Vähään tyytyväiset

Mikko Piispa & Mikko Salasuo: Taiteilijan elämänkulku. Tutkimus nuorista taiteilijoista 2000-luvun Suomessa. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 156. 

Mikot Piispa ja Salasuo haastattelivat avustajineen suomalaistaiteilijoita, mistä syntyi tutkimus Taiteilijan elämänkulku. Kuvataiteilijat, teatteri- ja elokuva-alan, klassisen ja populaarimusiikin ynnä muut ammattilaiset, 15 miestä ja 14 naista kertovat, miten he tulivat siksi mitä ovat.

Yhteistä taiteilijoille on jonkin sortin menestys 2000-luvulla. Samalla siihen suhtaudutaan sivutuotteena. Syynä lienee se, että taiteilijat astuivat laman vuoraamaan työelämäputkeen, jolloin uralta ei koskaan odotettukaan liikoja. Kaikki ovat tottuneet pätkätöihin ja -työttömyyteen. Tutkimus käsittelee siis, ilmeisesti ensimmäistä kertaa Suomessa, taiteilijaprekariaattia.

Miten taiteilijaksi tultiin?

Useimmille se oli pienestä pitäen selvää. Jos kotona arvosteltiin automallien sijaan viimeisintä Finlandia-voittajaa, oli ilmeistä, että lapselle kaunokirjallisuus on luonteva osa arkea. Jos vanhemmatkin olivat taiteilijoita, taitelijaelämää ei romantisoida. Toisinaan uralle johdatti mentori. Jotkut päätyivät alalle myöhemmin ongelmitta, toiset esteitä ylittäen. Eräät sattumalta. Kertomukset ovat ennalta-arvattavia.

Elämänkulkujen lukeminen vahvistaa sitä ennakko-oletusta, että taiteilijan taide on kiinnostavampaa kuin taiteilijan kuvaus siitä, miten hänestä tuli taiteilija. Taide voi muuttaa käsitystämme maailmasta, mutta taiteilijan kertomus elämästään yleensä vain vahvistaa sitä. Tämä ei tietenkään ole tutkijoiden vika.

Mainetta tärkeämpää taiteilijoille on tunne siitä, että he ovat tehneet työnsä hyvin. Siitä se onni sitten kehkeytyy. Tutkimuksen varsinainen tulos onkin, että taiteilijoiden urat ovat ”onnistumisen tarinoita”, mikä kuulostaa inhottavasti siltä, että positiivisen psykologian tarjoustaloterminologia on kiemurrellut nuorisotutkimukseenkin.

”Työ on mulle luova leikkikenttä, taloudellinen menestys ei kiinnosta”, eräs taiteilija sanoo. Sisäinen onnistuminen asetetaan ulkoista menestystä vastaan, mutta onko oppositiopari ihan relevantti? Suuryrityksen strategiajohtajakin sanoo, että kassavirtaa tärkeämpää on elämänvirta. ”Taiteilijana olo ei ole duuni tai virka, joka loppuu eläkkeellä, vaan iso osa identiteettiä”, toinen haastateltava kertoo. Eikö nykyään melkein työ kuin työ määritä ihmisen koko olemuksen?

Toisaalta yhä useampi työnkuva kuulostaa samalta. Piispalle ja Salasuolle nykytaiteilijat ovat ”etujoukko, joka yhdistää modernin sosiaalistumisen ja uuden ajan murrokset osaksi identiteettiään ja ammentaa molemmista töihinsä”. Tällaista yrittäjäeetoksen läpitunkemaa hölinää ei pääse nykyään pakoon yhdessäkään työpaikassa.

Yrityskieltä tuodaan taiteeseen, toisaalta taiteen kieltä (luovuus, elämys, rajojen ylitys jne.) puhutaan yrityksissä. Taiteilijoiden tragedia onkin siinä, että he ovat Piispan ja Salasuon mukaan menettäneet yksinoikeuden taiteelliseen työhön saamatta tilalle mitään kouriintuntuvaa.

Muutama haastateltu korostaa taiteen tekemisen kurinalaisuutta ja sitkeyttä. Vanha 50-luvun työeetos ei ole kadonnut mihinkään. Taiteilijat jopa taistelevat sen puolesta, että heidän työnsä tunnustettaisiin työksi muiden joukossa. Tämä on ymmärrettävää, koska tunnustus tarkoittaisi ainakin parempaa kohtelua työvoimatoimistossa.

Tiivistetään. Taiteilijaa ja ei-taiteilijaa on vaikea erottaa toisistaan työnkuvan perusteella. Yrittäjät kuvittelevat olevansa taiteilijoita. Taiteilijat taas haluavat olla työläisiä. Ja kaikista meistä pitäisi löytyä yrittäjähenkeä. Jotain oleellista tutkimus onnistuu nykymaailmasta siis sanomaan.

Herman Raivio
FM, vapaa kirjoittaja