Kommentti - Vapaa-aika

Toukokuun 2008 tilasto

Tilastokettu — Thu, 01 May 2008 13:53:33 +0000

Tiedot ovat peräisin Jaana Lähteenmaan ja Teija Strandin tuoreesta Pohjanmaan nuorten vapaa-ajan viettoa ja kulttuuriharrastuksia selvittäneestä tutkimuksesta, joka perustuu 2930 pohjanmaalaisen yhdeksäsluokkalaisen lomakehaastatteluihin.

Mutta hetkinen! Rokkia tekevien poikien 30 prosentin osuus näyttää olevan sama kuin ylipäätään soittavien tai laulavien! Tarkoittaako tämä sitä, että kaikki musisoivat pojat keskittyvät yksinomaan rockin tekoon? Tuskinpa vain, varsinkin kun 28 prosenttia sanoo harrastavansa myös heavyn tekoa ja 10 prosenttia sanoo ottavansa soitto- tai laulutunteja. Ottaako joka kymmenes pohjanmaalainen poika siis heavytunteja?

Mistä nämä luvut sitten kertovat? Yksi tulkinta on, että kaikki vastaajat eivät kerrokaan nykyisestä harrastamisestaan vaan myös haluistaan ja toiveistaan. Toinen mahdollinen selitys on siinä, että musiikin tekeminen ja ”soittaminen” eivät nuorten maailmassa liity suoraan toisiinsa. Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen mukaan 15 prosenttia 15–24-vuotiaista tosiaan tekee tai muokkaa musiikkia tietokoneella. Mitenköhän on: sanovatko sämplääjät tai skrätsääjät soittavansa jotain?

Hyvä esimerkki kysymysmuotoilun vaikutuksesta tuloksiin on vuoden 2007 Nuorisobarometrissa (s. 73) esitetty kysymys ”Suomessa pitäisi ottaa käyttöön kaikille maksettava perustulo”. 50 prosenttia kannatti ajatusta, 46 vastusti sitä. Sen sijaan kun aiemmin samana vuonna tehdyssä Sukupolvipolitiikka. Nuoret ja eduskuntavaalit 2007 -tutkimuksessa asiaa kysyttiin muodossa ”Kansalaispalkkaa tulee kokeilla Suomessa”, oli samaa mieltä vain 18 prosenttia, eri mieltä 37 prosenttia, ja peräti 45 prosenttia ei osannut sanoa!! Liekö suurien erojen syynä ”kansalaispalkan” ja ”perustulon” käsitteiden erot, vai se, että toisessa tutkimuksessa puhuttiin ”käyttöön ottamisesta” ja toisessa ”kokeilemisesta”? Emme voi tietää, sillä emme pääse vastaajien pään sisälle!

LÄHTEET

Lähteenmaa, Jaana & Strand, Teija (2008) Etelä- ja Keski-Pohjanmaan suomenkielisten 9.-luokkalaisten nuorten kulttuuriharrastukset ja harrastuksiin liittyvät toiveet. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura.

Paakkunainen, Kari (toim. 2007) Sukupolvipolitiikka. Nuoret ja eduskuntavaalit 2007. Opetusministeriö & Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisoasiain neuvottelukunta

Myllyniemi, Sami (2007)

Perusarvot puntarissa. Nuorisobarometri 2007.

Opetusministeriö & Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisoasiain neuvottelukunta.

Vapaa-aika

The Running Man

Mika Laiho — Fri, 22 May 2015 09:11:06 +0000

Gilbert Tuhabonye: The Running Man — How the voice in my heart helped me survive genocide and realise my Olympic dream. London: John Blake 2007

At first glance, the title of the novel inspires readers to explore the mind of a running man. People have often watched long distance runners from the sidelines, whether on the television or on the roadside, and felt humbled by them. Why does he run? Where is he going? Etc. The Running Man’s sub-heading explains a lot: the protagonist runs to survive and to achieve glory. Considering the relatively short length of the book, the significance of the author’s contribution to the world of books is invaluable, especially in an age where the media plays a huge role on the people’s imagination and when things aren't mentioned enough they seem often easily forgotten.

Tuhabonye’s autobiography is deeply personal and reflective. Raised on the farmland of Burundi, an African nation south of neighbouring country Rwanda, the protagonist is introduced as Tamagu, meaning “energetic” and “constantly alert.” Tamagu is born energetic and naturally curious as any young boy or girl but soon grows up to identify himself as a determined runner from an early age. Tamagu’s alertness is kept alive by inspiration from family members’ and friends’ successes, shortcomings, which create a sense of growing tradition within the collective memories shared by members of his community.

Straight away the reader learns how society in Burundi is a lot less homogenous than in the West. Hutus and Tutsi tribes are segregated from each other and divisions existing outside the borders of Burundi have a rippling effect. Moreover, readers learn of the obvious colonial significance of Western countries like Belgium, who once ruled Rwanda-Urundi, and the subtle effects of globalisation that continue to shape countries like Burundi. Unlike the cosmopolitan upbringing of those brought up in cities like Helsinki, loyalties remain fervent in Tuhabonye’s upbringing as a Burundian: to his country, ethnic group, clan and family. Western readers get a proper glimpse into sense of rooted identity that transcends the nation and liberates African individuals from the hardship of growing up in the fast-paced world of modern pop-culture experienced in the West.

Without television, popular culture or even the influence of fashionable clothing that we might ourselves have explored as a child, Tuhabonye’s childhood is never dull or easygoing, nor any less confusing or challenging as we might imagine it to be. Brought up within a network of cultural fragmentation, Tuhabonye allows his readers to experiences the influence of Catholic priests from Europe residing in rural parts of Burundi, the thickened skin of economic development in metropoles of commerce and trade in cities, and the omnipresent lower and higher school systems imported from France. With a colourful texture that betrays his natural energy and alertness, Tuhabonye paints rural and modernising Burundi with the childlike curiosity of doe-eyed youth.

Several moments in his upbringing humble a Western audience, whether it be the first time he experiences flashy motor vehicles, learns basic principles of riding and competing with bicycles, the steady reverberation of a cassette player, or even wearing clothes or taking a shower. Tuhabonye’s fascinating literary style helps shape the overall experience of a person experiencing dual lives lived during the most turbulent times in Africa’s history alongside South African apartheid or ongoing tales of violent Islamic fundamentalism. The autobiographic style is altogether expressive of the author's feelings and reflections at important stages in his life when, as a boy he became a man, and politics were talked about at school but soon became a reality.

