Rottakuningas, pelin alamainen

Hyvät vanhemmat. Jos kotoanne löytyy omaan huoneeseensa hautautunut haiseva, mikropizzoilla elävä ja tietokoneen ruutuun kiinni tarttunut kummajainen, teille on tehty Petri Kotwican ohjaama elokuva Rat King.

Kotwican ensimmäinen kokopitkä Koti-ikävä (2005) kertoi psykiatrisen sairaalan nuorista. Myös Rat King kuvaa marginaalinuoria. Mustassa jäässä (2007) käsiteltiin psykologisen trillerin keinoin dobbelgänger-teemaa. Rat King on niin ikään psykologinen trilleri, ja siinäkin pelataan kaksoisolennolla.

Rat Kingin kohderyhmänä ovat nimenomaan nuoret. Kerronta on dynaamista, kuvat leikkautuvat enimmäkseen nopeaan tahtiin. Tapahtumat sjoittuvat it-teknologialla sisustettuun kellarihuoneeseen, teknoklubille, vanhaan teollisuushalliin, kouluun. Musiikki on melankolista ja mahtipontista. Tietokonepeleistä tuttu muotokieli tukee sisältöä. Mieleen tulee oma nuoruuteni 80-luvulla, mutta sieltähän ohjaajakin on.

Rat Kingin päähenkilö on 18-vuotias Juri. Yh-äiti tai tyttöystävä eivät saa kroonisesti pelaavaan poikaan kontaktia. Juri tutustuu Nikiin, joka johdattaa hänet pelien pelin äärelle. Juri saa siellä pelinimen Rat King. Pelissä pitää suorittaa todellisia tehtäviä kuten hymyilyllä kameralle. Seuraavaksi onkin otettava rotta hengiltä. On selvää, että tehtävänannossa mennään ”loppuun asti”.

Pojat näyttävät toisiltaan ja juuri siinä piilee tarinan dramaturginen perusta. Niki alkaa esiintyä Jurina, tietokonepeli muuttuu identiteettipeliksi. Juri ja Niki ovat tavallaan saman henkilön kaksi eri puolta. Juri on oikeudenmukainen (hänen vanha pelinimensä on Juryman), Niki hänen pimeä puolensa, potentiaalinen tappaja (pelinimenä Mordred).
Jukka T. Halmeen ja Tuukka Tammen tutkimus Katsaus ongelmapelaamisen ja patologisen pelaamisen hoitoa koskevaan vaikuttavuustutkimukseen: tutkimus on vähäistä ja tulokset epävarmoja (2008) listaa peliaddiktin piirteitä, jotka löytyvät myös Jurista. Peliongelmainen käyttää pelaamiseen ja sen suunnitteluun runsaasti aikaa, hänellä on tarve pelata tauotta, hän yrittää toistuvasti vähentää tai lopettaa pelaamista, pelitauoista seuraa rauhattomuutta ja hän laiminlyö työtä (Rat Kingissä koulunkäyntä) ja sosiaalista elämää. Vaikka kyseessä on rahapelitutkimus, sama addiktityyppi löytyy tietokonepelien parista. Monet luetelluista oireista ovat rinnakkaisia päihderiippuvuuden diagnoosien kanssa.

Kotwican elokuvat ovat suomalaisiksi uudenlaisia. Ne ovat tyyliteltyjä, mutta ilman kaurismäkeläistä romantisointia. Ne ovat tummia, kuitenkin vailla louhimiesläistä realismia. Uusi on myös aihe, peliongelma. Elokuvan opetus sen sijaan on tuttu: jos uppoutuu liikaa peliin, hukkuu. Kun reaalinen korvautuu virtuaalisella, siitä ei seuraa mitään hyvää.
Kotwica haluaa sanoa elokuvallaan, että konkreettinen tuhoaminen, joka vaatii fyysisiä uhreja, on vain muutaman pykälän päässä ruudulla tapahtuvasta lahtaamisesta. Suomalaisetkin kouluampujat asuivat netissä ja pelasivat paljon, Anders Behring Breivik harjoitteli tappopeleillä ennen joukkomurhaa. Rat King on tietenkin moralisoiva kärjistys, mutta sen logiikassa on mieltä.

Yleisen uskomuksen mukaan kyberavaruuteen paetaan tylsää todellisuutta. Tuhopelien pelaajat ovat nössöjä (Juri), jotka fantasioivat olevansa kuumia tappokoneita. Slovenialaisfilosofi Slavoj Žižek kääntää asetelman nurinpäin. Entä jos pelaajalla onkin tosiasiassa tappajan mentaliteetti (Niki)? Jospa hän vain esittää nörttiä, koska ei voi avoimesti toimia todellisen tappohalunsa mukaisesti? Se tarkoittaisi sitä, että kammioissaan lymyää enemmän nikejä kuin jureja.

Sen sijaan, että kauhistellaan peliaddiktion yleisyyttä, pitäisi kysyä, miksei se ole vielä yleisempää. Todellisuus on kyllästetty virtuaalisella, minuutemme ilmenee yhä enemmän sähköisessä muodossa, vietämme entistä pidempiä aikoja ruudun edessä – kukaan ei ole immuuni sosiaaliselle pelille ja roikumme verkossa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että me kaikki haaveilisimme joukkosurmista.

Herman Raivio
FM, vapaa kirjoittaja