Muistin välähdyksiä, ja halun

 

”Ei ole hyvä jos kuolema saapuu sanotaanko nyt liian läheiselle ja liian varhain”, toteaa kertoja Vilja-Tuulia Huotarisen romaanissa valoa valoa valoa. Tämä Mariia Ovaskaiseksi esittäytyvä henkilö pohtii miten kertoisi tästä ikuisesta rakkauden ja kuoleman liitosta käydessään läpi nuoruutensa kesää 1986. Silloin tapahtui jotain ennenkuulumatonta ja vaarallista, niin kuin rakastuminen ja räjähdys Tšernobylin ydinvoimalassa.

 

Huotarisen kirja voitti viime vuoden lopussa Finlandia Junior -palkinnon, ja valoa valoa valoa on näin siis luokiteltu nuortenromaaniksi. Itse en pitäisi sitä varsinaisesti nuortenromaanina, siksi että sen kerronta toimii koko ajan kahdessa eri rekisterissä, nuoren ja aikuisen. Vaikka Mariia on tapahtumien kokijana 14-vuotias, Huotarisen kerronnassa on koko ajan esillä se ajallinen etäisyys, joka vallitsee 14-vuotiaan Mariian ja hänen kokemuksiaan ehkä paljonkin myöhemmin analysoivan, merkityksellistävän ja niille muotoa antavan kertojan välillä. 

 

Pidin kirjaa hallitsevasta kevyen ja raskaan yhdistelmästä, jossa kauniit ja kauheat asiat saavat samanlaisen, pienistä yksityiskohdista ja viittauksista koostuvan käsittelyn. Pidin myös Huotarisen paikoitellen runoudeksi tihentyvästä proosasta, joka jättää lukijan täydennettäviksi henkilöiden toiminnan syyt ja seuraukset. Tärkeintä päähenkilölle kun tuntuu olevan tavoittaa kielen avulla ne jo menneisyyteen kadonneet hetket, jolloin hänen elämässään tapahtui tärkeitä asioita, kuten seksuaalisuuden löytyminen ja murtautuminen ulos lapsuudesta jonnekin tuntemattomaan, joka ei ole vielä aikuisten maailmaakaan. Ja tietysti ensimmäinen rakkaus ja ensimmäinen menetys.

 

Se, että Mariian rakkauden kohde on tyttö, toinen 14-vuotias Mira, ei nouse romaanin kuluessa ristiriitojen tai konfliktien aiheeksi, sillä Mariia ja Mira elävät suhteessaan omassa todellisuudessaan, joka jää ulkomaailmalta näkymättömiin. Rakkaus valitsee sinut, sanotaan, ja Mariian kohdalla ratkaiseva hetki on se äänetön vetoomus, jonka hänelle esittää monella tapaa osattomaksi jäänyt Mira. Mira on haaste: sopeutumaton, yksinäinen, aivan erilainen kuin kaikki muut. Miran elämään luo varjon itsemurhan tehnyt äiti, ja samaa dramaattista kuolemankaipuuta on hänessä itsessäänkin. Mariian ja Miran suhde kestää kesän 1986, mutta sen vaikutukset Mariian elämään ovat peruuttamattomia ja ulkopuolisille näkymättömiä. Aivan kuten se Tšernobylista tullut radioaktiivinen laskeuma lähiseudun pihoilla ja metsissä, joka ei katoa maaperästä pitkään aikaan.

 

Oikeastaan ainoa asia jonka muutenkin tiiviistä kerronnasta olisi mielestäni voinut ottaa pois, ovat päähenkilön metafiktiiviset pohdinnat omasta tarinastaan, kirjoittamisesta yleensä ja luovasta kirjoittamisesta erityisesti. Kertoja ikään kuin haluaa pitää meidät lukijat jatkuvasti tietoisina siitä, että hän on tarinan kertoja, ja toisaalta korostaa sitä, kuinka juuri tämä tarina on erilainen kuin kaikki muut ja varsinkin erilainen kuin sellaiset joita opetetaan kirjoittamaan luovan kirjoittamisen kurssilla. Koska tämä tarina on tosi. Totuuteen vetoaminen on kirjallisuuden traditiossa ikivanha ele, jolla pyritään kohti retorista vakuuttavuutta, eikä tämä tarina olisi sitä varsinaisesti tarvinnut. Koska valoa valoa valoa on, muun muassa, romaani muistoista ja muistin haavoittuvuudesta: kaikki merkityksellinen tapahtuu niin voimakkaassa valossa, että siinä on mahdotonta nähdä mitään. Tarinan aika on aina myöhemmin.