Samaan aikaan toisaalla...

Kello on kaksi yöllä. Pyöräilen hurjaa vauhtia kotia kohti. Kuoppaisen tien laidoilla nukkuu riksakuskeja ajoneuvojensa päällä ja kulkukoirat haukkuvat perääni. Muita naisia ei kaduilla näy, sillä öiset kadut eivät ole erityisen turvallisia ja naisten paikka on pimeän aikaan kotona. Kiihdytän vauhtia päästäkseni nopeasti kotiin.

Öinen pyöräily autioilla kaduilla tuli minulle tutuksi kenttätyöni aikana Varanasin kaupungissa Intiassa, missä tutkin länsimaalaisyhteisöä väitöskirjaani varten. Yhteisön sosiaalinen elämä keskittyi iltoihin ja öihin, mikä tarkoitti yövuoroja myös tutkijalle. Kun bileiden jälkeisenä aamuna heräsin, edessä oli suuri kirjoitusurakka. Kaikki edellisiltana tapahtunut piti saada kirjoitettua päiväkirjaani. Minusta tuntui kuin eläisin samat tapahtumat kahteen kertaan – toisella kertaa vain hidastettuna versiona, kun kaikki piti kirjoittaa muistiin. Istuessani tietokoneen ääressä mielessäni oli jatkuvasti se, että minun olisi pitänyt olla tutkittavieni seurassa: ”ehkä juuri nyt tapahtuu jotain ratkaisevan tärkeää enkä ole todistamassa sitä”.

Tutkijan ensimmäinen tehtävä kentällä on päästä osalliseksi tutkittavien ihmisten elämään: usein kenttätyön alku on vaikeaa, mutta kun kontakteja alkaa syntyä, tutkija puhkuu intoa ja tarmoa. Minäkin sukelsin tutkittavieni elämään pää edellä ja 08syvälle: yritin tutustua kaikkiin mahdollisiin ihmisiin ja osallistuin kaikkiin tapahtumiin, joihin minut kutsuttiin, toisinaan myös ilman kutsua jos vain jotenkin sain asiasta vihiä. Minut määriteltiinkin tytöksi, joka ei koskaan missaa bileitä. Viihdyin hyvin uusien ystävieni seurassa ja aluksi nautin bilettämisestä kovasti. Lisäksi sain osallistumalla kerättyä juuri sellaista aineistoa kuin halusin – olinhan yhteisön toiminnan sydämessä. Bileväsymys valtasi minut kuitenkin melko pian, tai tarkemmin sanoen oli raskasta olla sekä bilettäjä että tutkija. Kadehdin tutkimiani ihmisiä siitä, että bileiden jälkeisenä aamuna he saattoivat nukkua pitkään ja ryhtyä suunnittelemaan seuraavia juhlia eikä heidän tarvinnut miettiä, mitä edellisiltana oli tapahtunut, kuka sanoi mitä, kenelle ja miten.

Kenttätyö noudattaa harvoin virkatyöaikaa (poikkeuksena ehkä työpaikka- tai kouluetnografiat), ja juuri siitä seuraa metodin rikkaus, sillä aineistosta tulee silloin monipuolista. Kenttätyö onkin usein niin kokonaisvaltaista, että työn erottaminen muusta elämästä on mahdotonta. Niinpä pieni tutkija istui aina olkapäälläni painamassa mieleen mielenkiintoisia kommentteja ja tapahtumia. Ennen pitkää tilanne kävi raskaaksi. Kalenterissani ei ollut viikonloppuja eikä vapaapäiviä. Oli vain pitkälle yöhön venyviä työpäiviä ja jatkuva stressi siitä, että minun pitäisi olla samaan aikaan toisaalla.

Suomeen palattuani toipuminen kesti kauan: en halunnut lähestyä aineistoani, joka oli kuluttanut minut äärirajoille saakka sitä kerätessäni. Vasta Suomessa tajusin, että tutkijakin saa pitää vapaapäiviä. Aineistoa olisi ollut tarpeeksi, vaikka parit bileet olisivatkin jääneet väliin. Antropologisen kenttätyön isä Bronislaw Malinowski on joskus sanonut, että lepo on olennainen osa työtä ja sen minä kentällä unohdin. Vaikka tutkija olisi kuinka innostunut aiheestaan, niin omaa hyvinvointia ei pitäisi laiminlyödä. Tutkimus onnistuu, vaikka tutkija antaa itselleen toisinaan luvan levätä. Kalenterista ei ole syytä repiä viikonloppuja pois, vaikka niiden paikkaa voikin joutua siirtelemään. Eikä siellä toisaalla useinkaan tapahdu mitään mullistavaa, ja jos tapahtuukin, niin siitä puhutaan pitkään, jolloin tutkijakin pääsee tiedosta osalliseksi vaikkei itse olisikaan ollut paikalla.

Mari Korpela
YTM, tutkija
Sosiologian ja sosiaalipsykologian laitos, Tampereen yliopisto