Pasilan tilaisuus ja retoriikka valtio-oppineen lukupöydällä

Nuorisolain uudistamisen aluekierros Etelä-Suomi/Helsinki 12.2.2015.

Opetus- ja kulttuuriministeriön ja Etelä-Suomen aluehallintoviraston järjestämä nuorisolain valmisteluun liittyvä aluetilaisuus oli kiintoisa nuorisopoliittinen sikermä, vaikka itse nuorisolain kehittämisen kommentointi jäikin hiukan etsiväksi ja etäiseksi. Jo seminaarin puheenvuoro-otsikoista voi lukea raskaansarjan hallinnon ja politiikan tarkastelijoiden hahmottaman lain luonteen ja nuorisotyön päätehtävät: kunnallinen nuorisotyö, lasten ja nuorten osallisuus, järjestötoiminta ja sosiaalinen vahvistaminen sekä monialainen nuorisotyö olivat tuoreesti käsitellyn seminaarin dialogiset teemat. Tässä seniori-valtio-oppineen ja nuorisotutkijan kriittisessä katsauksessa keskityn näiden teemojen keskeisiin fokuksiin ja istunnon läpilyöviin nuorisopolitiikan käsitteisiin ja keskusteluihin: (1) Nuorten poliittiseen vaikuttamiseen ja osallistumiseen, (2) nuorisotyön ja -politiikan yhteiseen harkintaan ja kumppanuuksiin (refleksiivisyyden luonne) ja (3) sosiaalisen vahvistamisen teemaan. Tarkastelen tilaisuuden alustuksia valtio-oppineena tekstien poliittis-hallinnollisen tai professionaalin retoriikan ja argumentaation pohtijana (vrt. esim. Kari Palonen ja Chaim Perelman).

Yhteisten sektoriasioiden hoitoa, aitoa vaikuttamista, osallisuutta vai sitä ’ihteään’, politikointia ja politisointia?

Aluetilaisuudessa osallistumisen, poliittisen osallistumisen, vaikuttamisen, osallisuuden ja kuulemisen termien käyttö oli poliittisen (teorian) retoriikan kannalta arvioiden sekavaa. Suurta mullistusta 1990-luvun alun nuorisostrategiakeskusteluun (NUOSTRA 1993) verrattuna ei ollut: yhteinen ambivalentti ja konservatiivinen keskustelun viitekehys oli nuorten aktiivisen vaikuttamisen aito pirta yhteisten asioiden hoitamisessa. Molemmat argumentit (vaikuttaminen ja yhteiset asiat) ovat modernissa politiikassa hedelmättömiä: ne perustelevat etupäässä nuorisotyön ja ohjelmayhteiskunnan nuorisopolitiikan rakentavaa institutionaalista asemaa ja työn ammattien sekä resurssien legitimiteettiä. 1990-luvun tulosvastuun, aktiivista kansalaisuutta ja elämänhallintaa korostava malli toistuu uusin termein, ja kiltti näkemys politiikasta tuntuu olevan vallalla edelleen.

Kokemukset Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelmasta (LANUKE) ja Valtion nuorisoasiain neuvottelukunnasta (NUORA) antavat eräänlaista mallia siitä, miten yhteinen asioiden hoito muodostuu sektoripolitiikan ’bodyksi’ – esimerkiksi juuri enemmistöhallituksen suunnitelmien ja nuorison indikaattorityön ympärille. Poliittisia ristiriitoja, riskejä, elämänpolitiikkaa tai väittelyitä kiertävästä hengestä huolimatta selkeitä keskustelua yhdistäviä paalutuksia tai käsitteellistyksiä ei seminaarissa juuri ollut. Tällainen käsitteellinen umpimähkä tulee näkyväksi erityisesti silloin kun integroivasta osallisuudesta ja aktiivisesta poliittisesta osallistumisesta tai performanssista puhutaan saman nuorison politiikan alla. Tai kun ei pysähdytä miettimään yhdenvertaisuuden ja universaalien sosiaalisten oikeuksien suhdetta valtaisia resursseja vaativiin sosiaalisen vahvistamisen projekteihin, joissa pakosti joudutaan nostamaan jotkut ryhmät erityishuomion ja -resurssien kohteeksi tai mahdollistamaan erityisiä kulttuurisia oikeuksia.

