Yhteiskunnallinen tietokilpailu: kuka jää ulkopuolelle?

Kuka omistaa äänen, on ollut perinteisesti demokratiaa määrittävä kohtalonkysymys. Nykyisin kysymyksen voisi asettaa muotoon kuka omistaa tiedon. Nuoret ja ulkopuolisuus on yksi yhteiskunnallisen tietokilpailun kestoaiheita. Paradoksaalista on se, että mitä enemmän syrjään jäänyttä nuoruutta pyritään tiedon avulla hallitsemaan, sitä enemmän syrjään se myös eräällä tavalla jää: yhteiskunnallisessa keskustelussa janotaan tietoa siitä, millaisia nuoret ovat toimenpiteiden kohteina tai palvelujen asiakkaina. Kiinnostus nuorten moni-ilmeisen arjen ymmärtämiseen jää helposti tämän toimenpide- ja palvelulähtöisen tiedonintressin ulkopuolelle.  

Numerotiedon aika: varmaa tietoa epävarmuuden yhteiskunnassa

Tiedon ja hallinnan jännitteinen suhde nuorisoilmiöistä puhuttaessa ei ole uutta. Paradoksien lista jatkukoon: Vaikka nykymaailman hallitsemattomat keskinäisriippuvuudet luovat yhä ennakoimattomamman ja epävarmemman tulevaisuuden kuvan niin yksittäisille nuorille kuin koko maapallolle, nykyajassa vallitsee kaipuu yhä eksaktimman tiedon äärelle. Epävarmuuden ajassa tarkka tieto luo turvaa ja tunteen siitä että jotain hallitaan – ja jotain osataan. Numerot, indikaattorit, seurantajärjestelmät… nämä kaikki ovat paitsi tiedontuotannon elementtejä, myös (illusorisen?) turvan antajia. Paisuvaa riskiyhteiskuntaa pyritään hallitsemaan makro-tason tiedon avulla. Näin myös nuorten ulkopuolisuuden ilmiötä hallittaessa.

Yksi tavanomainen numerotiedon ongelma on sen poikkileikkausmaisuus. Olemme saaneet nähdä ”still-kuvia” työ- ja koulutusmarkkinoiden ulkopuolella olevien nuorten määristä, tiettynä hetkenä. Huomattavasti vähemmän tiedämme kokonaisvaltaisemmin heidän elämänpoluistaan tai kykenemme hidasta tutkimusta vaativaan ylisukupolviseen analyysiin. Nuorten liike ajassa ja paikassa sekä sitä selittävät tekijät jäävät teknisen tiedonintressin ulkopuolelle.

Yksilökokemustiedon aika: katu-uskottavia kuvauksia

Nykyisessä tietokilpailussa on nähtävissä myös uusia osanottajia. Tietoparadoksien lista jatkuu. Relevantin tiedon määrittely polarisoituu, sekin. Makrotiedon rinnalla on vahvistunut mikrotason kokemusasiantuntijuuden asema. Kuunnellaan nuoria ja annetaan heidän itse kertoa tarinansa. Pyritään ymmärtämään ja asettumaan nuorten maailmaan. Numerotiedon rinnalla autenttinen kokemustieto raivaa jalansijaa asiantuntijuuden hierarkioissa ja yhteiskunnallisessa tietokilpailussa.

Nuorten suoran äänen voimistuminen luo pohjaa ymmärtävän – ja nuoria emansipoivan – tiedonintressin vahvistumiselle niin julkisessa keskustelussa kuin poliittisessa ohjauksessa. Mutta ei ongelmattomasti. Kenen tai millaisen nuoren kokemus muuttuu asiantuntijuudeksi, keiden kokemukset jäävät ulkopuolelle? Miten kokemusasiantuntijuus kääntyy yhteiskunnalliseksi vastuuksi, kuka tätä vastuuta kantaa ja tukee, ja kenellä on mahdollisuudet ja oikeudet tämän vastuun kantamiseen?

Huomiotalouden aikakaudella, jossa kaikki kilpailevat tietopääoman kautta saatavasta huomiosta, on tarpeen miettiä, millainen aukko yksittäisen nuoren kokemustiedon ja yleiskatsauksellisemman numerotiedon väliin jää. Laadullisen, kokemuksia yhteen punovan ja analysoivan tutkimuksen sillanrakentajarooli on jäänyt poliittisen tieto-ohjauksen aikakaudella turhaan hyödyntämättä. Näin sordiinon taakse jäävät analyysit, jotka tunnistavat esimerkiksi nuorten ryhmäsuhteiden, paikallisyhteisöjen, perheiden, syrjinnän ja alueellisten tekijöiden yhteenkietoutumia. Tieto rakentaa paitsi turvaa myös yhteiskuntakuvaa: laadullinen tieto on omiaan nyansoimaan yksilötason kokemustietoa siten, etteivät yhteiskunnan patologiat palaudu vain yksittäisten ihmisten kerrottaviksi – ja korjattaviksi.

Nuorisotyön ammattilaiset tietotyöläisinä

Jotain tuolta väliltä kuitenkin löytyy: Yksilökertomusten korostuminen on nostanut julkisuuteen myös nuorten parissa toimivia tahoja, erityisesti kolmannen sektorin toimijoita. Järjestöjen ydintehtäviin kuuluu asiantuntijatiedon tuottaminen ja samalla kamppailu näkyvyydestä. Yksittäisiltä hankejohtajilta tai nuorisotyöntekijöiltä halutaan, ja saadaan, katu-uskottavia, nuorten elämäntilanteita ymmärtämään pyrkiviä diagnooseja. Kriittinen tarkkailija voisi väittää, että näkyvyys mahdollistaa paitsi nuorten ymmärtämisen, myös oman toiminnan legitimoinnin: ”havaintojemme mukaan nuoret tarvitsevat juuri sen kaltaisia palveluja, joita me tarjoamme”.

Olemme molemmat vastaanottaneet harmistuneita ja turhautuneita viestejä, joissa nuorten parissa toimivat julkisen sektorin ammattilaiset ovat kokeneet asiantuntemuksensa tulleen muunlaisen tiedon jyräämäksi. Kuntien työntekijät ovat edelleen niitä, joiden työssä näyttäytyvät (sekä papereina että kasvoina) omien alueiden hyvä- ja huono-osaisuuden yleis- ja erityiskuvat. Näyttävätkö kunnan työntekijät byrokratian kangistamilta viranomaisilta, jotka eivät kykene ymmärtämään nuorten maailmaa nyky-yhteiskunnan tietovaatimusten mukaisesti? Vai puuttuuko kuntakoneistoissa kyky ja resurssit ottaa tietoyhteiskunnan viestintätapojen ja vuorovaikutuksen viidakko mahdollisuutena pikemminkin kuin taakkana, ahtaan kuntatalouden aikoina?

Tieto nuorten ulkopuolisuudesta ei ole yksiäänistä, mutta paljon enemmän näkökulmia soisi julkisuuteen mahtuvan. 

Antti Kivijärvi ja Leena Suurpää
Antti Kivijärvi työskentelee tutkijana Itä-Suomen yliopistossa ja Leena Suurpää on Nuorisotutkimusverkoston tutkimusjohtaja.