Sadutus turvapaikanhakijalapsuuden ilmentäjänä

Aaliyah oli nähnyt isänsä viimeksi hyvin ikävissä merkeissä perheen kotona Irakissa. Poliisiksi naamioituneet, aseistautuneet miehet olivat rynnänneet yllättäen sisälle taloon ja vieneet Saddamin hallinnon aikaan upseerina työskennelleen miehen väkipakolla pois perheenjäsenten silmien edestä. Isän katoamisen jälkeen muu perhe eli pitkään epävarmuudessa tämän kohtalosta. Ei tiedetty, oliko hän elossa vai kuollut. Perheen äiti ei uskaltanut jäädä maahan vaan päätti lähteä pakoon kolmen nuoremman lapsensa kanssa. Vanhin poika jäi kotimaahan odottamaan tietoa isästä ja huolehtimaan isoäidistä. Kaksi vuotta tapahtuman jälkeen Aaliyah eli arkeaan suomalaisessa turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa äitinsä, isoveljensä ja pikkusiskonsa kanssa.

ITTE OLEN KEKSINNY
Eräänä päivänä yksi leijona kävelee. Hän näki muurahaisen ja sitten hän taas ... leijona käveli. Ja tuli pimeä. Ja leijona näki yksi iso koti ja sitten leijona juoksi. Ovi oli aukki. Ja sitten siellä oli kaksi portaat. Ja sitten leijona meni vasen portaan. Ja leijona näi yksi oven. Ja sitten leijona laittoi oven auki. Ja sitten leijona näi yksi prinsessa. Prinsessa nukku. Ja sitten leijona koli yksi miesen ääni. Ja sitten hän meni sänkyn alla. Ja sitten mies meni ulos. Ja sitten leijona nukkui sänkyn alla. Ja tuli aamu. Sitten leijona näki, pränsessa ei härää. Ja sitten leijona meni ulkona. Ja sitten leijona näki yksi punainen tähti. Ja sitten leijonakin juoksi tähten perässä. Ja sitten leijona näki paljon puu. Ja sitten hän meni suoraan ja sitten leijona näki yksi pieni leijonan ja iso leijona juoksi. Iso leijona ja pieni leijona halaili. Ja se punainen tähti oli lentokone. Ja sitten yksi paha leijona tuli ja paha leijona tuli ja heitti iso kivi iso leijonan päälle. Ja sitten iso leijona kuoli ja sitten 10 päivän jälkeen pieni leijona tuli 8 vuotta. Sitten hänen äiti tuli ja loppu.
(Aaliyah, 7 vuotta, Irak, kerrottu suomeksi)

Kymmenen päivää sadun kerronnan jälkeen Aaliyah täytti tarinassa seikkailleen pienen leijonan tavoin kahdeksan vuotta. Isä oli päässyt vapauteen muutama kuukausi aiemmin, muttei sukulaistensa turvallisuuden tähden uskaltanut lähteä maasta muun perheen perässä Suomeen. Tyttö kieltäytyi pitämästä mitään yhteyttä tähän tai muihin Irakissa asuviin lähiomaisiinsa. Aaliyah osallistui 17 muun lapsen kanssa väitöskirjatutkimukseeni, jossa käytin sadutusta yhtenä aineistonhankintamenetelmänä. Tutkimus valmistuu tämän vuoden aikana.

Satujen kerronta antoi turvapaikanhakijalapsille mahdollisuuden tuoda esiin tärkeitä ja myös ahdistavia asioita, tapahtumia ja joskus myös muistoja, joista he eivät muilla keinoin aina pystyneet tai halunneet kertoa. Menetelmästä oli hyötyä myös siksi, että se auttoi rakentamaan tulevaisuutta eteenpäin ja ratkaisemaan keskuksessa eteen tulevia ongelmatilanteita. Sen avulla tuntui olevan mahdollista purkaa pahaa oloa väkivaltaisten käyttäytymismallien sijaan. Vaikka koetut traumat ja hankalat asumisolosuhteet vaikeuttavat turvapaikanhakijalasten elämää ja voivat johtaa yksinäisyyteen, eristäytymiseen, sairastumiseen tai sairauden pahenemiseen, lapset voivat myös selvitä pitkistäkin turvapaikanhakuajoista ilman pitkäaikaisia tai pysyviä vammoja. Tutkimusaineiston osana olemisen lisäksi lasten tarinat ja piirtämät piirustukset toimivat myös tutustumisen välineenä ja siten edesauttoivat muun tiedon, kuten haastatteluaineiston hankintaa. Menetelmän käyttö auttoi meitä sadutustilanteissa mukana olleita aikuisia väliin myös huomaamaan lapsen hädän ja kertomaan huomioistamme eteenpäin.