Uutta edellisen 90-luvun laman keskusteluun verrattuna oli voimassa olevan lain ”helmeksi” (suorat lainat seminaariesitelmistä lainausmerkeissä) keskustelussa nimetty osallisuus, osallistuminen paikallisessa päätöksenteossa. Osallisuus-termi on menettänyt teräänsä sitä mukaa kuin se on muokkautunut yhteisöllisesti integroivasta käsitteestä nuorison poliittisen aktiivisuuden yleissanaksi. Useimmissa puheenvuoroissa ei lakireformille – tulevaisuuden poliittisena valintana –osattu antaa ainakaan poliittisesti poikkeavaa tai politisoivaa suuntaa vaikka puhetta ”vaikuttamisen suunnasta kuulemisen sijaan” riitti. Vaikuttavuus on niin helposti läsnä ja siitä tulee vaikuttamisenkin arvo ja tavoite sinänsä – pian se onkin politiikan metafora. Monissa puheenvuoroissa ja twiittauksissa harottiin ”vaikuttamisen tasoja”, mutta ajatus politiikan tai osallistumisen yleismääritelmästä (essentialistinen politiikka, ajatus sen jonkinlaisesta perusluonteesta) tai jonkinlaisesta ”aidosta lain kirjaimen” mukaisesta ”vaikuttamisen rakenteesta” sumensivat puhujien mielikuvitusta. Legalismin turvan rinnalla haettiin osallisuusnormista tietä kohti nuorisopolitiikan ja ”…virkamiesten kouluttautumista (!) muistamaan nuoret”.

Nuorisotoimenjohtajan retoriikan jatketta olivat tilaisuuden ohjelman konsultaatiot, europolicyä ja keskieurooppalaista kansalaisryhtiä (Bürgerschaft) muistuttavat lapsi- ja nuorisotyön ryhmätyökeinot: partioaktiivi puhutti nuoria ja modernit kompetenssit kasvoivat liikkeessä; konsulttiammattilainen haastatteli nuorisovaltuuston nuorta ja uudet osallisuusmerkitykset olivat sarjallisessa tulemisensa prosessissa; HUMAKin opiskelijat kommentoivat esitysdialogeja, mutta ainakaan vanhan politologin korvassa eivät lasten ja nuorten osallisuusmaailmaa koskeva ”aitouskoreografia”, ”peruskoulusta alkava yhteinen oppi” tai vaikuttamispuheet oikein avautuneet muuna kuin varsin kiltteinä sosiaalistamisoppeina.

”Aidosta” politiikasta nuorten kansalaisten arvojen ja lain jatkuvaan ristiriitaan ja sen artikulointiin?

Nuorisotoimenjohtaja käänsi sosiaalistumisen tavoitteen kyvyksi päästä toimintapuitteista itse substanssiin ja aitoon aikuismaiseen vaikuttamiseen – professiopuheen metaforien uusia helmiä ainakin politologille: ”Osallisuus todelliseksi – aikuisten oikeesti. Ei vain sisustusta vaan sisältöjä.” Konsultaatio, kasvatusoppi ja nuorten äänen muodostuminen liittyvät yhteen valtuustokokemuksissa ja kuulemistilanteissa: Vantaan osallisuusdialogin puhujat kertoivat ”nuorten osallisuudesta: kysy, kuule ja kuuntele sekä suunnittele yhdessä (Tilaisuuden twiittaus, nimimerkillä #nuorisolaki)”.

Jopa sosiaali- ja nuorisopolitiikan kotkalaisvirtuoosit välttelivät politikointia ja asioiden politisointia verkostoaktiviteettien varjossa tai sen vuoksi: aseistariisuva apolitiikka on nyt voimissaan, politiikan peliä ja kamppailua vastustetaan, kun on yhteinen hätä. Mutta kotkalaismotto on politiikan teorialle aikamoinen apolitiikan kummajainen: ”on voitava osallistua ilman sitoutumista”. Vastakysymys kuuluu; eikö osallistuminen, keskustelu ja politiikka ole mahdollista vain silloin, kun osallistujat selvittävät lähtökohtansa, arvonsa tai puolensa (parhaimmillaan samassa tilassa kohdatun vastapuolen kanssa)? Tilaisuuden lähtökohta oli aktiivisen nuorisotyön puolesta – peli jatkukoon juuri laman ongelmien vuoksi! Tälläkin poliittisella visiolla on vastapuolensa: nuorisotyön väheksyjät, sen passivoijat. Yksi kotkalaisia ymmärtävä tulkintasuunta tässä on se, että sitoutumattomuus ymmärretään alustavana inspiroivana asenteena politiikkaan tai media- tai postmodernin kulttuurin yhden asian tai ongelmien (punktuaalisuus) kautta tapahtuvana osallistumisena tai täydellisenä kollektiivisten arvojen puutteena. 

