Maahanmuuttokritiikistä ja halla-aholaisuudesta

Jussi Förbom: Hallan vaara: Merkintöjä maahanmuuton puhetavoista.
Into Kustannus. 2010. * Ville Hytönen (toim.): Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Savukeidas, 2010.

Suomalainen maahanmuuttokeskustelu on noussut poliittisen ja yhteiskunnallisen kiinnostuksen keskiöön viimeisten kahden vuoden aikana. Samalla aihe on alkanut kiinnostaa yhteiskunnallisia kommentaattoreita. Käsillä on kaksi ajankohtaista kirjaa, joita yhdistää kiinnostus maahanmuuton kriitikoita kohtaa. Niissä pohditaan eduskunnasta kaikuvia puhetapoja ja Jussi Halla-ahon ajattelua.

Toimittaja Jussi Förbomin Hallan vaara pohjautuu kansanedustajien puheisiin eduskunnassa vuosina 1998–2010. Tutustuessaan aineistoon hän joutui luopumaan ennakkokäsityksestään, että puhetavat olisivat kiristyneet vuosina 2009–2010. Förbom näkee jatkumon, jossa useat kansanedustajat ovat jo pidempään kritisoineet maahanmuuttoa: ”Armotonta kieltä on käytetty aina, pelkoa ja inhoa vieraita ihmisiä kohtaan on osoitettu jo vuosien ajan valtakunnan arvovaltaisimmassa keskustelukerhossa.” (S. 11.) Pieni muutos on kuitenkin tapahtunut: äänenvoimakkuutta on käännetty kovemmalle.

Förbomin mukaan kritiikki on kohdistunut erityisesti humanitääriseen maahanmuuttoon. Eduskunnan tiukinta linjaa ovat vetäneet kokoomus, keskusta ja sosiaalidemokraatit, jotka ovat myös estäneet maahanmuuttopolitiikan liberalisoinnin. ”Kokoomus on konnista suurin, mutta SDP on, varsinkin hallitusvallassa ollessaan, ollut aivan yhtä armoton. Ambivalentimpi keskusta peesaa sitä, jonka kanssa kulloinkin valtansa jakaa.” (S. 109.)

Kirjassa on useita lainauksia kansanedustajien puheista, jotka luovat kuvaa värikkäästä kielenkäytöstä ja uhkakuvien maalailusta. Viitatessaan populaarimpaan keskusteluun Förbom ei niele väitettä, että maahanmuuttokritiikissä olisi kysymys ”kritiikistä”, vaan ”yksiselitteisesti vihapuheesta” (s. 52). Kirjoittaja on puolensa valinnut ja tunnustaa sen avoimesti.

Kirjassa keskitytään turvapaikkapoliittiseen keskusteluun, eikä oteta laajemmin kantaa työperusteiseen maahanmuuttoon ja kotouttamispolitiikkaan, joista eduskunnassa on myös laajasti keskusteltu. Kirja ajoittuu ajanjaksolle, jolla maahanmuuttajien lukumäärä on jatkuvasti kasvanut. Kenties luontevammin kirjan olisi voinut aloittaa 1990-luvun taitteesta, jolloin kylmän sodan ja Neuvostoliiton romahduksen jälkeen alkoi maahanmuuton uusin vaihe, tai vaihtoehtoisesti liittymisestä Euroopan unioniin vuonna 1995, joka on vaikuttanut kotimaisen politiikan liikkumatilaan. Vuosi 1998 ajoittuu oikeastaan samaan aikaan vain kotoutumislain säätämisen kanssa, joka ei aihepiirinä ole pamfletin keskiössä.

Kirjailija Ville Hytösen toimittamassa Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa? -kirjassa yhdeksän kirjoittajaa pohtii tunnetun helsinkiläisen kaupunginvaltuutetun (ps) ja blogistin näkemyksiä maahanmuutosta ja ”Jussi Halla-aho -nimistä ilmiötä” (s. 11). Kirjoittajat ovat Arja Alho, J. Sakari Hankamäki, Timo Hännikäinen, Katja Kettu, Jussi Mallinen, Husein Muhammed, Jussi K. Niemelä, Sirpa Pietikäinen ja Mike Pohjola. Kirjan lopussa on Mike Pohjolan laatima lyhyt maahanmuuttokriittinen sanasto, josta löytää selvennyksen lukuisille uudissanoille, kuten hyysärille, netsille ja suvaitsevaistolle.

Toisin kuin Förbomin kirjalla, tällä teoksella ei ole ideologista lähtökohtaa, vaan se pyrkii tuomaan esiin erilaisia näkemyksiä. Tässä on sen vahvuus. Osa kirjoittajista näkee Halla-ahossa kärkkään ja terävän yhteiskunnallisen kommentaattorin ja osa umpirasistisen, herkkähipiäisen fasistin. Kirjoittajista useimmat ovat tutustuneet Halla-ahoon Scripta-blogin kautta, harvemmalla on henkilökohtaista tuntemusta. Yksi asia on kuitenkin selvä: Halla-aho herättää voimakkaita tunteita.