To achieve this, Tuhabonya splits his story into two tales: a tale of growing up as a prominent Olympic athlete and a tale of trauma from unrivalled mass genocide. The stark division of the two narratives are juxtaposed within each other as headed chapters tell a tale of normalcy and un-headed chapters tell a darker tale of repressed violence, horror and trauma that the writer wants to let loose. It is thanks to his interesting literary style that we might be thankful because while shaping the overall experience in a captivating way the audience does not have to face up to the trauma in once go. Much like the way a traumatised survivor might explore their inner feelings, in slow, manageable amounts of bitter-sweetness, Tuhabonye’s autobiography is deliberately restrictive about the genocide which fits into a celebration of survival, rather than recollecting and dwelling on the pain.

On the whole, The Running Man is about living a rich life full of love, hope and happiness, complete with trials and tribulations, and growing sense of imminent fortune that awaits an Olympic champion. It is inspirational for anyone growing up with dreams they also want to realise but it is also more than this — Tuhabonye aims to achieve is to draw on his childhood and early experiences in a way that restores the ‘humanity’ of his upbringing while remaining clear about the political message he conveys, namely that what happened really happened; it shaped him and many others like him; and should not be forgotten.

Mika Laiho

The writer is a thirty year old Finn-Britt, studies a PhD in Political Geography at Durham University. He has spent a lot of time living in Finland, in Helsinki, Turku and Rovaniemi and likes to run marathons and write fiction in his free time.

Vapaa-aika

Hätähousu

Herman Raivio — Thu, 25 Sep 2014 13:49:13 +0000

Karl Ove Knausgärd: Taisteluni. Neljäs kirja. Suomentanut Katriina Huttunen. 534 s. Like, 2014.

”Jumalauta minä murskaisin heistä jokaisen. Minusta oli pakko tulla suuri. Pakko. Muussa tapauksessa voisin yhtä hyvin tappaa itseni.”

Tällainen nuoren miehen ehdottomuus lämmittää aina vanhaa, mukavuudenhaluista miestä.

Ote on norjalaisen Karl Ove Knausgårdin autobiografisen Taisteluni-sarjan neljännestä osasta. Ensimmäinen osa käsitteli teini-ikää ja isän kuolemaa. Toisessa osassa vastakkain olivat perhe-elämä ja kirjailijan ura. Kolmas osa kuvasi isän ylivallan alla elävää pikkupoikaa. Neljännessä osassa vahvoja vastakkainasetteluja ei ole. Jäljellä on silti Knausgårdin taju jokapäiväisen elämän pienieleisestä draamasta. Joskus se kaikki on lukijalle vain arkipäiväisen yhdentekevää.

Isän hahmo kummittelee taas. Knausgård arvostaa ihmisiä, joilla on taito tappaa vastustajansa yhdellä lauseella. Isää, herraansa, hän ei silti saa millään hengiltä. Tarkkanäköinen mies pystyy analysoimaan mitä vain, erityisesti itseään, mutta suhde isään on liian tunteellinen. Tämä on Knausgårdin suurimpia heikkouksia.

Romaani tapahtuu 80-luvulla, meidän vuosikymmenellä. 16-vuotias Knausgård lukee Hubert Selbya ja Charles Bukowskia, kuuntelee The Curea ja The Smithsiä, meidän kirjailijoita ja yhtyeitä. Ja kuten meille 60-luvulla ja sen jälkeen syntyneille, Knausgårdillekin musiikki liittyy tiiviisti kaikkeen mitä hän on tehnyt. Meitä onnekkaampi hän on siinä, että pääsee kirjoittamaan sanomalehteen levyarvosteluja.

Illuusiot kaatuvat kuin Domino-palikat. Knausgård on Simple Mindsin keikalla. Fani hyppää lavalle, nappaa laulaja Jim Kerrin punaisen baskerin ja heittää sen yleisöön. Bändi ei Kerrin mukaan jatka soittamista ennenkuin hattu on saatu takaisin. Ei sellaista yhtyettä voi enää ottaa vakavasti.

Ystävät määrittelevät maailman keskuksen. Eräs ystävä on kaikkea sitä mitä Knausgård haluaisi olla. Hän panee merkille ystävänsä jokaisen katseen. Kun he ovat yhdessä, Knausgård lopettaa yhdessäolon lyhyeen, jotta ystävä ei tajuaisi Knausgårdin tylsyyttä. Kohteliasta.

18-vuotiaana, heti lukion jälkeen, Knausgård lähtee pikkukylään opettajaksi. Oppilaat, heidän vanhempansa ja muut opettajat ottavat pojan vastaan huvittuneella kiinnostuksella, erityisesti tytöt.

Tytöt ovatkin neljännen osan varsinaisena aiheena: miten niitä saa ja sitten kun niitä saa, miten niistä pääsee eroon. Knausgård toivoisi olevansa häikäilemätön viettelijä, jota kaikki tavoittelevat mutta kukaan ei saa. Toisaalta aika moni nuori mies haluaisi olla sellainen. Erään suhteen Knausgård lopettaa, koska lopettaminen tuntuu komealta. Ja katuu samantien. Hän rukoilee, että nainen ei lukisi saamaansa jättökirjettä. Hätähousu.

Miten vaikeaa onkaan päästä aktiin asti. Kun poika viimeinkin saa tytön viereensä, purkauksen materiaalinen muoto on jo pöksyissä. Romaanin pääasiallisena draamallisena jännitteenä onkin, että ehtiikö Knausgård naisen sisälle ennen laukeamistaan. Tilanteissa korostuu kauhu ja komiikka.

Nuori Knausgård häpeää ongelmiaan, mutta kirjoittaa niistä vanhempana ongelmitta. Knausgård ei tee itsestään sankaria, joka kasvaa häpeästä ulos, tulee järkeväksi, oppii itsestään tai muuta epäuskottavaa vakuuttelua. Taisteluni ei ole kasvutarina hölmöstä viisaaksi, koska se vasta hölmöä olisikin ja kertoisi vain kirjailijan itsetyytyväisyyden kasvusta.

Romaanin lopussa Knausgård lähtee Bergeniin kirjoittajakouluun, mikä ennakoi tulevaa kirjailijauraa. Sitä hän ei vielä tiedä, että tulee kirjoittamaan itsestään ja lähiympäristöstään, häpäisemään kaikki ja surffaamaan häpeän aalloilla.

