Paikan hakemista ja itsensä etsimistä

Nummisuutarit. Kansallisteatterin Suuri näyttämö. Ensi-ilta 23.9.2015.

Aleksis Kiven Nummisuutarit-näytelmä on saanut uuden, modernin tulkinnan Kansallisteatterissa. Näytelmää on tuotu nykypäivään, ja sitä kautta on päivitetty Kiven suomalaisuuden kuvaus. Kansallisteatterin sovituksessa käytetään Kiven alkuperäisiä vuorosanoja, joista osa on tosin jätetty pois tai laitettu eri järjestykseen. Lisäksi toiseen näytökseen on lisätty englanninkielisiä vuorosanoja.

Nummisuutarit on komedia, joka perustuu väärinkäsitykseen: päähenkilö Esko on siinä uskossa, että toisen kylän tyttö Kreeta on lupautunut hänen morsiamekseen. Hän lähtee kosiomatkalle ystävänsä Mikko Vilkastuksen kanssa, mutta perillä paljastuukin, että käynnissä ovat Kreetan ja tämän mielitietyn Jaakon häät. Rinnalla kulkee tarina Eskon veljestä Iivarista sekä merimies Nikosta.

Kansallisteatterin tulkinta nosti mielestäni esiin paljon nuoruuteen liittyviä, ajattomia teemoja: suhde alkoholiin, vanhempiin, vastakkaiseen sukupuoleen, itseen. Kaikki tämä on myös nykynuorille ajankohtaista pohdintaa, ja Nummisuutareiden modernisointi teki teemat ainakin itselleni samaistuttaviksi. Päähenkilö, täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva Esko (Aku Hirviniemi) on naiivi ja kokematon, minkä vuoksi hänelle toisinaan naureskellaan. Kukapa ei tunnistaisi tätä asetelmaa? Kansallisteatteri kuvailee kasvutarinaa osuvasti: ”[P]olku aikuisuuteen on täynnä houkutuksia, petoksia ja harha-askelia.”

Eskon tarina ja nuoren ihmisen ongelmat ovat pääpiirteissään samoja Kiven kirjoittamina kuin Kansallisteatterin uudelleensovittamina. Kuitenkin nuoruus paistoi näyttämöllä läpi paljon vahvemmin kuin lukiessani Nummisuutarit Kiven tekstinä. Tekstistä oli vaikeampi hahmottaa, mitä näytelmän henkilöt oikeastaan tunsivat. Oliko tämä repliikki nyt ironisesti vai tosissaan sanottu? On luonnollista, että näytelmä aukeaa paremmin näyttämöllä, onhan se aina tarkoitettu katsottavaksi eikä luettavaksi.

Kosioretkensä seurauksena Esko joutuu käsittelemään uusia tunteita ja tilanteita. Hänen rakkautensa Kreetaan on lähellä lapsellista ihailua. Joutuessaan sulhon sijaan vieraan rooliin Kreetan häissä alkaa Eskossa kyteä vääryyden kohteeksi joutumisen tunne. Häävieraiden joukossa Esko tuntee itsensä ulkopuoliseksi: osa vieraista puhuu englantia, mikä ei Eskolta tahdo sujua, juhlissa nähdään modernin tanssin esitys ja ollaan muutenkin niin maailmankansalaista tai vähintäänkin pääkaupunkiseutulaista, että takahikiän pienissä piireissä liikkunut Esko tuntee jo pudonneensa kelkasta. Kohtaus, ulkopuolisuuden tunne seurassa, jossa kaikki muut tuntevat toisensa, on erittäin samaistuttava. Loppuillasta ahdistus johtaa pinnan katkeamiseen: Esko alkaa rähinöidä ja pakenee paikalta.

Tunteiden laajan kirjon lisäksi suuressa roolissa näytelmässä on alkoholi. Kotimatkalla Mikko Vilkastus juottaa Eskon ensimmäiseen humalaansa. Aika monen nykynuorenkin ensimmäinen alkoholikokeilu on alkanut siitä, että kaveri tarjoaa. Esko tulee aivan päihinsä. Hänen toikkarointinsa on todella hupaisasti esitetty, mutta loppujen lopuksi siitä seuraa vain ikävyyksiä: Mikon ja Eskon välinen herkkä hetki päättyy loukkaantumiseen ja Esko jää yksin. Kotikulmillaan hän kohtaa tuttunsa Antreaksen, ja näytelmän uusi sovitus tulee käännekohtaansa: se muuttuu viimeistään tässä vaiheessa komediasta tragediaksi. Kiven alkuperäisessä versiossa selvitään säikähdyksellä, mutta Kansallisteatterissa Esko tulee tehneeksi vakavan rikoksen. Kaikki käy kovin nopeasti, eikä missään nimessä niin kuin oli tarkoitus. Kohtaus vaikuttaa suorastaan varoitukselta viinan vaaroista, mutta ei tympeältä sellaiselta.

Nuoruus näyttäytyi minulle näytelmän kautta suunnan ja oman paikan hakemisen aikana. Suhteet muihin ihmisiin ovat avainasemassa, mutta niiden luonne ei ole vielä aivan selvä. Toiset ihmiset osoittautuvat muuksi kuin mitä luulisi: Kreetalla olikin toinen, ja ystävä Mikkokin ajoi lähinnä omaa etuaan Eskon kustannuksella. Kansallisteatterin roolituksessa Kreetaa esittää mies (Johannes Holopainen) ja Mikkoa nainen (Inga Björn). Itselleni tuli sellainen tunne, että se kuvastaa kyseisten henkilöiden olevan jotain muuta kuin miltä ensin näyttää. Molemmat Esko on arvioinut väärin ja joutuu pettymään. Kivi ei kuitenkaan ole kirjottanut ketään pahaksi, vaan ihminen on erehtyväinen, ja kokemuksista voi oppia jotain uutta. Omista teoistaan on silti kannettava vastuu. Eskokin on syyllinen rikokseensa vaikka onkin lähtökohtaisesti hyvä ja lainkuuliainen ihminen.

Kaarina Tuokko
valtiot.yo, Helsingin yliopisto