Veronica Mars, noir-etsivä ja lukiolainen

Aina kun ylistän tuttavilleni tv-sarjaa Veronica Mars, joudun heti tiukan paikan eteen. Mistä se sitten kertoo? No, lukiolaistytön isä on yksityisetsivä ja tyttö auttaa isäänsä tapausten selvittämisessä ja ratkoo samalla parhaan ystävänsä murhaa ja muita mysteerejä ja on koulussaan outside.

Veronica Mars on yksi niistä tv-sarjoista, joka näyttää paperilla huonommalta kuin oikeasti on. Ehkä juuri siksi niin tunnelmallinen, yllättävä ja kulmikas nuortensarja onkin saatu toteutettua.

Monet Veronican tapauksista sijoittuvat hänen omaan maailmansa: oppilaskunnan puheenjohtajan vaalissa on hämäryyksiä, tyttö ihmettelee kuka hänen salainen ihailijansa on, joku häiritsee koulukaverin lukurauhaa, lukion maskotti varastetaan juuri ennen tärkeää koripallopeliä. Näistä kertovat jaksot ovat olleet suosikkejani.

Nuori etsivä -sapluunan voisi kuvitella tuottavan helposti imelää, toisteista, epäpsykologista, epärealistista, loppuratkaisu-orientoinutta draamaa. Sarja on kuitenkin kaikkea muuta ja nimenomaan noir-henkensä ansiosta. Veronicassa on paljon kovaksikeitetyn dekkarin etsivää: hän on köyhempi kuin monet epäillyt; hän on yhteisönsä (lukion) ulkopuolinen; hän on kyyninen, valmis odottamaan kaikilta pahinta; hänellä on traaginen menneisyys (paras ystävä surmattiin); hän sanailee paremmin kuin pahikset; hänellä on ristiriitoja poliisin kanssa; vastakkainen sukupuoli ei onnistu himmentämään hänen skeptistä älyään; hän liikkuu taitavasti yhteiskunnan eri alueilla. Mutta hän on myös 17-vuotias herkkä ja oikeudentuntoinen koulutyttö, selvästi enemmän Marlowe-tyyppinen romantikko kuin Mike Hammer -henkinen kovanaama.

Toki esimerkiksi nuortensarja Gossip Girlissä on sinänsä rankkoja juonenkäänteitä ja asetelmia. Mutta tuskin kukaan sen henkilöistä puhuisi raiskauksestaan kuten Veronica: "You want to know how I lost my virginity? So do I.” Läpässä on tummaa noirmaista etäisyydenottoa ja ironiaa, jonka sävy jo vihjaa että Veronica tulee selviämään tästäkin. On ollut nuortenkirjoja, joissa ratkotaan rikoksia ja on ollut nuortenkirjoja, joiden päähenkilö raiskataan. Mutta tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun sankaritar ryhtyy selvittämään omaa raiskaustaan. Sarjan luojan Rob Thomasin mukaan Veronica on television feministisin roolimalli murrosikäisille tytöille. (Tämän vuoksi vaikuttaa aina oudolta kuunnella Veronicaa esittävää Kristen Belliä Gossip Girlin kertojana.)

Tämä kaikki ei olisi yhtä vaikuttavaa, jos Veronica näyttäisi yksinäiseltä ja happamalta goottitytöltä tai edes traagiselta, kohtalokkaalta naiselta. Mutta hän on kuin suoraan teinilehden kannesta, vaalea söpöliini, jonka kasvoilla voisi myydä kaikenlaista mummoille ja vaareille. Tapauksia ratkoessaan Veronica käyttää usein viehätysvoimaansa ja kykyään tekeytyä bimbahtavaksi blondiksi.

Rob Thomas on kertonut suhtautuneensa skeptisesti siihen, kuinka usein ja kuinka suoraan tv-sarjojen teinit puhuvat tunteistaan. Hänen sarjassaan tunteet tulevat esiiin muutoin. Varsinkin Veronican väliin tiukkeneva, väliin pehmenevä katse, rypistynyt otsa ja väsynyt hymy voivat olla sydäntäsärkevää katsottavaa.

Sarja loppui kolmanteen kauteen, joka vietettiin sitten yliopistolla. Yliopistolla opiskelemisesta (massaluennot, kampuspolitiikka, osakunnat) saatiin kyllä kiinnostavaa materiaalia irti, mutta itse en olisi kaivannut neljättä kautta. Veronica ei ollut enää teini. Hän alkoi muistuttaa mitä tahansa kaunista ja älykästä etsiväsankaritarta. Epäilemättä asetelmasta olisi voinut kehittää poikkeuksellisen hyvin kirjoitetun ja erinomaisesti näytellyn dekkarisarjan ja sellaista tekijät vähän suunnittelivatkin. Mutta alkuperäinen viehätys, idea 17-vuotiaasta tytöstä murtautumassa rehtorin työhuoneeseen, kuulustelemassa koulukavereitaan, huijaamassa poliisia, lähettämässä väärennettyä meiliä tai kiinnittämässä autoon pientä lähetintä olisi silloin lopullisesti kadonnut.

Kyösti Niemelä
kriitikko ja kolumnisti