Nuorisotoimen johtajan luettelo ”vapaaehtoistyön muodoista” oli ”aidon kuuntelemisen ja kohtaamisen” puhetapaa – ja ”villasukkien kutominen” ja ”talousasioiden harjoittelu” asettuivat kivutta rinnakkain. Voi kysyä, missä ovat ”auton ostamisessa avustamisen tai läksyjen luvun auttamisen” rinnalla kulttuurisen ja interventionistisen nuorisotyön ’kolmannen tiedon’ mukaiset välitystehtävät vaikkapa maahanmuuttajien sekä opettajien ja poliisien välillä? Kulttuurinen nuorisotyö ja hiljainen tieto ovat olleet tapetilla sentään jo vuosia.

On selvää, että nyt ollaan nuorisotyöntekijöiden sosiaalisissa silloitushommissa, arjen linkitysasemissa, mutta samalla osallistumisen suhteen varsin rajatussa suunnassa. Kansalaisyhteiskunnan sosiaaliset verkot (tapahtumien järjestäminen ja sukkavalmistustalkoot) ovat parhaimmillaan työntekijöiden ja esimerkiksi nuorisovaltuustojen hienoa arkea. Niitä ei kuitenkaan eroteta sellaisesta poliittisesta julkisuudesta, joka rakentuu kansalaisyhteiskunnan ja valtion (voimassa olevan lain) välisessä jatkuvassa jännitteessä ja ristiriidassa Jürgen Habermasin mielessä. Saksalaiskriitikon mielestä demokratiassa voimassa oleva laki on lähes aina epävarmassa ja ristiriitaisessa suhteessa kansalaisyhteiskunnan ryhmien etujen ja arvojen kanssa. Tyytymättömyyden politiikkaa artikuloivat voimat ja keskustelut, joissa jännite saa hahmonsa. Esimerkiksi viime vuoden avioliittolain joukkoliike ja sen some-hype vastaliikkeenä – mihin myös monet nuorisopoliitikot, lapsiasiavaltuutettu ja Nuora varovaisissa kannanotoissaan osallistuivat – oli hieno esimerkki modernista politiikasta, joka veti mukaansa myös institutionaalisesti jämähtäneitä toimijoita. 

Maakunnan nuorisotoimenjohtaja jakaa kehityksen kahdenlaisten toimijoiden kesken: ”Olemme kasvatuksen ammattilaisia” muiden toimijoiden joukossa ja ”uuden lain merkitys on edelleen tärkeä” kun ”vahvistetaan tätä pientä toimialaa Suomen eri paikoissa”, myös periferiassa ja pikkukunnissa. Toisaalla virkamiesroolit rikkovat ja ilmipoliittiset ”tulisieluiset nuorisotyöntekijät” pitävät kyllä puolensa – riittääkö heitä joka kolkkaan? Mutta uusi paradoksi nousee puhetavassa esiin, kun samainen promoottori toteaa, kuinka oppilaitosten ja työelämän tiivis vuoropuhelu takaavat uusien tulisielujen löytymisen ja sijoittumisen kentälle. Nuorisopolitiikan innovatiivisuus sidotaan työelämäherkkiin ammattikvalifikaatioihin samalla tavoin kuin pahimmassa ammattikorkeakoulujen mainospuheessa 2000-luvun alussa. Eivätkö esimerkiksi työpajojen tuulispäät ole enemmänkin aktiivisia kansalaisia ja etiikallaan ammattiympyröitä rikkovia elämänpolitiikan taitajia, jotka eivät syö sen enempää koulutus- kuin työelämäkorporaatioidenkaan kädestä?