Miksi autogbiografia vetoaa nykyään lukijoihin? Vastaako se monen tarpeeseen kertoa somessa juurta jaksain itsestään? Knausgårdin ja somen erottaa kuitenkin toisistaan se, että somessa kaikkea nimenomaan ei kerrota. Siellä kukaan ei kuvaile miten oli menossa naisen kanssa sänkyyn, mutta oho, tulikin housuihinsa. On lukijasta kiinni, pitääkö itsekontrollia somessa tällöin hyvänä vai huonona asiana.

Herman Raivio
FM, vapaa kirjoittaja

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Vapaa-aika

Berliiniläinen kaupunginosaelämä

Mikko Piispa Heidi Villikka — Mon, 20 May 2013 08:42:17 +0000

Berliiniläiset ovat tunnettuja siitä, että he viihtyvät hyvin omissa kaupunginosissaan. Voi kulua pitkiä aikoja, etteivät he poistu oman lähikorttelinsa ulkopuolelle. Luultavasti jokainen pidempään Berliinissä asunut on jossain vaiheessa maleksinut viikkotolkulla vain oman kaupunginosansa sisällä. Ja miksipä ei, kun omasta naapurustosta löytyy kaikki olennainen, ruokakaupasta päiväkotiin ja fillarikorjaamosta pelikasinoon. Toki unohtamatta sitä Berliinin parasta lähileipomoa, joka sattumoisin sijaitsee juuri oman kotikorttelin kulmilla.

Arkipuheessa omaan asuinalueeseen viitataan usein käsitteellä kiez. Kiezit eivät perustu kaupungin viralliseen hallintoaluejakoon, vaan termillä viitataan suppeampaan alueeseen, omaan lähinaapurustoon, jonka rajat ovat pitkälti asukkaiden itsensä määrittämiä. Berliinissä lasketaan olevan noin 20 epävirallista Kiez-aluetta. Yleensä ne sijaitsevat kantakaupungin alueella - esimerkkinä voi mainita Helmholtzkiezin Prenzlauer Bergissä, Wrangelkiezin Kreuzbergissä tai Reuterkiezin Neuköllnissä.

Kiez-keskeisyys on tyypillinen berliiniläinen ilmiö, eikä käsite ole muualla Saksassa yhtä vakiintuneessa käytössä. Käytännön kannalta tämä on helposti ymmärrettävissä, sillä välimatkat kaupungin sisällä ovat pitkiä ja lähes kaikki tarpeellinen löytyy kävelymatkan päästä. Ilmiö ei kuitenkaan ole vain käytännöllinen, vaan siihen liittyy myös kulttuurisia ja historiallisia piirteitä sekä vaihtelevuutta ainakin iän ja etnisen taustan mukaan. Yksi selittävä tekijä lienee se, että Berliini koostuu useista pienemmistä pikkukaupungeista ja kylistä, joista viimeisimmät liitettiin osaksi kaupunkia vasta 1920-luvulla.

Vireällä kaupunginosaelämällä on luonnollisesti kaksisuuntainen vaikutus. Lähistön pienliiketoiminta pysyy elossa ja kattavana, kun sille on kuluttajia. Pienet kaupat pysyvät pystyssä ja tarjonnaltaan monipuolisina sekä edullisina, eikä kukaan koe tarvetta ajella automarketteihin. Vahvana elävät myös "eckkneipe" eli kulmakuppilat, joita löytyy yleensä erityyppisille kävijäkunnille: hipstereille, urheiluhulluille, erilaisille maahanmuuttajaväestöille ja sellaisille, joita voisi ainakin meidän näkökulmastamme luonnehtia "saksalaisiksi".

Kaupunginosaelämä pitää luonnollisesti myös itse itseään yllä luoden samalla kaupunginosakulttuuria ja -identiteettiä. Siten kaupunginosien välillä voi olla suuriakin eroja. Tässäkin jo yli 23 vuotta sitten kaatuneen muurin vaikutus on yhä läsnä: se muodosti kaupungin molemmille puoliskoille taskuja, joiden omaleimaisuus elää yhä. Siten esimerkiksi kaupunginosien etniset kokoonpanot ja arkkitehtuuri vaikuttavat vahvasti niiden ominaisluonteisiin. Berliinissä asuva saattaakin usein puheessaan viitata "toiseen Berliiniin", joka saattaa esimerkiksi monikulttuurisessa Neuköllnissä asuvalle tarkoittaa Charlottenburgin perinteistä porvarikaupunginosaa tai DDR:n vanhaa ja nykyisin varsin turistoitunutta keskustaa Mitteä. Tarkasti ottaen kyse onkin lukuisista "toisista Berliineistä", ja jaottelua voidaan tehdä aina vain pienemmässä skaalassa: esimerkiksi Kreuzberg jakautuu läntiseen ja itäiseen Kreuzbergiin ja niiden sisällä oleviin eri kiezeihin. Varsinkin Itä-Kreuzbergissä asuville länsi on se "toinen Kreuzberg", jossa ei välttämättä käydä kuin hyvin harvakseltaan.

Globalisaation myötä on puhuttu paikan merkityksen vähentymisestä ja yhteisöllisyyden murenemisesta. Erityisesti modernia suurkaupunkielämää on luonnehdittu hektiseksi, yksilölliseksi ja anonyymiksi. Berliinissä on helppo havaita myös toisensuuntaista kehitystä. Vaikka Berliinillä on oma vahva kaupunki-identiteettinsä, identifioituvat sen asukkaat usein paikallisesti omaan kaupunginosaansa tai naapurustoonsa. Monilla alueilla on myös aktiivista kaupunginosa- tai asukasyhdistystoimintaa. Oman kiezin alueella tapahtuvat muutokset, kuten luksusasuntojen rakentaminen tai vuokrien korotukset, saavat asukkaat herkästi barrikadeille. Paikallisyhteisön voima näkyy myös muunlaisena aktiivisuutena kuin protestointina. Erilaiset kaupunginosatapahtumat, kuten kirpputorit, keskustelutilaisuudet ja katujuhlat ovat tyypillisiä esimerkkejä vireästä kaupunginosaelämästä.

