Hyvää ja huonoa häpeää

Satu Lidman: Häpeä! Nöyryyttämisen ja häpeämisen jäljillä. Atena 2011. 304 sivua.

Häpeäntunne kuuluu ihmisenä olemiseen. Häpeällisiksi koetut asiat ovat eri kulttuureissa erilaisia, mutta kautta aikojen häpeää ja häpäisemistä on käytetty hyväksi kasvatuksessa ja rankaisemisessa. Satu Lidman tarkastelee perusteellisesti häpeää ennen ja nyt erityisesti länsimaissa, mutta mukana on myös islamilaisten kulttuurien ja Kaukoidän, varsinkin Japanin, erityispiirteitä. Hän ottaa kantaa myös häpeän seurauksiin. Kirja jakautuu kolmeen osaan, jotka ovat nimeltään Häpeän lähteillä, Mieli, keho ja häpeän valta sekä Häpeä: syy ja seuraus. 

Kirjan avausosassa tarkastellaan asenteita, kunnian ja häpeän suhdetta sekä huonoa omaatuntoa. Ilmiön universaali määrittely on vaikeaa, sillä häpeä on kulttuurisidonnaista. Oman kulttuurin käytösmallit voivat olla niin tuttuja, että niitä on vaikea tunnistaa ja analysoida. Häpeällistä käytöstä voikin verrata kielioppivirheeseen, jonka äidinkieltään puhuva tunnistaa, vaikkei osaisi selittää tai perustella sitä.

Syyllisyys liittyy johonkin tekoon, kun taas häpeä on kokonaisvaltainen tunne, joka leimaa itsen jollakin tavoin huonoksi. Usein häpeä liittyy sosiaalisen piiriin, se syntyy katseen alla. Häpeä ja kunnia selittävät toisiaan, sillä toisen lisääntyessä toinen vähenee. Euroopassa 1500-luvulla kunnia liittyi vahvasti säätyyn: aateliset ja kirkonmiehet olivat ilman muuta kunniallisia, rahvaan elämään taas ajateltiin kuuluvan luonnostaan paljon häpeällistä. Tällaisia asioita olivat esimerkiksi köyhyyteen ja oppimattomuuteen liittyvä epärehellisyys ja synnillisyys. Toisaalta esimerkiksi Japanissa häpeän ilmaiseminen kuuluu tiettyihin tilanteisiin, ja sen puuttuminen puolestaan koetaan ongelmaksi.

Julkinen häpeä voi muuttua stigmaksi. Lidman kuvaa, miten erityisesti länsimaisessa kulttuurissa häpeä on voinut leimata ihmisen, mikä puolestaan on johtanut sosiaalisen aseman heikentymiseen esimerkiksi työ- ja avioliittomahdollisuuksien huonontuessa. Huonomaineinen henkilö on voitu tuomita kevyemmin perustein kuin hyvämaineinen. Hyvä maine ja kunnia ovat olleet tärkeitä sekä yksilölle että hänen taustayhteisölleen. Nykyäänkin häpeällisen teon voidaan tulkita tahraavan myös tekijän perheen, suvun tai muun ryhmän, johon hän kuuluu.

Häpeän tunne voi saada ihmisen aliarvostamaan ja halveksimaan itseään. Jotkut suojautuvat näitä tunteita vastaan rakentamalla muurin ympärilleen. Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu nykyään myös myötähäpeän tuotanto monenlaisten nolauskilpailujen muodossa. Tirkistelynhalua tyydyttävä formaatti tuo moninaisen mokailun yleisön nähtäväksi ja arvosteltavaksi.   

Lidman toteaa, ettei häpeää tarvitse opettaa: pikkulapsi painaa päänsä alas, kun häntä torutaan. Myös eläimet osoittavat alistumista. Häpeän tunne edistää ryhmään kuulumista ja sopeutumista, sillä siten vanhempien hyvinä pitämät arvot siirtyvät seuraaville sukupolville. Vaarana on, että kasvattaminen voi vääristyä nöyryyttämiseksi tai henkiseksi alistamiseksi. Lidman käsittelee erilaisia lastenkasvatuksellisia näkemyksiä, myös ruumiillista kurittamista, johon usein liittyy nöyryyttämistä.