Nuorisotyön ja politiikan kokoavat puitteet, refleksiivisyys, päätehtävät ja kumppanuudet

Seminaarin puheenvuorot fokusoivat nuorisotoiminnan enemmän tai vähemmän selvästi nuorisopoliittisen harkinnan ja muiden toimijoiden kanssa monialaisuuden sekä nuorison sosiaalisen palvelutuotannon ja etutoiminnan suuntaan. Tällainen osallisuus, vaikuttaminen ja politiikan kokonaisvastuu sektorihallinnon rinnalla lähentyy Lanuke-retoriikkaa. Nuorisotyön ja -politiikan toimenpanevan ammattilaisjoukon puhetavassa voi löytää tämän policyn erityisen refleksiivisyyden, millä ylipäänsä tarkoitetaan tässä käsitteiden, toimijoiden ja niiden välisten suhteiden, autonomian  ja dynamiikan etsintää ja tälle välttämätöntä argumentaatiota. Tietty määrä yhteisiä käsitteitä on Habermasinkin mukaan välttämätöntä yhteiselle politiikalle ja sitä valmistelevalle väittelylle ja punninnalle. Verkottumisen, refleksiivisyyden ja vaikuttamisen mittakaavat olivat kuitenkin kirjavat. Tulevan lain termit ja arvot ovat epäselviä kaikille, samoin kuin suhde aiempaan ja muuhun lainsäädäntöön.

Viimeisin Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma (2011–15) on nuorisotoimenjohtajan mukaan ”tukevoittanut ja vahvistanut nuorisotoimialan tehtävää kunnissa” ja juuri ”sen ansiosta nuorisotyön arvostus ja ammatillisuus on voimistunut”. Puheenvuoroissa nousivat esiin myös ”ohjaamot”, joilta odotetaan merkittävää muutosta ammatillisessa yhteistyössä. Tämä ohjaamopuhe on jopa 90-lukulaisessa mielessä tutun aukinaista: moniammatillista ja hallintoalueita rikkomassa ja synergisoimassa. Puhutaan yleisesti, mutta ei olla valmiita antamaan alueille ja toimijoille vahvoja oman harkinnan (refleksiivisiä) oikeuksia omissa nuorisokonteksteissaan.

Ohjaamokokeiluja on ehditty jo kritisoimaankin, niiden suhde kunta- ja sote-uudistuksiin on auki – nuorisopolitiikat ja -työ ovat vuosikymmenen uudistuksen ulkokehällä. Inno-aloitteet eivät kuulu (toistaiseksi käydyssä vaalikeskustelussakaan): ”Yllättäen monet Ohjaamoiden ydinasiat ovatkin jo tuttuja kuntien nuorisotyölle. Nyt meitä vaaditaan samoihin pöytiin.”

Verkostoitumiseetosta korostavat kotkalaisreetorit sitoivat Lanuke-argumentaation, sen arvot ja tavoitteet taustalle ikään kuin nipuksi: ”Osallisuus, yhdenvertaisuus, arjen hallinta; nuorten kasvun ja itsenäistymisen tukeminen, aktiivinen kansalaisuus ja sosiaalinen vahvistaminen, nuorten kasvu ja elinolojen parantaminen; edistää lasten, nuorten ja perheiden terveyttä ja hyvinvointia, tukea lasten ja nuorten myönteistä kasvua, kehitystä ja oppimista ja turvata lasten ja nuorten oikeus yhteisöllisyyteen, osallisuuteen ja yhdenvertaisuuden”. Ja sitten retoriikan nosto, preferenssit: ”Huomioita nuorisolain uudistukseen monialaisen yhteistyön näkökulmasta: nuorisolain vahvistettava monitoimijaista yhteistä työtä ja yhteistä tekemistä; nuorten vaikuttamisen nostaminen vahvasti nuorisolain kärkeen.” Ovatko tässä 2010-luvun mobilisaation vahvimmat ainekset: annetaan sisältöä valtioneuvoston siunaaman ja lakia soveltavan Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelman aktiivista paikallista yhteisöllisyyttä ja yhteistyötä toistavalle  ja verkottumista tukeville aktivoinneille ja idealliselle nuorten omalle aktiivisuudelle? Paljon voi tehdä ja laajentaa nuorisotyön konseptia pelkällä kotkalaisreetoreiden aktiivisella otteella, performatiivisella taidolla ja laintulkinnalla. Näin voi päätellä Pasilan keskusteluyleisön innostavasta vastaanotosta.