Lopuksi on syytä esittää eräs keväinen ja – kolumnin teeman mukaisesti – nuorisokulttuurinen huomio: säiden parantuessa kaupunginosien rajat liukenevat. Berliinin nuorempi väestö, kuten ne kuuluisat hipsterit, kaivautuvat kiezeistään, hyppäävät pyöriensä selkään ja kulkevat sujuvasti kaupunginosista toisiin. Yhtäkkiä muidenkin kaupunginosien puistotapahtumat, kirpputorit ja bailausmahdollisuudet tuntuvat tulevan lähemmäksi. Talvi kangistaa kotinurkille, mutta kesän saapuessa berliiniläinen nurkkapatrioottisuus tekee tilaa berliiniläiselle hedonismille.

Sarjan edelliset kolumnit:
Mikko Piispa & Heidi Villikka: Berliinin gentrifikaatiosta (29.1.2013)
Mikko Piispa: Berliini ei ole urheilukaupunki? (1.3.2013)
Heidi Villikka: Hipstereiden joukossa (8.4.2013)

Mikko Piispa ja Heidi Villikka ovat Berliinissä asuvia nuorisotutkijoita. Kolumneissaan he kirjoittavat yhdessä ja erikseen tekemistään nuorisotutkimuksellisista havainnoista Berliinissä. Mikko on asunut Berliinissä syyskuusta 2012 alkaen ja hänelle varsinkin Kreuzberg ja Neukölln ovat tuttuja kaupunginosia. Heidi puolestaan on asunut Prenzlauer Bergissä tammikuusta 2012 lähtien.

Globalisaatio, kansainvälisyys, siirtolaisuus

Taide, kulttuuri, nuorisokulttuurit

Vapaa-aika

Auki olevat lapsensilmät

Kyösti Hagert — Thu, 21 Jun 2012 19:56:01 +0000

Manuela Bosco: Ylitys. Teos 2012.

Ylitys on tarina naiseksi kasvamisesta, juniori- ja kilpaurheilusta, sisarusten välisestä rakkaudesta ja itsemurhayrityksestä – mutta ennen kaikkea se paljastaa, kuinka tärkeä isä on Manuela Boscolle.

Carmelo Bosco oli italialainen urheiluprofessori, joka kirjan perusteella oli kuin arkkityyppi italialaisesta tummasta ja tulisesta herrasta. Suomessa hän rakastui Harri Kirvesniemen sisareen ja perusti perheen vaalean vaimonsa kanssa. Isä-Bosco arvosti ruokaa, juomaa, ystäviä. Ilostuessaan ja suuttuessaan hän oli tulta ja myös tappuraa.

Manuela oli kuin isänsä, tumma ja eloisa. Hän halusi miellyttää ja yllättää isänsä voittamalla ja menestymällä isälle ja tyttärelle tärkeällä kentällä, urheilun parissa. Samalla Manuela oli kiltti ja tunnollinen savolaistyttö, joka häpesi isänsä estotonta käytöstä ja oliiviöljyisten ruokien leijailevaa tuoksua. Isä ja tytär olivat symbioosissa toisiinsa, Manuela urheili isälleen yhtä paljon kuin itselleen ja Carmelo oli tyttärelleen yhtä paljon kaikessa uskottu kuin päivällispöydässä kasvattaja.

Kirjan lopussa ovat ratkaisut, mutta ne eivät ole kirjan kiinnostavinta eikä parasta antia. Bosco on onnistunut vangitsemaan lapsikertojaan oivallisen äänen, kuten lapsi myös Manuela kertoo ja havannoi tarkkasilmäisesti aikuisten maailmaa yksityiskohtien kautta. Kertoja on kirkas, värikäs ja läsnä.

Ehkä juuri siksi kirjoittajana Boscon onnistumiset ovat Ylityksen alkupuolella, jossa hän on pystynyt kirjoittamaan etäältä. Mitä lähemmäksi kirjan tapahtumat etenevät Manuelan uran lopettamista, isän kuolemaa ja kasvua teini-ikäisestä nuoreksi naiseksi, saa tekstin kömpelyys ja turha, kainosteleva selittely otteen Boscosta.

Harva meistä on ollut nuorena huippu-urheilija, silti Bosco osaa kirjoittaa huippu-urheilija-Manuelan kunnianhimosta, itsekurista ja erityisesti tuntemuksista omaa kehoa kohtaan niin lämpimän avoimesti kainostelematta, että varmasti jokainen löytää samaistumispintaa Manuelan maailmasta.

Teoksen rimanalitus on loppupuolella, jossa Manuela keskustelee elämästä kanssaurheilijan ja mielittynsä kanssa. Bosco kirjoittaa monipolvisesti ja melodramaattisesti tuntemuksistaan isän sairastumisesta ja lopulta kuoleman saapumisesta. Jaetut ja koetut elämänviisaudet ovat kuin suoraan Paulo Coelhon kynästä. Valitettavasti Bosco jättää tuolloin lukijansa ulkopuolelle myötähäpeään ja turtumiseen.

Kirjana Ylitys on kuin koru, niin kauniit sen kannet ovat. Graafisen ilmeen suunnitellut Jenni Saarela ja valokuvan ottanut Risto Kuulasmaa ovat tehneet onnistunutta työtä, jopa esimerkillisesti. Kannet toimivat ilman kirjaa, tukevat sitä ja ovat houkuttelevat. Harvoin törmää näin toimivaan työhön.

Kyösti Hagert
Kirjoittaja työskentelee toimittajana ja viimeistelee puheviestinnän opintojaan Jyväskylään yliopistoon.

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Vapaa-aika

Huhuu, onko syrjäytynyttä nuorta näkynyt?

Jaana Lähteenmaa — Thu, 07 Jun 2012 14:49:22 +0000

Toimittajat tivaavat televisiouutisissa Hyvinkään ampuma-tragedian jälkeen poliisijohtajalta: ”Mutta oliko ampuja syrjäytynyt? Oliko, oliko…?!” Poliisiylijohtaja kiemurtelee: ”Vaikea sanoa… ei sitä voi vielä… ja lisäksi koko käsite on ongelmallinen…”

