Nuorisotutkijan tieto ja mediajulkisuus

Sain seminaariotsikoksi Nuorisotutkimusverkoston mediastrategia. Kurottelen kuitenkin otsikon ulkopuolelle: Millaista on nykypäivän tiedonpolitiikka, joka väistämättä raamittaa myös nuorisotutkijoiden mediasuhdetta? Käyn käsiksi tähän jättimäiseen kysymykseen nostamalla esiin kolme pointtia.

 

1.  Tiedon arvo vs. itseisarvo

Nyky-yhteiskuntaa sanotaan johdettavan tiedolla. Myös nuorisopolitiikan arvo määrittyy yhä tiukemmin sen mukaan, millaisen tiedon varassa poliittisia päätöksiä tehdään. Kisa tiedon omistamisesta ja tulkinnoista käy yhä kiivaampana.

 

Nykyisessä kilpailevien tiedonkenttien maailmassa kysymys asiantuntijuudesta, ja sen oikeutuksesta, on sekä politisoitunut että mutkistunut. Tieto on yhä vahvemmin hyödykkeen kaltainen poliittinen resurssi, jonka omistamisesta kilpaillaan tutkijakenttien sisällä ja ulkopuolella. Nuorten ja ylipäätään yhteiskuntaa koskevien ”keskeisten agendojen” määrittelyvalta ei enää lepää yksinomaan perinteisissä tietoinstituutioissa, jollaiseksi muun muassa yliopisto on määrittynyt. Yhä sumeammaksi käy se, kuka oikein on nykypäivän asiantuntija. (Nuorisopolitiikan tiedosta ks. Paakkunainen & Suurpää, toim. 2010)

 

Tutkijoille kasvava yhteiskunnallinen tieto-ohjaus on monipiippuinen kysymys. Tieto-ohjaus on avannut tutkijoille uusia yhteiskunnallisen vaikuttamisen mahdollisuuksia ja keskusteluareenoita. Tutkijat ovat halutumpia kumppaneita kuin koskaan. Mutta millä ehdoin? Uskaltaisin väittää, että median ja politiikan tietokäsitykset ja tiedon tarve määrittävät yhä enemmän myös tutkimuksen lähtökohtia ja tekemisen tapoja.

 

Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa paneutuneen selvitys- ja komiteatyön on korvannut hetkinen tiedonjano: tietoa halutaan nopeasti ja sen pitää olla helposti hyödynnettävässä muodossa. Nopearytmisyys, numerotehtailu ja kilpailu tietämisestä tekevät tiedosta itseisarvoista pikemminkin kuin sinänsä arvokkaan. Hyvä esimerkki tiedon itseisarvoistumisesta on nuorten syrjäytymistä koskeva julkinen keskustelu. Nopeaa tietoa etsitään kiivaasti, takerrutaan valmiisiin syrjäytyneiden luokitteluihin, kammoksutaan sitä, että nuoret pakenevat olemassa olevista tietojärjestelmistä, numero- ja rekisteritieto nousee otsikoihin jättäen taakseen monisyisen ja -tulkintaisen nuorten kokemustiedon.

 

Nuorisotutkimusverkoston mediastrategian ensimmäinen motto olkoon seuraava:Numerotehtailu ei riitä nuorten elämän kokonaisvaltaiseksi ymmärtämiseksi. Nuorten kokemuksia purkava laadullinen tieto on nostettava median kannalta relevantiksi tiedoksi. Nuorten arkeen varastoituvan äänettömän tiedon määrä on suuri. Mediastrategia liittyy myös mielikuvaan nuorista, siis siihen miten nuorista puhutaan: nuoret eivät voi näyttäytyä vain palvelujärjestelmien asiakkaina vaan myös nuorisokulttuurien, perheiden, nettiyhteisöjen jäseninä. (Ks. Myllyniemi & Suurpää & Hoikkala: Nuorten äänen on kuuluttava tilastojen alta, Helsingin Sanomat, 10.2.2012.).

