Matka minuksi on kurkistus bloggaamisen kulissien taakse

Ohjaaja Mina Laamo on tehnyt dokumenttielokuvan Matka minuksi kolmesta parikymppisestä bloggarista; Laurasta, Ellistä ja Juuliasta. He ovat yksinäisiä nuoria, jotka kärsivät riittämättömyyden tunteesta ja etsivät ideaaliminäänsä kukin omalla tavallaan.

Matka minuksi ei mässäile vakavilla asioilla tositv:n tyyliin vaan on melko tyylikäs ja hillitty elokuva. Tarkkaan valitut kuvakulmat ja musiikkivideon omaiset kuvakollaasit johdattelevat nuorten mielenmaisemiin. Tytöt puhuvat avoimesti siitä, mikä tuntuu kipeimmältä. Voi olla, että tämä on se puuttuva elokuva suomalaisten nuorten oireilusta ja paikan etsimisestä yhteiskunnan kovien vaatimusten edessä.

Laura on taideopiskelija, joka kärsii masennuksesta ja on pitänyt masennusblogia. Hän on kontrollifriikki, jolle epäterveellisten ruokien vältteleminen on aiheuttanut syömisongelman ja syöminen ylipäänsä aiheuttaa syvää itseinhoa. Hän käy juttelemassa tuntemuksistaan terapeutin luona, jolta hän myös saa kotipihalla kasvatettuja puhtaita vihanneksia ja yrttejä.

Laura kuvailee sitä, miten olo muuttuu ohueksi, irralliseksi ja kuinka hän joutuu kauas omasta itsestään. Oireet tuntuvat kuvaavan dissosiaatiota, itsestä irtautumista silloin, kun emotionaalinen painolasti on liian suuri. Minulle jää elokuvasta epäselväksi se ymmärtääkö Laura erikoista oireiluaan ollenkaan. Tunnistamattomana tuon kaltainen outo oireilu vaan lisää ahdistusta.

Ratkaisuna tilanteeseensa Laura päättää lähteä Japaniin vaihtoon vuodeksi, koska siellä hän voi oppia tekemään työtä kovasti ja tulla paremmaksi ihmiseksi. Järkyttävä ajatus, koska katsojan näkökulmasta Lauran tarvitsisi ensisijaisesti käydä ylitsepääsemättömät vaateet itsensä suhteen läpi, jotta hän saisi olla juuri niin hyvä ja paha kuin on.

Elli on pitänyt laihdutusblogia matkalla anoreksian hallitsemaan elämään. Ellillä on ymmärtäväinen äiti, joka kertoo itse keksimässään tarinassa hirvitytöstä, joka putosi kuoppaan, huusi apua ja tuli kuulluksi ja pelastetuksi. Elli näyttää sitä kuunnellessaan hämmentyneeltä 5-vuotiaalta pikkutytöltä. Sairastuminen alkoikin nuorena, kun vanhemmat erosivat ja häntä alettiin kiusata koulussa.

Elli haluaisi jatkaa opiskelujaan yliopistossa. Suurimman osan elokuvaa hän toipuu vielä ”omassa pesässään” sängylle käpertyneenä. Häntä harmittaa blogin pitäminen, koska ylilaihasta itsestä julkaistut kuvat ovat kannustaneet muita samassa mielentilassa olevia laihduttamiseen. Ymmärrän, että blogi on tuossa tilanteessa ollut yksi areena näyttää omia ”saavutuksiaan” ja olla olemassa.

Juulian elämä näyttäytyy elokuvassa hymyä ja kauniita vaatteita, leivonnaisia sekä postista tipahtelevia tavarapaketteja täynnä olevana onnelana. Juulian yksinäisyys paljastuu lähinnä hänen ulkopuolisuuden tunteestaan silloin, kun ihmisiä olisi kohdattava fyysisesti. Hänelle kontaktin otto sujuu täydellisimmin oman sohvan nurkalta läppärin välityksellä.

Juulia on kiltti ja kuuliainen tyttö ja kokee, että hänen on jotenkin mainittava kaikki näytelahjojen lähettäjät blogissaan (colourme.indiedays.com). Jotenkin tuntuu, että blogin pitäminen on hänelle valtavasta lukijamäärästä huolimatta ristiriitainen asia. Blogi ruokkii riittämättömyyden tunnetta, koska kaikki voisi aina näyttää vieläkin täydellisemmältä, kuten hänen kotinsa paljon kauniimmalta. Blogiin kuvaaminen vie ison osan päivän tunneista opiskelun ohella ja vahvojen rutiinien avulla paletti pysyy jotenkin kasassa. Samalla se kuitenkin antaa hänelle julkisesti identiteetin sellaisena kuin hän on; ujo, pikkutyttömäisiin vaatteisiin pukeutuva kaikesta söpöstä tykkäävä nuori nainen.

Toivon, että elokuva avasi hieman kulisseja bloggaamisen taakse. Kuinka suorituskeskeiseltä yhteiskuntamme näyttäytyy nuorille oikeasti? Sitä jäin miettimään.

Seija Hirstiö
dokumentaristi, digitaalinen suunnittelija