Aivan oikein, poliisijohtaja! Käsite on vähintäänkin ongelmallinen. Se on sitä kaikissa mahdollisissa katsannoissa. Käsitteen käyttö yleistyi ja vakiintui Suomessa 1990-luvun laman aikana. Se omaksuttiin Englannista (”marginalized”) ja Ruotsista (”utslagen”; joka tarkoittaa kylläkin tarkasti kääntäen uloslyötyä eli syrjäytettyä, ei syrjäytynyttä.) Tutkijat Petri Paju ja Jukka Vehviläinen analysoivat käsitteen ryöstöviljelytyyppistä käyttöä 90-luvun lopun suomalaisessa nuoriso- ja järjestötyössä terävässä ”Valtavirran tuolle puolen” -teoksessaan. Heidän mukaansa tuolloisen laman jälkimainingeissa joka niemen notkosta ja saarelmasta alkoi löytyä ”syrjäytyneitä nuoria” . Heidän ”auttamisekseen” sai helposti ESR- ja RAY- ja kaikkea mahdollista rahaa. Monenkirjavia, kaikenkarvaisia projekteja pantiin pystyyn ”syrjäytyneiden nuorten” auttamiseksi. Itsekin tutkin muutamaa niistä. Niin sanotut auttamiskeinot olivat monenkirjavia. Kukaan ei silloinkaan tiennyt, mitä ”syrjäytynyt” lopulta edes tarkoittaa. Sekin tuli esiin, ettei kukaan ”syrjäytyneistä” tai ”syrjäytymisvaarassa” olevista nuorista itse katsonut olevansa tällainen. Kyseinen leima ennen kaikkea loukkasi heitä, ja aivan syystä.

Käsitteen paradokseja, kestämättömiä taustaoletuksia, historiaa ja käyttöä analysoitiin Suomessa ansiokkaasti 1990-luvn lopun ”syrjäytymis”hysterian hieman taituttua sosiaalityön tutkimuksen piirissä. Sosiaalipoliitikko Tuula Helne teki aiheesta analyyttisen väitöskirjan ja tutkija Timo Harrikari tutki nuoriin kohdistunutta ”huolipuhetta”, johon sanan ”syrjäytynyt” käyttö usein yhdistyy. Näiden analyysien saattelemana koko ongelmallinen käsite näytti hiipuvan unholaan 2000-luvun alussa: niin tieteellisistä teksteistä, selvityksistä kuin jopa mediastakin. Kunnes kerralleen jo kuopattu käsite nousi kelvottomien käsitteiden hautausmaalta kummittelemaan. Syinä käsitteen re-inkarnaatioon lienevät ainakin uusi vuoden 2008 lopulla alkanut taantuma, taas korkealle kohonnut nuorisotyöttömyys ja jo ennen taantuman alkua viriämään lähtenyt keskustelu ”tilastojen ulkopuolelle kadonneista nuorista.” Pekka Myrskylän aiheesta tekemässä asiallisessa raportissa sanaa ”syrjäytynyt” tuskin edes käytetään, ei ainakaan otsikoissa. Mutta viime vuoden aikana yhteiskunnassamme on virinnyt suoranainen hälytystila, eikä vähiten konservatiivisten lehtien pääkirjoituksissa ja poliitikkojen puheissa. ”Nyt ´syrjäytyneitä´ etsimään ja oikealle tielle saattamaan, vaikka kissojen ja koirien ja etsivän nuorisotyön kanssa!”

On selvää, ja tilastojenkin osoittamaa, että nyky-Suomessa on liian paljon ihmisiä, kasvavassa määrin etenkin nuoria, joiden taloudellinen toimeentulo on äärimmäisen niukkaa koostuen lähinnä viimekätisestä sosiaaliturvasta. Monet heistä ovat koulutuksen ja työelämän ulkopuolella. Tosin eivät kaikki. Köyhä ja nälkäänäkevä voi näet olla, vaikka olisi koulutusta ja kävisi töissäkin, myös Suomessa. Usein köyhyys, kouluttamattomuus, työelämän ulkopuolella oleminen, huono terveys ja epäterveelliset ruokatottumukset samoin kuin niin sanotut elämänhallinnan ongelmat kuitenkin kasautuvat samoille ihmisille. Tämänkin väestötilastot osoittavat. Tähän ”pakettiin” kun vielä lisätään yksinäisyys, mielenterveysongelmat, riippuvuudet alkoholista ja muista päihteistä sekä vielä lain tuolla puolen puuhailu, niin siinä se on – vai onko? – se ”TODELLINEN ”SYRJÄYTYMINEN”.

Jos tosiaan kaikki edellä luetellut ongelmat kasautuvat yhdelle ja samalle ihmiselle, hänen voi ehkä sanoa olevan ”syrjäytynyt”. Silti olisin varovainen, tai edelleenkin pidättyväinen, koko käsitteen käytön kanssa. Lähes jokainen meistä, ainakin akateemisista pätkätyöläisistä, mutta monista muistakin niin sanotuista kunnon keskiluokkaisista kansalaisista, on joskus elämässään ollut jollain elämänalueella ”syrjäytynyt”. Luultavasti on edelleenkin, ainakin välillä. Moni meistä on rikkonut vähän yhteiskunnan pelisääntöjä – tai rikkoo edelleen: köyhemmät esimerkiksi matkustamalla pummilla, rikkaammat maksamalla kotinsa siivoojalle tai vaikka kielentarkastajalle pimeästi. Useat meistä ovat menneet elämässään kerran tai useammankin psykologin juttusille, kun pyrkimys menestyksekkääseen elämään on takunnut oikein kunnolla. Moni on myös kiskonut viinaa ja tupakkaa ja kokeillut laittomiakin päihteitä sekä sotkenut raha-asiansa ainakin jossain elämänsä vaiheessa. Ainakin opiskeluvuosinaan moni koulutettu ”menestyjä” on kärsinyt muutaman kerran nälästäkin sekä sosiaalisesta eristyneisyydestä vaikkapa avo- tai avioeron jälkeen tai gradua tai väitöskirjaa viimeistellessään. Eivätkä nämä elämänhallinnan rakoilut aina rajoitu vain opiskelu- ja kriisivuosiin; jotkut niistä saattavat nostaa päätään aina silloin tällöin lähes kenen tahansa elämässä.