Helsingin nuorisotoimenjohtaja tuli mukaan samaan keskusteluun. Hänellä oli oma kielipelinsä kuvaamaan kehittämisohjelman ideaalisia edistämistavoitteita ja arvoja. ”Mahdollisuus muodostaa ystävyyssuhteita, toimia toisten hyväksi ja vaikuttaa ympäristöönsä, kokea ja toteuttaa kulttuuria, liikuntaa, viettää aikaa muiden nuorten kanssa paikoissa – joihin nuoret ovat tervetulleita, saada apua ja tukea, oppia uutta ja vahvistaa omia taitojaan.” Tämä retoriikka nousi nuorisotyön yhteisestä hankkeesta artikuloida esiin ”hyvinvointikertomus”, minkä puitteissa yhdistetään tietoa ja kertomuksia nuorista, ja vahvasti siihen ankkuroituna koko kaupunki sitten kehittää nuorille palveluita. Taikasanat tässä hyvin resursoidun kaupungin ohjelman rakentamisessa ovat yhteisen narratiivin lisäksi ”edunvalvonta, tiedontuotanto ja vaikuttaminen” – ja se, että prosessi rikkoo yhtäältä sektoripoliittisen ”pienen, nuorisotyöllisen” näkökulman ja etu- ja palvelutoiminnan sekä toisaalta ”ison, hyvinvointipolitiikan” jaon ja luo todellisia hyvinvointipalvelun mahdollisuuksia. Politologi jää odottamaan reitti-opasta ’Miten sektoripolitiikan rajat rikotaan ja yhteiset kertomukset alkavat?’.

Mutta riittääkö helsinkiläisprojektista kansalliseksi malliksi? Esimerkiksi maakunnan nuorisojohtaja jatkaa tulevaisuusmietteitä ”Naapurikuntien mietteitä Saimaan rannalta” -hengessä. ”Kahden hengen” nuorisotoimet tarvitsevat ”turvaa, hankeosaamisen laajentamista, osallisuuden pieniä harkintoja… pikkukunnissa”. Nuorisohallinto on lähtökohtaisesti policy-edunvalvoja ja vaikuttaja. Missä määrin tällainen toimijuus irtoaa tai laajentuu hallintopolicystä ja professionaaleista käytännöistä? Tarvitsemme helsinkiläistä räätälöivää tietoja ja tutkimusta – mutta mikä tietoperusta auttaisi kansallisen tai eurooppalaisen nuorisopolitiikan harkittuja koordinaatioita ja perustoja olemassa olevan helppohintaisen universaalin indikaattoritiedon tai yhdenvertaisuushokemien lisäksi?

Poliittiset nuorisojärjestöt – mistä niitä palkitaan?

Sekä poliittisen osallistumisen että refleksiivisen nuorisopolitiikan kannalta Helsingin nuorisotoimenjohtajan idea ”nuorisotyön kahdesta jalasta – isosta ja pienestä” jättää pohtimatta kunnallis- ja parlamentaarisen politiikan nuoret toimijuudet – liikkeet, asiakohtaiset kohtaamiset ja poliittiset nuorisojärjestöt. Mikä on poliittisten nuorisojärjestöjen ja parlamentaarisen deliberaation – poliittisen punninnan, julkisen keskustelun ja kompromissien – paikka nuorisolaissa ja valtakunnallisessa parlamentaarisessa menossa, Nuorassa, kehittämisohjelmissa tai nuorisolain uudistamisen seurantatilaisuuden ohjelmassa? Niitä on suosittu ainakin valtionavussa jonkinlaisina demokratian korvaamattomina vartijoina, mutta ei ole mietitty, miten ne oikeasti suoriutuvat tästä parlamentaarisen deliberaation, pienen ja ison sektorivastuun yhtäaikaisina sovittajina ja kantajina. Mitä me palkitsemme ja tuemme, kun suosimme pienten ja suurten sektoreiden rajoja rikkovaa ja omalla tavalla autonomista nuorisopolitiikkaa: hallitus- ja puolueuskollisuutta vai nuorisopoliittista aktiivista mielikuvitusta ja nuorekkaita piikkejä?

