Missä hukkunut viimeksi nähtiin?

Alkuvuodesta ilmestynyt Pekka Myrskylän laatima EVA-analyysi ”Hukassa – keitä ovat syrjäytyneet nuoret?” on ollut tervetullut sytyke syrjäytymiskeskustelulle. Raportti yrittää tavoittaa tilastollisin keinoin syrjäytymisen monimutkaisia ilmenemismuotoja, mikä on tärkeää, vaikka samalla tehdään nuorista hieman yksinkertaistavia ja fatalistisia luokitteluja. Näitä on julkisissa puheenvuoroissa kommentoitu ahkerasti, mikä on osaltaan laajentanut ymmärrystä syrjäytymisen monimuotoisuudesta ja nuorten omista näkökulmista syrjässä olemiseen.
 
Näkökulman laventaminen on tavoitteena myös tässä kirjoituksessa. Myrskylän raportissa luokitellaan syrjäytyneiksi ”sellaiset työ­voiman ja opiskelun ulko­puoliset nuoret, joilla ei ole peruskoulun lisäksi muu­ta koulutusta” eli nuorten elämäntilanteen karkea luokittelu ajoittuu raportissa peruskoulun jälkeiseen aikaan. Jos kuitenkin halutaan tarkastella nuorten kiinnittymistä yhteiskuntaan, on katsottava kauemmas taaksepäin, erityisesti peruskouluaikaan. Kouluinstituution piirissä oleminen ei tarkoita sitä, että nuori kokee kuuluvansa kouluun tai uskovansa koulutuksen autuaaksi tekevään voimaan. Kun yhdeksäsluokkalainen nuori kertoo, että ensimmäisellä luokalla, viikon koulunkäynnin jälkeen tuli tunne, että ”ei, vittu, et tää on ihan paska paikka, ja sit sitä kesti siihen, no, siitä seuraavat kaheksan vuotta, ja koulu oli pelkkää helvettiä tälleen”, niin voi arvata, että ulkopuolisuuden kokemuksia on ehtinyt kertyä jo ennen peruskoulun päättymistä.
 
Peruskoululla nuorten elämässä erityinen asema
 
Kyseinen kommentti on lainaus tutkimusprojektiani varten tekemistäni haastatteluista, joihin osallistui helsinkiläisiä joko Omaura-luokilla (nykyään Jopo-luokka) tai Luotsi-toiminnoissa olevia yhdeksäsluokkalaisia tyttöjä ja poikia. Molemmissa moniammatillisissa toiminnoissa oli vahva nuorisotyöllinen ote, joka vaikutti olennaisesti siihen, miten niissä onnistuttiin rakentamaan yhteys nuoreen.
 
Elämänkerrallisissa haastatteluissa nuoret kertoivat niistä vaiheistaan, joiden takia heidät oli sisällytetty tukea tarjoavien hankkeiden piiriin. Samalla he pohtivat tulevaisuuden suunnitelmiaan. Perheen ja ystävien ohella koulu on toki vain yksi areena, jolla nuori voi kokea sellaisia ulkopuolisuuden kokemuksia tuottavia hankaluuksia, joiden takia yhteiskunnan kontrollikoneisto valpastuu. Ikäluokat yhteen kokoavalla, pakollisella peruskoululla on kuitenkin nuorten elämässä erityinen asema, sillä sinne muiden elämänalueiden hankaluudet usein heijastuvat ja siellä tutut aikuiset voivat ainakin periaatteessa edesauttaa ja tukea nuorten hyvinvointia. Peruskoulu on myös se paikka, jossa hukassa olevaksi leimattu nuori on ehkä viimeksi nähty.
 
Aina jotkut myös löydetään…
 
Kaikilla Omaura -nuorilla oli aiemmilta kouluvuosilta muistoina kielteisiä kokemuksia ja sovittamattomia ristiriitoja, joiden takia he eivät olleet halunneet tai voineet jatkaa standardikoulussa, vaan olivat hakeutuneet Omaura-luokille. Myös monilla Luotseihin osallistuneista nuorilla oli kokemuksia erityisopetuksesta tai kouluun liittyvistä hankaluuksista, joiden takia he odottivat malttamattomasti peruskoulun loppumista. Nuoret kertoivat haastatteluissa lintsauksesta, tunnilla häiriköinnistä, ja ylipäänsä siitä, että koulunkäynti ei aina kiinnostanut. Samalla monet myös kokivat, ettei koulu ollut kiinnostunut heistä, kohteli epäoikeudenmukaisesti tai kieltäytyi näkemästä nuoren pahaa oloa. Yhdeksännelle luokalle ehtinyt nuori on valintojen edessä, ja niihin vaikuttaa monin tavoin jo kynnetty koulu-ura. Joissain tapauksissa nuorten on tehtävä töitä rakentaakseen yhteyden lannistavien peruskoulukokemusten ja toisen asteen koulutuksen välille. Jotkut onnistuvat tässä ajattelemalla, että toisen asteen koulutus on peruskouluun verrattuna jotain ihan muuta ja siellä saa opiskella ainoastaan sitä, mikä kiinnostaa. Toisille taas koulu on koulu, ja kun yhdestä on kerran päästy, voi nuorelle olla vaikeaa löytää syitä, miksi haluaisi enää toiste samaan rääkkiin.
 
Ei ole uutinen, että jo kouluikäiset nuoret ovat joskus hukassa, ei Myrskylän tarkoittamassa merkityksessä kateissa tilastoista, vaan konkreettisesti hukassa perheiltään tai koululta, hatkaavat tai lintsaavat.
 
Mutta aina jotkut myös löydetään. Omaura eli Jopo ja Luotsi ovat esimerkkejä niistä tahoista, jotka yrittävät löytää kouluikäisiä nuoria, pitää heistä jonkun aikaa kiinni ja etsiä nuorille mielekkäitä kiinnikkeitä jatkokoulutukseen ja työelämään.
 
Kaikkien kohdalla ei ote pidä, mutta hyvin kävi ainakin aiemmin siteeraamalleni nuorelle, jonka mielestä koulu oli yhtä helvettiä – hän oli haastatteluhetkellä tyytyväinen omauralainen ja tähtäsi tarmokkaasti ammattikouluun. Tällaista otetta, mahdollisuuksia aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä ja erityisesti niiden resursoimista tarvitaan siis jo peruskoulussa.
 
Sanna Aaltonen
Kirjoittaja on Nuorisotutkimusverkoston erikoistutkija.
 
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Nuorisotyö-lehden hyvinvointia käsittelevässä erikoisnumerossa 3/2012.

Nuorten syrjäytyminen -teemasarjan pääsivulle.