Turvapaikanhakijalasten saduttaminen vaati joitakin käytännön toimenpiteitä, joiden avulla kohtaamistilanteita pystyttiin helpottamaan. Tulkkausavun tarjoaminen oli tarpeen, vaikka se toikin mukanaan omat rajoitteensa. Sadutustilanteet ovat usein varsin nopeatempoisia. Sanatarkka kääntäminen tämänkaltaisissa tilanteissa on tulkeille haastava tehtävä. Tulkkaus usein myös hidastaa kerrontaa, minkä vuoksi sen kohteena olevat pystyvät reagoimaan kertomuksen herättämiin tunteisiin – kuten ilon ja hämmennyksen aiheisiin – hieman myöhässä. Toisaalta hitaampi tempo antaa aikaa pohtia kuulemaansa. Myös kielten erilaiset merkitykset eri käsitteille asettavat vaatimuksia sadutustilanteiden tulkkaamiselle. Tulkkausavun tarjoamisen lisäksi koin tärkeänä huomion kiinnittämisen tapaamispaikkojen ja -aikojen valintaan, sillä vastaanottokeskuksen laitosmaiset tilat eivät rohkaise vapaamuotoiseen kerrontaan. Etenkin nuorempien lasten kohtaamista tuntui helpottavan tapaaminen alussa yhdessä vanhemman kanssa. Jännitystä näytti lieventävän monesti myös piirtämisen mahdollisuus.

Satujen kuunteleminen, kirjaaminen ja lukeminen auttoivat luomaan käsitystä, miten turvapaikanhakijalapset rakensivat keksimiensä satuhahmojen arkea ja miten näiden hahmojen arki muodostui sadun kontekstissa. Samalla tarinat kerrontatilanteineen kertoivat jotain lasten omasta elämästä. Monet tarinoista olivat hurjia, jotkut hyvin rankkoja vastaanotettaviksi. Myös niiden analysointi oli usein haastavaa. Toisaalta osa saduista herätti myönteisiä tunteita, sillä niissä kerrottiin usein hauskalla tavalla eri asioista. Lasten kertomuksissa korostuivat kodin, koulun, kohtaamisen, syömisen ja nukkumisen lisäksi kuoleminen, tappaminen ja tapetuksi tuleminen. Yhteistä monille niistä oli siis fyysisiin perustarpeisiin ja lapsille tyypillisiin elinympäristöihin sekä kuolemaan liittyvien aiheiden käsittely. Sen sijaan saduissa ei mainittu ollenkaan monia muita lapsuuteen läheisesti liittyviä aihealueita, kuten erilaisia vapaa-ajanviettotapoja.

Sadutus antoi tutkimuksen lapsille mahdollisuuden ilmaista itseään haluamallaan tavalla ja omia tarkoitusperiään tavoitellen. He saivat tarinoiden kerronnasta voimaa, rohkeutta ja itseluottamusta. Menetelmä toi lapsen, sadun kirjaajan ja tulkin lisäksi iloa usein myös laajemmalle joukolle, sillä hänen tyytyväisyydestään hyötyi myös lähipiiri. Tutkimusaineiston tuottajana toimiminen herätti vanhemmissa ja sisaruksissa ilon ja ylpeyden tuntemuksia. Läheisillä oli myös mahdollisuus kuulla ja oppia saduista lapsen maailmaan liittyvistä asioista. Hänen kuuntelemisensa ja seuraamisensa, pysähtyminen hetkeksi lapsen kertomuksen äärelle, aiheutti jo itsessään lapsen luottamuksen paranemista. Ilman luottamuksen ilmapiiriä lapsi ei pysty kertomaan vaikeista asioistaan, joista vastaanottokeskuksissa tai muissa laitoksissa asuvilla lähes aina on runsain määrin kokemusta.

Minna Lähteenmäki
Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa.

Luettavaa

Lähteenmäki, Minna (2012) Turvapaikanhakijalapset kertovat. Teoksessa: Liisa Karlsson & Reeli Karimäki Sukelluksia lapsinäkökulmaiseen tutkimukseen ja toimintaan. Kasvatusalan Tutkimuksia 57. Jyväskylä: Suomen kasvatustieteellinen seura.

Lähteenmäki, Minna (2011) Turvapaikanhakijaperheiden kokemuksia pakomatkalta. Finnish journal of Ethnicity and Migration. Vol. 5, 3/2010, p. 58–70. 13 p. Helsinki: The Society for the Study of Ethnic Relations and International Migration (ETMU).

Lähteenmäki, Minna & Tiilikainen, Marja (2010) Irakista Suomeen salakuljettajien kyydissä. Teoksessa Anne Kuorsalo & Iris Saloranta (toim.) Sodan haavoittama lapsuus. Helsinki: Ajatus Kirjat.