Kysymys on myös siitä, kuinka hyvin parlamentaarinen demokratia toteuttaa poliittista keskustelua nuorisopolitiikan ratkaisuista. Vai, jäävätkö NUORA ja LANUKE:n toteutumista seuraavat huikeanhintaiset indikaattorit vain valtiollisen kentän kartoituksen kepeään ja puolivillaiseen poliittiseen seurusteluun ja indikaatiospekulaatioon? Esimerkiksi Nuora voisi pitää yllä intensiivistä julkista poliittista keskustelua niistä tavoista, joilla pieni ja iso politiikka kytketään toisiinsa (ihmis- ja sosiaaliset oikeudet, nuorisotakuun monet kasvot, päätökset viime vuoden eläkeratkaisusta eurooppalaiseen työllisyyspolitiikkaan). Mistä erityistä ja yleistä etua sovittavat poliittiset järjestöt saavat (valtionapu)palkkansa? Auttaisivatko sukupolvietu tai -vaikutukset käsitteinä politisoimaan lakia ja sen poliittista merkitystä omaavia toimijoita? Auttaisiko etäisyydenotto muodolliseksi jääneeseen Lanuke-arviointiin politisoimaan Nuoraa osallistumaan aktiivisemmin vaikkapa aikalaisjoukkoliikkeisiin (tasa-arvoinen avioliittolaki -liike, ilmastonmuutos ym.)? Kuolevatko nuorisopolitiikan tarpeellinen(kin) väri, mobilisaatio tai populismi parlamentaarisen vastuun ja punnitsevan Nuoran myötä?

OKM:n nuorisopolitiikan johtohahmo esitti tilaisuuden keskustelusta pikantin nopean yhteenvedon, eräänlaisia nuorisopolitiikan ison ja pienen (kuulemisen ja vaikuttamisen) tai erityisen ja yleisen vastinpareja (liikunta, kulttuuri, vaikuttaminen). Parlamentaarisen ja Nuora-poliittisen polemiikin hänkin jätti sivummalle. Samalla hän halusi nostaa esiin markkina-asiakkuuden ja julkisen yhteisen hyvän suhteen ja silmämäärän nuorisolaissa, samoin kuin valtion ja yhteiskunnan suhteen lain tuntemissa ja tukemissa toiminnoissa. Edustuksellisen ja osallistuvan toiminnan ero jo viittaakin edellä pohdittuihin nuorisovaltuustotoiminnan kaksijakoisuuteen tai Nuoran moniin ambivalentteihin toimiin. ”Siilojen ja integraation” termein hän viittasi politiikkarajojen rikkomiseen ja ylittämiseen, marssijärjestyksiin.

Intervention ja prevention tarkastelulogiikka avasi myös sosiaalisen vahvistamisen paikkaa nuorisolaissa. Nuorten sosiaaliset ja laajemmin ihmisoikeudet voisivat avata tietä Eurooppaan ja luoda positiiviset puitteet eurooppalaiselle liberalismille ja kosmopoliittisemmalle hyvinvointipolitiikalle. Palvelujen (itse)tuottaminen on relevanttia OKM:n virtuooseille myös ministeriön omasta kehitysnäkökulmasta; ovatko lain kohtaantona asiakkaat vai itse-tuottajat, eräänlainen uusi kolmas sektori epävirallisine projekteineen? Nämä mietteet ovat problematisoivia – joskin vain kysyvän intention tasoisia – puitteita nuorisolain omintakeiselle refleksiiviselle kehittämiselle. Kuinka isot ja pienet, annetut ja muokattavat työnjaot ja liikkuvat kumppanuudet tai markkinoiden, kolmannen sektorin ja julkisen dynaaminen vuorovaikutus voivat antaa nuorisopolitiikalle ja sen erilaisille toimijoille ja arvoille vaikuttavan ja aktiivisesti muokattavan kentän?

Sosiaalinen vahvistaminen?

Sosiaalisen vahvistamisen teemassa heijastui legitiimi paikka syrjäytymisen myönteisenä aikalaisvisiona. Ainakin termi on parempi kuin aiempi ja joidenkin nuorisotutkijoidenkin tukema termi ’nuorten elämänhallinta’. Syrjäytymisestä harkituin ja yhteisin indikaatioin sekä positiivisin voimaannuttamistermein eteenpäin pyrkivä nuorisotyö kokoaa projekteja (paradigmana Vamos) ja OKM-johtoisten työmuotojen kehittämiskeskustelua (etsivä nuorisotyö, työpajat). Kaksi työmuotoa ovat eittämättä institutionalisoituneet, ja vamoslainen sapluuna yhdistää monia parinkymmenen vuoden aikana kiteytyneitä parhaita oppeja ja kentän jatkuvia solmuja – asunnottomuudesta, projektikatkoista aina alustavaan ja usein myöhäiseen etsivän nuorisotyön toimijuuksiin saakka. Samalla on todettava, että sosiaalisen vahvistamisen universaalin arvottamiseen ja legitimaatioon – taas indikaatioihin – keskittyvä kenttätyön puheenparsi peittää ongelmakeskeistä työtapaa ja nuorisopoliittista innovaatiohenkeä.

