilta tai palauttaminen koulun penkille ei kuitenkaan ole vain käytännöllinen toimenpide vaan yhtä lailla vallan ilmentymä.

Kulttuuri-imperialismi (cultural imperialism), koskee Youngin pohdinnoissa epäoikeudenmukaista (yli)valtaa, jossa tietty ryhmä tekee toisen ryhmän samaan aikaan sekä näkyväksi että näkymättömäksi. Kysymys kansalaisuuden ja iän suhteesta luo erityisen epäoikeudenmukaisia asetelmia ja syrjäyttäviä tilanteita. Esimerkkinä toimikoon toimeentulotuen varassa elävät, joista kasvava osa on paitsi lapsiperheitä, myös nuoria aikuisia, joiden oikeuksia täysmääräisen toimeentulotuen saamiseen on muutama vuosi sitten rajoitettu. Jaettu huoli toimeentulotuen saajista yhtäältä yhteiskuntajärjestyksen uhkana, toisaalta järjestelmän uhrina on näkyvän lööppijulkisuuden toiveaineistoa. Huoli tätä oikeuksista monin tavoin riisuttua ihmisjoukkoa kohtaan on omiaan pönkittämään ryhmän absoluuttista eroa yhteiskunnassa pärjääviin. Huoli – ja siihen liittyvä pelko – toimii harvoin vastavuoroisen solidaarisuuden moottorina. Näkymättömämpinä pysyvät samaisten nuorten aikuisten arjen kokemukset, jotka kiistävät huolta tuottavien uhka- ja uhrikertomusten yhtenäisyyden.

Väkivalta (violence) viittaa sosiaalisiin ja institutionaalisiin käytäntöihin, joissa erilaisia väkivallan muotoja – näkyvästä väkivallasta näkymättömämpään – suvaitaan osana arjen syrjiviä sosiaalisia suhteita, niin sukupolvien kesken kuin niiden sisällä. Suvaitsevaisuus voi tässä kohden olla aktiivista epäkohtien sietämistä tai passiivista, jolloin kyse on tunnistamisen ja vaikenemisen jännitteistä vaikkapa perheväkivallan, sosiaaliseen mediaan liittyvän väkivallan tai instituutioiden sisällä koetun väkivallan kohdalla.

Young inspiroi kysymään, miten yhteiskunnalliset vastuunkantajat tulkitsevat poliittisen vastuunsa epäoikeudenmukaisuuksien edessä. Poliittisen vastuun ”poliittisuus” kääntyy Youngin pohdinnoissa laajemmaksi ja dialogisemmaksi kysymykseksi kuin yksittäisten kansalaisten tai tiettyjen helposti nimettävien instituutioiden eriytetyksi vastuuksi. Poliittinen vastuu on heikkoa niin kauan kuin se etsii vastuiden kantajia vain yksittäisistä toimijoista tai yksittäisistä instituutioista. Nuorisotyöttömyys, vaietut ja ohitetut nuorten näkökulmat tai nuorten osattomuuden ja yksinäisyyden kokemukset kertovat sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta, kukin omalla tavallaan. Epäoikeudenmukaisuuden ilmiöt ovat monimutkaisia ja kiistanalaisia. Juuri siksi ne ovat väistämättä yhdessä käsiteltäviä poliittisen vastuun kysymyksiä. Oikeudenmukainen ei ole järjestelmä, joka perustuu saneltuihin kyseenalaistamattomiin periaatteisiin tai mielikuviin. Oikeudenmukaisuus edellyttää mahdollisimman monien ihmisryhmien näkökulmien huomioon ottamista.  

Palaan takaisin katumainoksiin. Huolen ja riskien täyteisessä julkisessa nykykeskustelussa – ja katumainoksissa – ohitetaan helposti keskeiset kysymykset siitä, millaista oikeudenmukaisuutta oikein tavoitellaan, ja miten nuorten epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia tunnistetaan, arvostetaan ja käsitellään. Millaisia ja missä nuoret ovat tässä keskustelussa? Uhreiksi nuoret eivät halua määrittyä, eivät liioin pelon kohteiksi tai valehtelijoiksi epäillyiksi, vaikka katumainokset tällaista mielikuvaa levittävätkin. Onko katumainosten heijastamassa nuoruuskuvassa tilaa muunlaisille tulkinnoille? Jos ei, julkinen keskustelu uhkaa jäädä vaihtoehdottomaksi, nuoruuskuvat typistetyiksi ja nuorten epäoikeudenmukaisuuden monisyiset kokemukset tavoittamatta.

Lähteet
Herne, Kaisa (2012) Mitä oikeudenmukaisuus on? Helsinki: Gaudeamus.
Kojo, Marjaana & Lähteenmaa, Jaana (2011) Nuorten toimeentulotuen leikkaukset – vaarallinen tie. Kommentti 5.1.2011.
Young, Iris Marion (1990) Justice and the politics of difference. Princeton: Princeton University Press.
Young, Iris Marion (2000) Responsibility for justice. Oxford: Oxford University Press.

Leena Suurpää
Kirjoittaja työskentelee tutkimusjohtajana Nuorisotutkimusverkostossa.

***
Elina Pekkarinen kommentoi Suurpääkirjoitusta tuomalla keskusteluun kriminologi Jock Youngin, joka kirjoittaa jälkimodernin aikakauden muutoksista. Kommenttipuheenvuoroon >>