Häpeän syitä on paljon, mutta usein ne liittyvät todelliseen tai kuviteltuun erilaisuuteen. Keskiajalla oli hyväksyttyä pilkata ruumiillisesti tai henkisesti poikkeavaa, hänet suljettiin ”normaalien yhteisön” ulkopuolelle tai käytettiin hyväksi näytösesineenä. Ruumiilliset poikkeavuudet ja monet sairaudet on nähty seurauksina moraalittomuudesta, synnillisyydestä, likaisuudesta tai niitä on pidetty muuten vain erityisen vastenmielisinä ja pelottavina. Nykypäivän Suomessa kaikki ovat periaatteessa tasa-arvoisia, mutta kuitenkin esimerkiksi vammaisuus, uskonto tai ihonväri voi helposti aiheuttaa syrjintää.

Seksuaalisuuteen liittyvät asiat sisältävät useimmissa kulttuureissa paljon häpeällisiksi tai ainakin salattaviksi tulkittavia seikkoja. Itsetyydytystä on pidetty paitsi syntinä, myös häpeällisenä sairautena.  Varsinkin naisen siveys on useimmissa kulttuureissa ollut kautta aikojen erityisen tarkkailun kohteena, ja usein tämä on liittynyt pukeutumiseen. Alastomuus tai vaikkapa peittämättömät sääret, olkapäät tai hiukset voivat herättää pahennusta. Kiellettyinä ja häpeällisinä on pidetty myös esiaviollisia suhteita ja kaikenlaista valtavirrasta poikkeavaa seksuaalisuutta.

Ehkä kaikkein selvimmin kunnia ja häpeä kiertyvät yhteen niin sanotussa kunniaväkivallassa. Tytön tai nuoren naisen sopimattomaksi tulkittu käytös tahraa koko perheen, joten isä, veljet tai aviopuoliso pahoinpitelevät tai jopa tappavat hänet perheen kunnian palauttamiseksi. Monissa kulttuureissa tällainen perheen tai aviomiehen kunnian vuoksi tehty väkivalta on tulkittu oikeutetuksi, eikä siitä ole tuomittu ainakaan yhtä ankarasti kuin toisenlaisesta väkivallasta. Kunniaväkivallan toinen puoli on vaikeneminen. Eräs haastateltu nainen on kertonut Suomessa 1950-luvulla tapahtuneesta raiskauksesta, joka perheen isän päätöksellä pidettiin salassa. Teon tehnyt poika pääsi kuin koira veräjästä, koska muuten tyttö (uhri) olisi joutunut paikkakunnalla halveksunnan kohteeksi.
Kirjan päättää häpeällisiä rikoksia ja häpeärangaistusta käsittelevä osio.

Häpeärangaistuksilla tarkoitetaan rangaistuksia, joihin liittyy julkista nöyryyttämistä. Esimerkiksi Suomessakin käytetty jalkapuussa istuttaminen on tyypillinen häpeärangaistus, jossa rikkomuksen tekijä joutuu olemaan julkisesti näytteillä ja koko yhteisö saa tietää hänen tekonsa. Häpeärangaistuksiin kuuluvat myös esimerkiksi julkinen ruoskiminen, häpeäkulkueet tai kahlehdittuna tehty pakkotyö. Tällaisen häpeärangaistuksen saaminen saattaa luoda stigman pitkäksi aikaa, mutta erilaiset silpomiset tai polttomerkit säilyttävät häpeällisen teon näkyvissä lopun ikää. Tämä sananmukaisesti leimaa ihmisen kunniattomaksi ja ulottaa rangaistuksen koko elämän mittaiseksi.

Lidmanin teos esittelee perusteellisesti monenlaisia häpeään liittyviä ilmiöitä ja niiden taustoja ja tarjoaa lukijalle paljon pohdittavaa. Kirja on tutkijan kirjoittamaksi tietokirjaksi poikkeuksellisen selvästi kantaaottava. Kirjoittaja ei tyydy vain kuvaamaan, millaista häpeä ja sen syyt ovat nykyään ja mitä ne ovat olleet, vaan hän ottaa rohkeasti kantaa ja ilmaisee selvästi oman käsityksensä häpäisemisen ja nöyryyttämisen oikeutuksesta ja seurauksista.      

Merja Leppälahti
Kirjoittaja on tutkija, kriitikko ja tietokirjailija.

Kunniaväkivallasta, nuorten väkivaltakokemuksista ja stigmasta voi lukea lisää esimerkiksi Sari Näreen kirjoituksesta Nollatoleranssi vihapuheelle, Päivi Honkatukian kirjoituksesta Nuorten väkivaltakokemuksiin liittyvää haavoittuvuutta ei tunnisteta tai Antti Ervastin jutusta Stigma, negatiivinen leima ja perusoikeudet.