Meitä keski-ikäisiä akateemisesti koulutettuja pysyvän osoitteen haltijoita ei kuitenkaan koskaan leimata ”syrjäytyneiksi”, koska pääsääntöisesti näytämme ulospäin siltä, että kaikki elämässä on ihan hyvin. Mutta etenkin puolustuskyvyttömät nuoret, joilla joskus on vaikka vain yksi niin sanottu ”syrjäytymisen OIRE” (kuten keskeytyneet opinnot) saati kaksi (esimerkiksi edellä mainittu ja lisäksi lievä depressio tai köyhät vanhemmat) saavat alta aikayksikön ”syrjäytynyt”-poltinmerkin. Se tuskin auttaa heitä myönteisen minäkuvan rakentamisessa. Lisäksi tämä määritelmä näyttää oikeuttavan yhteiskunnan koneistoa kohdistamaan näihin nuoriin toimenpiteitä, jopa pakkotoimia, jotka aina eivät ole täysin ongelmattomia. Näin oli ainakin 90-luvun lopulla, jolloin näitä toimenpiteitä itse tutkin. Näille nuorille organisoitiin monenkirjavia ”syrjäytyneiden elämänhallinta” -kursseja, joille oli pakko osallistua, jotta ei menettänyt perustoimeentuloaan. Nuorten oli suostuttava määrittelemään itsensä ”syrjäytyneeksi” ja osallistuttava pahimmillaan mitä järjettömimpiin ”koulutuksiin”. Toivon vilpittömästi, että ainakin näiden ”koulutusten” ja kurssien taso ja mielekkyyden aste on noista ajoista noussut.

***

Itäkeskukseen matkalla olevassa bussissa istui pari päivää siten kovailmeinen teinityttö. Tarkkailin häntä, kun ei ollut parempaakaan tekemistä. Hän oli ylipainoinen, tukkakin saattoi olla vähän likainen, housunlahkeet risaiset, kengät varsin kuluneet… ja ettei vaan taskusta olisi pilkottanut tupakka-aski. ”Tuolla on varmaan koulut kesken ja päihdeongelmaiset vanhemmat, kun eivät katso lapsen siisteyden perään; taitaa muutenkin olla vähän syrjäytynyt, mahtaako syödäkään muuta kuin sipsejä, kun on tuommoinen läski” ajattelin puolihoureisen laiskasti, ennen kuin sain itseäni imaginäärisesti tukasta kiinni ja retuutin: noin ei ajatella ihmisistä! (Vaikka turhan usein niin teen.) Sitten tarkensin katseeni hänen T-paitansa tekstiin: ” Be stupid enough to get a successful life.” (suom. Ole tarpeeksi tyhmä hankkiaksesi menestyksekäs elämä.) Lienee turhaa sanoa, että tyttö näytti kantavan paitaansa ylpeänä.

Se, joka meistä ei ole yhtään syrjäytynyt millään elämän alueella, joka on kyvykäs (tai tytön T-paidan sanoin: ”tarpeeksi tyhmä”) täysin menestyksekkääseen ja tahrattomaan elämään, heittäköön ensimmäisen leimakirveen; kirveen , jossa lukee ”syrjäytynyt nuori.”

Jaana Lähteenmaa

VTT, dos., tutkija

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Työelämä

Vapaa-aika

Irti yhteiskunnan noidankehästä?

Fernando Izquierdo — Thu, 03 May 2012 13:29:38 +0000

Barrio (1998). Käsikirjoitus ja ohjaus: Fernando León de Aranoa
Pääosissa: Críspulo Cabezas, Timy Benito & Eloi Yebra

Espanjalainen elokuva Barrio (suom. ”lähiö”) on valmistunut jo 14 vuotta sitten, mutta se on yksi niistä elokuvista, jotka ovat säilyttäneet tuoreutensa. Elokuva voisi sijoittua mihin tahansa tämän päivän länsimaiseen kaupunkiin. Se ei kuitenkaan ole pelkästään hyvä asia, sillä elokuvan tarina ei ole kovin onnellinen; se on kertomus työläiskaupunginosan alemman keskiluokan vastoinkäymisistä: aiheesta, joka koskettaa suurta osaa läntisistä yhteiskunnista. Tällä kertaa tämä työläiskaupunginosa sijaitsee Madridissa.

Tarina seuraa kolmea teini-ikäistä kaverusta, Raita, Manua ja Javia, heidän edesottamuksiaan ja kohtaloitaan työläiskaupunginosan nuorina. Kukin heistä tulee jollain tapaa ongelmaisista tai rikkinäisistä perheistä – on lähestyvää avioeroa, leskeksi jäänyttä isää ja kadonnutta veljeä – ja kukin kamppailee saavuttaakseen unelmansa menestyksestä sekä päästäkseen muuttamaan pois lähiöstä.

Vaikka elokuva käsitteleekin aihettaan vakavasti, huumori on alati läsnä, eivätkä hauskat tilanteet tai katkeransuloiset hetket ole harvinaisia. Erikoismaininnan ansaitsee kohtaus, jossa Rai on voittanut palkinnon jugurttipurkin kansia keräämällä: palkinto-vesiskootterin kohtalona on jäädä parkkiin kadunvarteen, kun rantalomasta ei sen kalliuden vuoksi ole toivoakaan.

Kukin päähenkilöistä valitsee toisistaan hyvin poikkeavan polun saavuttaakseen tuon vaikeasti tavoitettavan menestyksensä. Rai siirtyy lain väärälle puolelle tekemään pikavoittoja, kun taas Manu valitsee kovan työnteon. Pizzalähetin pestin saadakseen hän tosin joutuu valehtelemaan omistavansa mopon, jolloin elokuvan katkeransuloinen huumori nousee jälleen esiin Manun viedessä pizzalähetyksiä perille bussilla – ja luonnollisesti jatkuvasti myöhässä. Javi on kolmikon mietiskelyyn taipuvainen jäsen. Hän pohtii eri vaihtoehtoja, joilla nousta pois köyhyyden tuntumasta, ja on tietoinen niiden vähäisestä määrästä. Loppujen lopuksi kaikkien kolmen ponnistelut säännöllisen toimeentulon saamiseksi epäonnistuvat.

Elokuva kuvaa myös nuorten kasvavaa kiinnostusta seksiin. Siihen liittyvät fantasiat ja uskomukset ovat puheenaiheina, mutta paljon puheita pidemmälle ei mennä. Keskinäinen ystävyys on tärkeämpää.

Ystävyys onkin kolmikon yhdistävä voima. Persoonallisuuksiltaan he ovat hyvin erilaisia, mutta pitävät yhtä samankaltaisten elämäntilanteidensa vuoksi. Sosiaalisesta asemasta johtuvat ongelmat, lähes toivottomat tulevaisuuden näkymät tai rikkinäiset perheetkään eivät pysty rikkomaan heidän välillään olevaa vahvaa sidettä. Ne saattavat oikeastaan jopa vahvistaa sitä, sillä kaveruksilla on tilaa olla oma itsensä vain toistensa seurassa. Ja vaikka erimielisyydet välillä yltyvät riidoiksi, side pysyy vahvana.