Halla-ahon väitteiden todenperäisyyden kommentoinnin lisäksi kirjoittajat ottavat kantaa muun muassa maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen, islamiin, arvoihin ja suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuteen. Kirjan perusteemat ovat tuttuja aihepiiriä seuraaville, mutta artikkeleissa on pystytty viemään pohdinta tavanomaista pidemmälle. Esimerkiksi kirjailija Timo Hännikäinen pohtii sananvapauden kaventumista ja toimittaja Jussi K. Niemelä ”halla-aholaisuuden” arvomaailmaa.

Halla-ahoa arvostavat ja häntä kritisoivat kirjoitukset eivät kuitenkaan kohtaa. Kirjoittajien on vaikea suhtautua kirjoituksen kohteeseen viime kädessä neutraalisti, vaikka monia mukiinmeneviä analyysejä hänen ajatuksistaan esitetäänkin. Tämä johtunee Halla-ahon kirjoitustyylistä, joka on tarkoituksellisen ärsyttävää ja piikittelevää, ja useat kirjoittajat tarttuvat hänen kärjistyksiinsä ja liioitteleviin väitteisiinsä. Ne ovat kuitenkin liian helppoja maalitauluja. Mielestäni kiinnostavin kysymys kuuluu: onko Halla-aho vain retorisesti taitava agitaattori, vai tulisiko hänen näkemiinsä epäkohtiin suhtautua vakavammin?

Onko Länsi uppoamassa vai onko kyseessä myrsky vesilasissa? Kuten Förbomin kirja osoittaa, niin Halla-aho ei suinkaan ole ainoa maahanmuuttokriitikko, vaan hän on varsin runsaslukuisessa seurassa. Vaikka Halla-ahon perusteemat (kansallismielisyys, monikulttuurisuuden ja islamin vastaisuus jne.) ovat eurooppalaista tuontitavaraa, niin hän on nähdäkseni perustellusti tarttunut ulkomaalais- ja kotouttamispolitiikan reaktiiviseen luonteeseen. Kasvaneen maahanmuuton pitkäaikaisia vaikutuksia ja siihen liittyviä epämiellyttäviä ilmiöitä ei ole poliittisesti nähty tarpeelliseksi perustella. Halla-aho tarjoaa näihin omia reseptejään, joista voidaan toki olla montaa mieltä.

Koska halla-aholaiset näkemykset (siis oikeastaan aikaisemman poliittisen maahanmuuttokritiikin voimistetut muodot) ovat nousseet politiikan valtavirtaan, ei keskeisillä poliittisilla toimijoilla ole ollut tarjota vaihtoehtoisia näkemyksiä. Tältä osin sekä nyt mainitut kirjat että julkinen keskustelu edelleen painottavat humanitääristä ja työperustaista maahanmuuttoa sekä monikulttuurisuutta poliittisena ideologiana. Tämä on kuitenkin hyvin kapea näkemys maahanmuutosta ja maahanmuuttajien suomalaiseen yhteiskuntaan asettumista ohjaavista politiikkalinjauksista.

Esimerkiksi entisen työministeriön (2006) arvioiden mukaan humanitäärinen ja työperusteinen maahanmuutto on ollut enintään 25 prosenttia kaikesta Suomeen suuntautuvasta maahanmuutosta 1990–2000-luvuilla. Lisäksi maahanmuuton ideologisen taustan typistäminen monikulttuurisuuteen on perusteetonta, koska kyseessä on lähinnä identiteetti- ja kulttuuripoliittinen linjanveto, ja muut politiikkasektorit, kuten työ ja koulutus, ovat huomattavasti paremmin resursoituja. Keskustelu kuitenkin tuntuu junnaavan paikoillaan. Tämä aiheuttaa perspektiiviharhan, jolloin sekä maahanmuuton että kotoutumispolitiikan tosiasiallinen kirjo jää varjoon. Juuri laaja-alaiselle pohdinnalle olisi mielestäni nyt tarvetta.

Ajankohtaisesta maahanmuuttokeskustelusta ja -kritiikistä kiinnostuneille kummatkin kirjat ovat silti mielenkiintoista ja hyvää lukemistoa. Mikäli haluaa perehtyä maahanmuuttokeskustelun poliittiseen argumentaatioon (Förbom) tai maahanmuuttokritiikkiin nettikeskusteluja sivistyneemmässä muodossa (Hytönen), niin marsmars kirjakauppaan ja käytä työmatkat hyödyksi. Kummatkin kirjat ovat helppolukuisia ja hyvin toimitettuja.

Tuomas Martikainen

Kirjoittaja toimii yliopistotutkijana Helsingin yliopistossa.