Nuorten kansalaistoiminnan globaali vastuu – arvoista politisoitumisen ehtoihin

Tämä teksti on muokattu versio kirjoituksesta, joka on julkaistu opetus- ja kulttuuriministeriön verkkolehden teemasarjassa aiemmin toukokuussa 2011. Tämän teemasarjan aiheena on Maailmanlaajuinen vastuu. Leena Suurpää laati jälkikirjoituksen Laura Ritolan artikkeliin Partioliike globaaliin vastuuseen kasvattajana.

Mitä kaikkea globaali vastuu voi nuorisotyöllisestä näkökulmasta tarkoittaa? Nuorisotoiminnan globaalista liikkeestä tulee ensimmäiseksi mieleen nuorisovaihto-ohjelmat sekä suomalaisnuorten oleskelu ulkomailla – joko fyysisesti tai yhä enenevässä määrin myös virtuaalisesti. Laura Ritolan kirjoitus osoittaa, että globaali vastuu vaatii fyysisen liikkeen ohella erityisesti mielen liikettä: ylirajaisuuden koettelua, olipa kyseessä oma identiteetti, kotikortteli, nettiyhteisö, koulun opetussuunnitelma tai kansalaisjärjestön strategiapaperi.

Maailman väestöstä yli puolet on alle 25-vuotiaita, ja noin neljä viidestä maailman nuoresta asuu kehitysmaissa. Silti nuoret eivät ole perinteisesti olleet keskeinen kohderyhmä, eivät liioin ydintoimija, suomalaisessa kehityspolitiikassa tai kehitysyhteistyössä. Tätä seikkaa korostaa myös valtioneuvoston asettama kehityspoliittinen toimikunta maaliskuussa julkaistussa Suomen kehityspolitiikan tilan vuosiarviossaan. Myös nuorisotyö on Suomessa lähtökohdiltaan ja toteutukseltaan etupäässä kansallista tai paikallista.

Syrjinnänvastaisuus globaalin vastuun ytimessä

Globaali vastuu ei kuitenkaan vaadi valtion rajojen ulkopuolelle kurottautumista. Kotimainen syrjinnänvastainen ajattelu ja toiminta on globaalin vastuun keskeinen piirre. Maailmankarttaa piirretään uudelleen. Kansallisvaltioiden rajojen haurastuessa käydään uudenlaista, yhä hienosyisempää rajapolitiikkaa, mitä sain olla todistamassa tutkiessani rasisminvastaista kansalaistoimintaa Pariisin urbaanilla kentällä. Ulkopuolisia, syrjään sysättyjä, saatetaan löytää yhä lähempää. Nuorisotyöttömyyden, koulupudokkuuden ja julkisen tilan turvattomuuden kaltaiset ilmiöt jakavat urbaaneja kaupunkitiloja, mistä myös täkäläinen keskustelu pääkaupunkiseudun koulujen eriytymisestä osaltaan kertoo. Kyse ei ole vain nuorten elinoloista vaan myös mielikuvien politiikasta: Pariisin monietniset, ”globaalisti rikkaat” syrjäalueet ovat poliittisille päättäjille kuin köyhälistön kortteleita, tahra kartalla. Myöskään kansalaistoiminnan interventiot eivät näille alueille aina yllä.

Pariisilais- tai helsinkiläisnuorten taistelu inhimillisestä kaupunkitilasta, täysvaltaisesta kansalaisasemasta tai oikeudesta koulutukseen ja työntekoon ovat paikallisesti koettuja mutta globaalisti virittyviä nykyilmiöitä. Suomalaista nuorisotyötä tarkasteltaessa on todettava, että syrjinnänvastainen toiminta, kaupunkipolitiikka ja globaalin kasvatuksen muodot elävät usein varsin erillään toisistaan. Väliin turhaankin: kyse on lopulta toisiinsa limittyvistä kysymyksistä.

Globaalin vastuun politiikka

Laura Ritola korostaa ihmisyyttä kunnioittavien arvojen, asenteiden ja tietojen omaksumista globaalin kasvatuksen peruspilareina. Globaalikasvatuksen päämäärä on näin muotoiltuna kansalaisten vastuu hyvästä elämästä ja kestävästä tulevaisuudesta. Hyvän elämän ja ihmisyyden kunnioittamisen periaatteet täytyy myös politisoida, ja tässä on nuorisotoiminnan iso koetinkivi. Tätä koetinkiveä onkin Kommentissa monipuolisesti pyöritelty.

Ranskalaiselta kentältä katsottuna suomalainen kansalaistoiminta näyttää korostavan varsin vahvasti rakenteita sekä muodollisia rooleja ja jäsenyyksiä. Ranskalaiseen kansalaistoimintaan on sisäänrakennettuna eräänlainen vastademokratian ajatus: kansalaistoiminnan tavoitteena on yhteiskunnallinen muutos, joka puolestaan perustuu sille, että eri toimijoiden välisille kiistoille annetaan vastuullinen tila. Globaalikasvatus koettelee yksisilmäistä arvo- ja toimintajärjestelmää. Globaaliin ajatteluun liittyy väistämättä paitsi ylirajaisuutta, myös ennakoimattomuuden ja epävarmuuden sietoa. Ranskassa kansalaistoiminnan keskeisiä arvoja ovat kiistanalaisuus, epävarmuus ja auktoriteettivastaisuus. Nämä eivät istu mutkattomasti suomalaiseen poliittiseen kulttuuriin, joka korostaa kansalaisyhteiskunnankin arvoina yhdenmukaisuutta, ennakoitavuutta ja kompromissihakuisuutta korostavia seikkoja.

Globaali vastuu peräänkuuluttaa myös kansalaistoiminnan avoimuutta. Jos lähdetään siitä, että globaali kansalaistoiminta kannustaa dialogiin, empatiaan ja kuuntelemiseen, kuten Laura Ritola osuvasti kirjoittaa, ovat tällaisen toiminnan lähtökohdat avarat ja avomieliset. Keitä globaali nuorisotoiminta sitten tavoittaa? Nuorten kiinnittyminen järjestöihin on kyselytutkimusten mukaan hiipumassa, eli muitakin globaalin kansalaistoiminnan kenttiä tarvitaan. Monikulttuurisen nuorisotyön kentällä on havaittu, ettei pelkkä ovien pitäminen symbolisesti avoimina riitä. Globaalitkin kansalaistoiminnan kentät voivat olla monella tapaa aidattuja. Erilaiset toimintamahdollisuudet eivät saavuta kaikkia nuoria esimerkiksi taloudellisten tai kieliongelmien vuoksi. Toimintaan mukaantulo on vaikeaa, jos nuorella ei ole sosiaalista verkostoa, jonka rohkaisemana voisi päästä mukaan, tai jos omakohtaiset syrjintä- ja köyhyyskokemukset nostavat osallistumisen kynnystä – tai tekevät kynnyksen ylittämisestä mahdottoman.

Globaalin kansalaistoiminnan avoimuuden kriittiseksi kysymykseksi nouseekin se, miten globaalin etiikan lähtökohdista toteutettu nuorisotyö tavoittaa myös niitä nuoria, joilla on kielteisiä kokemuksia globalisaatiosta – olipa kyse muutosvastarinnasta ja kansallismielisesti asennoituvista nuorista tai niistä nuorista, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet globaalin rajapolitiikan nurjat puolet Pariisin ja Dakarin lähiöissä tai Suomen toimeentulotukiluukulla.