Tutkimus ja käytännöt tarkasteluun

Mediakasvatuksen tutkimus ja tutkimuksellinen kehittäminen näyttävät olevan suomalaisen mediakasvatuksen ytimessä. Tämä käy ilmi Media + lapsi + kasvatus. Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen -raportista opinnäytteiden ja erilaisten selvitysten sekä asiantuntijahaastattelujen pohjalta: tutkimusta arvostetaan käytäntöjen kehittämisessä, siitä halutaan olla jotakin mieltä ja sitä halutaan olla tekemässä. Tämä raportti edustaa tutkielmana niin sanottua policy-genreä, jossa määritetään alan tutkimuksen painotuksia tulevaisuutta silmällä pitäen ehdotuksena poliittisiksi linjauksiksi opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla. Mutta mistä siis puhumme, kun puhumme mediakasvatuksesta tutkimuksena? Millä tavalla tutkimus linkittyy käytäntöjen kehittämiseen? Vastaan kysymyksiin lyhyesti professuurini perspektiivistä, joka edustaa akateemisia käytäntöjä.

Akateemisia käytänteitä tutkimuksen osalta ovat esimerkiksi opinnäytteiden ohjaaminen, tutkimuksen tekemiseen liittyvä opetus, rahoituksen hankkiminen tutkimushankkeisiin ja tutkimusjulkaiseminen. Näistä kaksi jälkimmäistä tuottavat yliopistolle ja akateemiselle työntekijälle tulospisteitä edellyttäen, että rahoitushakemukset menevät läpi ja julkaisut läpäisevät riittävän tasokkaan tieteellisen journaalin.[1] Rahoitettuihin akateemisiin hankkeisiin tai tieteellisiin julkaisuihin käsillä oleva raportti ei ulotu. Tieteellinen haravointi olisi siis meidän tieteen edustajien hommaa omien konventioidemme mukaisesti. Tutkimuskartoitusta tehdään kyllä aina kulloisenkin tutkimuskysymyksen valossa, mutta se ei riitä esimerkiksi alan pääsuuntausten hahmottamiseksi tieteen kentällä. Sellaisena hahmotuksena ei voida pitää Kotilaisen ja Suorannan höllää heimojaottelua, joka ei pohjaudu varsinaiseen tutkimuskartoitukseen, mutta johon graduntekijät usein pysähtyvät kysymyksineen.[2]

Mediakasvatus on, ja käsittääkseni tulee aina olemaan, tieteidenvälisissä risteyksissä. Tämä tarkoittaa samalla marginaalissa olemista jo vakiintuneissa rakenteissa, ehkä jopa kokonaan häviämistä erityisenä substanssina näihin rakenteisiin. Rakenteilla tarkoitan vakiintuneita tieteenaloja kuten esimerkiksi kasvatustieteitä ja mediatutkimusta. Toisaalta kulloinkin uuden teknologisen mediavälineen, lajityypin tai jonkun ajankohtaisen yhteiskunnallisen kysymyksen myötä puhe erityisesti lasten ja nuorten mediakasvatuksesta nousee agendalle. Raportissa nostetaan esiin myös aikuisiin kohdistuva tutkimustarve. Kokemukseni joistakin kansainvälisistä alan konferensseista on tutkijoiden herääminen eri ammattialojen edustajien mediakasvatuksen tutkimustarpeisiin. Tällöin mediakasvatus käsitteenä voi liikkua laajemmin viestinnän kentällä informaatiotutkimuksen tai vaikka ammattikasvatuksen suuntaan. Mediakasvatuksen käsitettä ei voi yksiselitteisesti niputtaa joksikin, vaan se tulee määritellyksi aina uudelleen kulloisessakin tutkimuskontekstissa.

Akateeminen tutkimus on suhteissa kansainväliseen ymmärrykseen aihealueesta. Kansainvälinen näkökulma ei raportissa nouse esiin kuin paikoittain, vaikka media ja siihen pääsy Suomesta on globaalia, myös lapsilla ja nuorilla pääosin sujuvien nettiyhteyksien kautta. Mediakasvatuksen kansainvälinen tutkimus on lisääntynyt eri maanosissa samalla kun käytännön työtä on puskettu eteenpäin esimerkiksi Unescon tukemana pitkälti länsimaisen kehityksen pohjalta. Alan tutkimusta on virinnyt myös eri maiden yhteiskunnallisten reformien myötä kuten esimerkiksi Kiinassa. Suomalaislähtöinen alan akateeminen tutkimus huomioi kansainvälisyyden muun muassa vertailevan tutkimuksen ja pikkuhiljaa myös migraation kysymysten näkökulmista. Tätä esitetään myös julkaisussa yhtenä fokuksena tulevaan tutkimukseen. Kannatan alan tutkimuksen suunnitelmallista, monimuotoista otetta kansainvälistymiseen, jotta tulisimme yhä enemmän näkyviksi pienenä kulttuurina suurten joukossa ja oppisimme itse myös muista kulttuureista.         

Palaan tuloksellisuuteen akateemisissa käytännöissä sekä akateemisen toimintalogiikan erilaisuuteen – vai liekö se sittenkään niin erilainen suhteessa tulospaineisiin myös käytännön kentillä? Joka tapauksessa akateeminen katse kiinnittyy julkaisemiseen, johon työaikaa on suotavaa käyttää. Ei kuitenkaan tällaisiin kolumneihin tai teosten toimittamiseen (ei edes tieteellisten), joita ei voi pisteyttää tulosten arvioinnissa. Miten sitten kehittää yhteistyötä ja käytäntöjä mediakasvatuksen toimijoiden kanssa varsinkin pitkäjänteisesti? Lähtökohtana tulisi olla se, että tunnustetaan erilaiset toimintakulttuurit ja etsitään sopivat metodit ja julkaisutavat. Yhteistyöhön yritysten, järjestöjen ja muiden käytännön toimijoiden kanssa kannustetaan monessa rahoitusapparaatissa. Mediakasvatuksen kohdalla siinä tuskin on pulmaakaan, koska tutkimus voi olla käytäntölähtöistä: esimerkiksi mediapedagogisiin käytäntöihin tai vaikka teknologisten sovellusten suunnitteluun keskittyvää, jossa tutkija voi olla itse myös toimija (toimintatutkimus, design-tutkimus). Mediasuhteita ja toimijuuksia median parissa voidaan lisäksi tarkastella itsessään käytäntöinä.

Teoreettista ja metodologista pohdintaa yhdistettynä käytännön tekemiseen on mahdollista toteuttaa, kunhan projektien aikataulut sen sallivat. Tieteellistä julkaisemista voi edeltää muu tutkimusjulkaiseminen yhteishankkeen aikana. Ja kuten Media + lapsi + kasvatus. Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen -raportti esittää, osallistumaan kannustavia tutkimusmenetelmiä kannattaa kehittää edelleen. Tällä tavalla tutkiva ote voi saada jalansijaa kehittämisen perustana myös käytännön kentillä.

Sirkku Kotilainen
Mediakasvatuksen professori, Tampereen yliopisto

***

Tämä kirjoitus on osa Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen -teemasarjaa, jossa pyritään tuomaan esiin näkökulmia ja ajatuksia erityisesti samannimisessä hankkeessa tuotetun lasten ja nuorten mediakasvatuksellisen tutkimuksen tulevaisuusvisioon nähden.