 

2.  Limittäiset vs.erkanevat julkisuudet

 

Politiikan filosofi Nancy Fraser on lausunut viisaita myös tämän puheenvuoron teemasta. Fraser erottelee toisistaan vahvan ja heikon julkisuuden. Vahva julkisuus liittyy viralliseen tietoon, viralliseen poliittiseen järjestelmään. Se on usein yhteiskunnallisen eliitin kautta määrittyvää julkisuutta, johon myös tutkijat osin kuuluvat, halusivatpa tai eivät. Heikko julkisuus sijoittuu politiikan ja institutionaalisen tiedon ja vallankäytön marginaaliin: epävirallinen, epämääräinen julkisuus, kansalaisyhteiskunnan, nuorisokulttuuriset, valtavirran sivuilla lymyilevät toiminnalliset julkisuudet, jotka eivät helposti artikuloidu kirjallisessa tai suullisessa muodossa.

 

Harva ilmiö on niin valmiiksi vahvan julkisuuden kategorisoima kuin nuoruus. Nuorisotutkijalle tuttuja ovat luokittelujen monet tehtävät: nuoret ja nuorisokulttuuriset ilmiöt ovat toistuvasti julkisessa keskustelussa pelon, suojelun, kontrollin ja eksotisoinnin kohteena. Edellisessä Suurpääkirjoituksessa käsittelin näitä yhteismitattomia kategorisointeja pohtiessani lähiöitä koskevaa tiedon tuskaa. Nuorisotutkijalle erityisen yhteiskunnallisen vastuun virittää se tosiasia, että nuorilla on usein eriarvoinen sisäänpääsy heitä koskeviin julkisiin määrittelyprosesseihin. Nuoret ovat syrjässä virallisesta julkisuudesta ja instituutioiden päätösvallasta, mutta helposti sensaatiomaisen näkyviä moraalisen paniikin kohteina mediakertomuksissa ja kaupunkilegendoissa: maahanmuuttajanuoret, poliittiset liian passiiviset tai liian aktiiviset nuoret, väärällä tavalla vahvat tytöt tai vaikkapa työttömyysloukkuun tarttuneet nuoret miehet.

 

Nuoret ovat vallattomia, sanan kahdessa merkityksessä. Yhtäältä nuoret pakenevat kategorisointeja ja luovat omia julkisuuksiaan sosiaaliseen mediaan, kauppakeskuksiin, koulujen käytäville, nuorisotilojen rajamaille. Toisaalta nuorten näkökulma jää usein kuulumattomiin, hälyksi tai vaiennetuksi tiedoksi. Heikko julkisuus ei Suomessa niin vaan tunkeudu vahvaan julkisuuteen. Ehkei myöskään toisinpäin.

 

Toinen mediastrateginen mottoni koskee nuorisotutkijan yhteiskunnallista vastuuta operoida heikon julkisuuden ja vahvan julkisuuden välillä. Tämä voi tarkoittaa vaikkapa sitä, että hiljainen, epävarma, ei-toivottu tai tavanomaisuuksista pikemminkin kuin eksoottisuuksista kertova tieto nostetaan mediatietämisen ytimeen. Kriittisesti tulee suhtautua sellaiseen poliittisen ohjauksen tendenssiin, jossa nuoret eivät määrity sen mukaan, mitä he arjessaan tekevät tai kokevat, vaan sen mukaan millaisia toimia heihin kohdistetaan kouluissa, kaduilla, järjestöissä, ministeriöissä tai kunnissa.  

 

Fraserin ja kumppaneiden lanseeraamat julkisuuden jaottelut eivät kuitenkaan enää päde. Verkko on hajottanut journalistiset prosessit ja sotkenut pahan kerran myös tutkijan yritykset ennakoida julkisuuksia. Nopeasti muuttuvia ovat myös käsitykset siitä, millaista tietoa pidetään luotettavana. Siinä, missä media on perinteisesti luottanut viranomaislähteisiin ja tutkimustietoon ja tarkistanut tiedot ennen julkaisua, internetin ympäristöissä uudet asiat saatetaan julkaista ensin ja tarkistaa sitten.