Vamoksen koordinaattorin puhe oli vahvojen hanketoimijoiden painava visio ja tämän päivän karisman rauhallista puhetta, muttei siitä ole normatiiviseksi visioksi, jota tarvitaan, kun luodaan refleksiivisen vastuun yhteiskuntaa – nuorille inklusiivista yhteiskuntaa ja sen lakiperustoja. Yhteisö- ja harrastusmalleista on matkaa julkisiin viranomaisia ohjaaviin normeihin, joilla nuorille annetaan aika ja tila inkluusioon. Miten yleistää vamos- ja työpajainterventioiden mallia edelleen eri kentille ja ikäryhmiin? Puhujan huomiot 2000-luvun yhteisöllisyydestä, fiksuista palveluista esimerkiksi syrjäytyneiden kovan ytimen uudelleenlöytämisestä olivat relevantteja nuorisotyön visioperusteluita. Niiden logiikka on eettisesti sitouttava, mutta ne eivät oikein kohtaa edellä kommentoitua hyvinvointikertomusta tai valtiosihteerin pitkän linjan painavaa puhetta nuorisotyön perustehtävästä: onko laki tarkoitettu kaikille, ja kuinka nuorisopolitiikan tekijät yhdistävät policy-voimansa puitelaissa ja osaavat politikoiden ja politisoiden uittaa sitä muihin politiikan päätöksiin, tulonjakoihin ja lakeihin?

Kari Paakkunainen

***

Nuorisolain uudistamisen aluekierros, Etelä-Suomi

Ohjelma / Järj. OKM ja Etelä-Suomen aluehallintovirasto

Aika torstaina 12.2.2015 klo 10.00 – 15.00

Paikka Auditorio, Ratapihantie 9, Helsinki (Itä-Pasila)

Kierroksen tarkoituksena on päivittää nuorisolain valmistelun tämänhetkinen tilanne, keskustella lain uudistamisen tarpeista sekä ottaa kantaa ja vaikuttaa tulevan nuorisolain sisältöön. /// Tilaisuus on tarkoitettu alueen ja kuntien luottamushenkilöille ja johtajille, nuorisotoimen, etsivän nuorisotyön, nuorten työpajojen, opetus- ja sosiaalitoimen henkilöstölle, järjestöjen edustajille sekä nuorille ja nuorten asioita kiinnostuneille.

AVAUSPUHEENVUOROT

10.00 Tilaisuuden avaus:  ylijohtaja Minna Karhunen, Etelä-Suomen aluehallintovirasto

Nuorisolain uudistaminen, tavoitteet:  valtiosihteeri Kari Anttila, opetus- ja kulttuuriministeriö

Nuorisolain uudistaminen, prosessi: johtaja Georg Henrik Wrede, opetus- ja kulttuuriministeriö

PUHEENVUOROT

Nuorten osallisuus nuorisovaltuuston jäsen Märt Vesinurm, Vantaa ja vuorovaikutusasiantuntija Pia Tasanko, Vantaan kaupunki

Kunnallinen nuorisotyö: nuorisotoimenjohtaja Sirpa Räikkönen, Lappeenrannan kaupunki ja nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio, Helsingin kaupunki

13.20 Vapaaehtoistyö:  toiminnanjohtaja Tea Hurme, Uudenmaan Partiopiiri sekä Johanna Tuomi ja Sanna Jussila, nuoret vapaaehtoistoimijat

Sosiaalinen vahvistaminen: verksamhetsledare Peter Rolin, Sveps ja erityisasiantuntija Olli Alanen, Vamos sekä nuorisotyön johtaja Pasi Hedman, Nuorisokeskus Anjala, kommenttipuheenvuoro

Monialainen yhteistyö: hyvinvointineuvolan johtaja Hannele Pajanen ja nuorisotoimenjohtaja Leena Ruotsalainen, Kotkan kaupunki

Loppupuheenvuoro: johtaja Georg Henrik Wrede

15.00 Tilaisuus päättyy

Etelä-Suomen tilaisuuden puheenjohtajana toimii johtaja Reija Salovaara Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ry:stä. Humakin opiskelijat rikastavat tilaisuutta syötteillä, joiden teemoina ovat nuorisolain tavoitteet, nuorille suunnatut palvelut sekä nuorten kuuleminen.

Lisätietoja ylitarkastaja Liisa Sahi etunimi.sukunimi(at)avi.fi