Kaiken kaikkiaan Barrio on varsin tarkka kuvaus nuorten elämästä alemman keskiluokan asuinalueilla Espanjassa. Ja kuten aiemmin mainittua, saman tarinan voisi kertoa mistä tahansa tämän päivän läntisen maailman työläiskaupunginosasta. Mutta se on toki muutakin: tarina rikkinäisistä perheistä ja särkyneistä unelmista sekä kolmen nuoren yrityksestä rakentaa tulevaisuuttaan nauttien samalla nykyhetkestä. Kerronnassa on karheutta ja huumoria, tuntuvasti realismia ja reippaasti herkkyyttä – kuten aidossa nuoruudessa itsessäänkin.

Fernando Izquierdo
Kirjoittaja on pohjoisespanjalainen oikeustieteiden maisteri, joka on asunut viimeiset viisi vuotta Suomessa.

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Työelämä

Vapaa-aika

Ala- ja vastakulttuurit

Missä hukkunut viimeksi nähtiin?

Sanna Aaltonen — Thu, 03 May 2012 10:46:14 +0000

Alkuvuodesta ilmestynyt Pekka Myrskylän laatima EVA-analyysi ”Hukassa – keitä ovat syrjäytyneet nuoret?” on ollut tervetullut sytyke syrjäytymiskeskustelulle. Raportti yrittää tavoittaa tilastollisin keinoin syrjäytymisen monimutkaisia ilmenemismuotoja, mikä on tärkeää, vaikka samalla tehdään nuorista hieman yksinkertaistavia ja fatalistisia luokitteluja. Näitä on julkisissa puheenvuoroissa kommentoitu ahkerasti, mikä on osaltaan laajentanut ymmärrystä syrjäytymisen monimuotoisuudesta ja nuorten omista näkökulmista syrjässä olemiseen.

Näkökulman laventaminen on tavoitteena myös tässä kirjoituksessa. Myrskylän raportissa luokitellaan syrjäytyneiksi ”sellaiset työvoiman ja opiskelun ulkopuoliset nuoret, joilla ei ole peruskoulun lisäksi muuta koulutusta” eli nuorten elämäntilanteen karkea luokittelu ajoittuu raportissa peruskoulun jälkeiseen aikaan. Jos kuitenkin halutaan tarkastella nuorten kiinnittymistä yhteiskuntaan, on katsottava kauemmas taaksepäin, erityisesti peruskouluaikaan. Kouluinstituution piirissä oleminen ei tarkoita sitä, että nuori kokee kuuluvansa kouluun tai uskovansa koulutuksen autuaaksi tekevään voimaan. Kun yhdeksäsluokkalainen nuori kertoo, että ensimmäisellä luokalla, viikon koulunkäynnin jälkeen tuli tunne, että ”ei, vittu, et tää on ihan paska paikka, ja sit sitä kesti siihen, no, siitä seuraavat kaheksan vuotta, ja koulu oli pelkkää helvettiä tälleen”, niin voi arvata, että ulkopuolisuuden kokemuksia on ehtinyt kertyä jo ennen peruskoulun päättymistä.

Peruskoululla nuorten elämässä erityinen asema

Kyseinen kommentti on lainaus tutkimusprojektiani varten tekemistäni haastatteluista, joihin osallistui helsinkiläisiä joko Omaura-luokilla (nykyään Jopo-luokka) tai Luotsi-toiminnoissa olevia yhdeksäsluokkalaisia tyttöjä ja poikia. Molemmissa moniammatillisissa toiminnoissa oli vahva nuorisotyöllinen ote, joka vaikutti olennaisesti siihen, miten niissä onnistuttiin rakentamaan yhteys nuoreen.

Elämänkerrallisissa haastatteluissa nuoret kertoivat niistä vaiheistaan, joiden takia heidät oli sisällytetty tukea tarjoavien hankkeiden piiriin. Samalla he pohtivat tulevaisuuden suunnitelmiaan. Perheen ja ystävien ohella koulu on toki vain yksi areena, jolla nuori voi kokea sellaisia ulkopuolisuuden kokemuksia tuottavia hankaluuksia, joiden takia yhteiskunnan kontrollikoneisto valpastuu. Ikäluokat yhteen kokoavalla, pakollisella peruskoululla on kuitenkin nuorten elämässä erityinen asema, sillä sinne muiden elämänalueiden hankaluudet usein heijastuvat ja siellä tutut aikuiset voivat ainakin periaatteessa edesauttaa ja tukea nuorten hyvinvointia. Peruskoulu on myös se paikka, jossa hukassa olevaksi leimattu nuori on ehkä viimeksi nähty.

Aina jotkut myös löydetään…

Kaikilla Omaura -nuorilla oli aiemmilta kouluvuosilta muistoina kielteisiä kokemuksia ja sovittamattomia ristiriitoja, joiden takia he eivät olleet halunneet tai voineet jatkaa standardikoulussa, vaan olivat hakeutuneet Omaura-luokille. Myös monilla Luotseihin osallistuneista nuorilla oli kokemuksia erityisopetuksesta tai kouluun liittyvistä hankaluuksista, joiden takia he odottivat malttamattomasti peruskoulun loppumista. Nuoret kertoivat haastatteluissa lintsauksesta, tunnilla häiriköinnistä, ja ylipäänsä siitä, että koulunkäynti ei aina kiinnostanut. Samalla monet myös kokivat, ettei koulu ollut kiinnostunut heistä, kohteli epäoikeudenmukaisesti tai kieltäytyi näkemästä nuoren pahaa oloa. Yhdeksännelle luokalle ehtinyt nuori on valintojen edessä, ja niihin vaikuttaa monin tavoin jo kynnetty koulu-ura. Joissain tapauksissa nuorten on tehtävä töitä rakentaakseen yhteyden lannistavien peruskoulukokemusten ja toisen asteen koulutuksen välille. Jotkut onnistuvat tässä ajattelemalla, että toisen asteen koulutus on peruskouluun verrattuna jotain ihan muuta ja siellä saa opiskella ainoastaan sitä, mikä kiinnostaa. Toisille taas koulu on koulu, ja kun yhdestä on kerran päästy, voi nuorelle olla vaikeaa löytää syitä, miksi haluaisi enää toiste samaan rääkkiin.