 

Kyse ei ole ainoastaan tietokäsityksen muutoksesta vaan myös tiedon muodonmuutoksesta. Tiedon fragmentoituessa ei enää tarvita kokonaista juttua tai eheää ajatuksen kulkua asian esittämiseen. (Herkman 2011; Vehkoo 2011.) Tämä on eittämättä hankala paikka perinteisen toimittaja- ja tutkijaroolin kannalta: tutut ohjeistukset tietojen varmistamisesta ennen julkaisua eivät enää aukottomassa mielessä päde. Merkitseekö tämä tutkivan journalismin arvon himmenemistä – niin hitaan tiedejulkaisemisen kuin paneutuvan journalistisen kulttuurin mielessä?

 

 

Konsensus tappaa demokratian, on moni politiikan tutkija todennut. Täkäläistä julkisuuskulttuuria seuratessa on kysyttävä, onko väitteellä maaperää Suomessa. Miten suomalaista demokratiaa lujitetaan: konsensuksen vai moniäänisyyden tavoittelulla? Vaikka Suomesta epäluulon ja herravihan historiallisia aihioita paljon löytyykin, voi suomalaista julkista keskustelua silti pitää varsin konsensushakuisena ja konflikteja välttelevänä. Ranskassa tutkimusta tehdessäni tulin erityisen tietoiseksi suomalaisesta julkisuuskeskustelun erityispiirteistä. Ranskassa väittely on kansalaisen oikeus ja velvollisuus, johon kasvatetaan lapsesta lähtien. Romantisoimatta ranskalaista julkista debattia liiaksi on todettava, että moniääninen mediakeskustelu tekee nuoruuden kaltaisten kiistanalaisten ilmiöiden käsittelyn mutkattomammaksi kuin konsensusta tavoitteleva julkisuuskulttuuri.

 

Kolmanneksi nuorisotutkijan mediastrategiseksi motoksi nouskoon turhan konsensushenkisyyden vastustaminen: kiistanalaisen tiedon avoin käsittely pikemminkin kuin harmonian etsiminen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että käydään käsiksi sellaisiin vaikeisiin aiheisiin, joista harmoniaa ei löydy. Nuorisotutkimusverkoston keskiössä olevat rasismin, eriarvoisuuksien, päihdekulttuurien teemat tekevät yksimielisen tiedon tavoitteluun väistämättä säröjä.

 

Nuorisotutkimusverkoston toimintaympäristössä moniäänisyys merkitsee myös ylhäältä alaspäin kulkevan hierarkkisuuden murtamista. Lähtökohtana on tällöin se, että asiantuntijuus painaa tutkijoiden mediainterventioissa enemmän kuin organisaation hierarkiat. En ole kiinnostunut sellaisesta yksiäänisestä vallasta, jossa organisaation johto toimii julkisena äänitorvena.

 

Kyse ei ole vain työnjakokysymyksistä Nuorisotutkimusverkostossa työskentelevien kesken vaan yleisemmästä tiedonpoliittisesta eetoksesta. Nuorisotutkijoiden tehtävänä ei ole löytää yhteismitallista tietoa nuorista vaan pikemminkin nostaa näkyväksi kilpaileva tieto ja jännitteiset tulkinnat nuorista.

 

Edellä hahmottamani vastuullisen nuorisotutkijan eetos voi helposti muuttua aikamoisen painavaksi taakaksi, joka kulkee töistä vapaa-ajalle, päivästä yöhön. Kantaaottavan tutkijan vastuulla on rajansa. Nuorisotutkijalla täytyy olla oikeus olla myös osallistumatta millä tahansa ehdoin julkiseen keskusteluun. Hiljaisuuskin voi olla kannanotto.

 

Fraser, Nancy (1990) Rethinking the Public Sphere: A Contribution to the Critique of Actually Existing Democracy, Social Text, 25/26, 56–80.

Herkman, Juha (2011) Politiikka ja mediajulkisuus. Tampere: Vastapaino.

Paakkunainen, Kari & Suurpää, Leena (toim., 2010) Nuorten poliittinen ohjaus – strategista johtamista, kentän kasvavaa yhteistyötä vai latistuvaa osallistumista? Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/ Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 43.

Vehkoo, Johanna (2011) Painokoneet seis. Kertomuksia uuden journalismin ajasta. Helsinki: Teos.

 

Katso myös Minna Laukkasen kirjoittama juttu seminaarista.