Ei ole uutinen, että jo kouluikäiset nuoret ovat joskus hukassa, ei Myrskylän tarkoittamassa merkityksessä kateissa tilastoista, vaan konkreettisesti hukassa perheiltään tai koululta, hatkaavat tai lintsaavat.

Mutta aina jotkut myös löydetään. Omaura eli Jopo ja Luotsi ovat esimerkkejä niistä tahoista, jotka yrittävät löytää kouluikäisiä nuoria, pitää heistä jonkun aikaa kiinni ja etsiä nuorille mielekkäitä kiinnikkeitä jatkokoulutukseen ja työelämään.

Kaikkien kohdalla ei ote pidä, mutta hyvin kävi ainakin aiemmin siteeraamalleni nuorelle, jonka mielestä koulu oli yhtä helvettiä – hän oli haastatteluhetkellä tyytyväinen omauralainen ja tähtäsi tarmokkaasti ammattikouluun. Tällaista otetta, mahdollisuuksia aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä ja erityisesti niiden resursoimista tarvitaan siis jo peruskoulussa.

Sanna Aaltonen
Kirjoittaja on Nuorisotutkimusverkoston erikoistutkija.

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Nuorisotyö-lehden hyvinvointia käsittelevässä erikoisnumerossa 3/2012.

Nuorten syrjäytyminen -teemasarjan pääsivulle.

Hallinta, kontrolli

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Tutkimus

Vapaa-aika

Tuntemattomien ystävällisyydestä

Vappu Helmisaari — Wed, 25 Apr 2012 11:28:49 +0000

Nuorten vapaa-aikatutkimuksessa 2009 on huomattu, että nuorten järjestöosallistuminen on viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut hiipumaan päin (Myllyniemi 2009, 38–40). Sami Myllyniemi kirjoittaa: ”Suuri osa nuorista pitää toimintaa sinänsä mukavana, mutta heidän kiinnittymisensä toimintaan ei voi perustua ensisijaisesti jäsenyyksiin.” (Mt., 54.) Ehkä uudentyyppisistä yrityksistä tai yritysmallin ylittävistä, voittoa tavoittelemattomista yhteenliittymistä voisi olla yhden keskeisen järjestöelämän puolen paikkaajiksi: ne edesauttavat sellaisten ihmisten kohtaamista, jotka eivät kuulu omaan välittömään elämänpiiriin, perheeseen, sukuun, työ- tai opiskelupaikkaan.

Väitän, että esimerkiksi seuraavat kaksi tahoa voisivat osaltaan vaikuttaa tällä tavoin elämänpiiriä avartavasti: matkailusivusto Couchsurfing.org sekä Aikapankki, jonka kautta voi ostaa ja myydä erilaisia pieniä palveluksia aikayksikköjä, Stadin Aikapankissa "toveja” vastaan.

Kari Paakkunainen kertoi Leena Haanpään ja Simo Tuppuraisen Nuoret yrittävät -kirjan julkistustilaisuudessa 13.4.2012, että nuorten yrittäjien retoriikka maailman muuttamisen pyrkimyksineen on hyvin samankaltaista kuin ”vaihtoehtonuorilla” parikymmentä vuotta aikaisemmin. Kun lukee Couchsurfing-sivuston periaatteita, yhteys käy erittäin selväksi.

”Sohvasurffausta” nettisivuston kautta organisoiva yhdysvaltalainen, usealla mantereella toimiva Couchsurfing on luokiteltu sosiaalisesti vastuulliseksi yritykseksi; nettisivujen määritelmän mukaan se on ”socially responsible B corporation”. Kaikki jäsenet eivät ole innostuneet järjestön muuttumisesta yritykseksi vaan ovat perustaneet sivuston sisällä ryhmän vastustaakseen sitä. Sohvasurffaajat voivat tarjota ennestään tuntemattomille matkailijoille majoitusta tai lounasseuraa ja voivat itse pyytää näitä palveluja. Sivustolla on myös mahdollista perustaa alueellisia tai rajat ylittäviä ryhmiä omien mielenkiinnon kohteiden mukaan, ja ryhmillä voi olla säännöllisiä alueellisia tapaamisia. Käyttäjät kertovat profiileissaan itsestään ja niihin voi jättää suosituksia tai kielteistä palautetta. Palaute saattaa olla aika armotontakin, mutta se lisää järjestelmän luotettavuutta ja läpinäkyvyyttä: sen, jolla on paljon myönteistä palautetta profiilissaan, on luultavasti muita helpompi löytää majoituspaikka.

Toiminta sohvasurffauksen tai Aikapankin parissa saattaa olla järjestötoimintaan verrattuna melko satunnaista ja kausiluonteista: kutsutaan silloin tällöin yksi vieras majoittumaan tai käydään kerran kesässä kastelemassa jonkun lomailijan kukkia Aikapankin pyynnön kautta. Silti tämäntyyppiset rakenteet auttavat luomaan yhteyksiä, joita ei muutoin tulisi luotua.

Vapaa-aika täyttyy näin enemmän sosiaalisesta toiminnasta ja virkistävästä ajatustenvaihdosta kuin esimerkiksi materiaalisesta kuluttamisesta, tylsästä kaupoissa kiertelystä. Perinteinen vieraanvaraisuuden ja naapuriavun ajatus voidaan niiden kautta laajentaa ylikansalliseksi, oman naapuruston ja oman kansallisvaltion rajat ylittäväksi toiminnaksi.

Vappu Helmisaari
Kirjoittaja on Nuorisotutkimusseuran julkaisusihteeri.

Linkkejä:
Linkkejä Aikapankkien sivuille muualla Suomessa.

Ylioppilaslehden juttu ”Pim-pom-turisti”:

Sami Myllyniemi: Aika vapaalla. Nuorten vapaa-aikatutkimus 2009. (Nuorisotutkimusseura & opetusministeriö 2009.)

Globalisaatio, kansainvälisyys, siirtolaisuus

Politiikka, järjestötoiminta

Vapaa-aika

Muutaman töhryn tähden

Kommentin toimitus — Thu, 01 Mar 2012 12:52:11 +0000

Kaksi lukukokemusta Mikael Brunilan, Kukka Rannan ja Eetu Virenin kirjasta Muutaman töhryn tähden.

Kyösti Hagert: Intohimoista katupolitiikkaa

Pontus Purokuru: Kaappaus kaupunkitilassa

Taide, kulttuuri, nuorisokulttuurit

Vapaa-aika

Ala- ja vastakulttuurit