Puolustuskannalla. Nuorisobarometri 2010.

Nuorisotutkimuksen tieto ja menetelmät: sosiaali- ja kulttuurintutkimuksen risteyksessä -kurssin ryhmätyössä III arvioidaan vuoden 2010 Nuorisobarometria metodologisten valintojen näkökulmasta varsin pätevästi, ja tehtävänannon kaikki kohdat tulevat riittävästi, osin myös kyllin kriittisesti käsitellyiksi.

Kirjoitus alkaa teoksen yleisesittelyllä ja siirtyy sen jälkeen pohtimaan kyselytutkimusten raportoinnin kannalta keskeistä kysymystä siitä, mikä ylipäätään on julkaisemisen arvoista.  Ryhmätyössä tämä konkretisoituu kysymykseen ikäryhmien mukaisten tulosten tuomasta lisäarvosta, kun iän mukaiset muutokset eivät usein näytä lineaariselta. Tämä havainto on oikea, ja myös pidemmällä aikavälillä Nuorisobarometrin 15–29-vuotiaiden ikäryhmän nuorimmat ja vanhimmat näyttävät todella olevan näkemyksiltään usein lähempänä toisiaan kuin keskimmäinen, 20–24-vuotiaiden ikäryhmä. Tämä voi olla oletusarvon vastaista, ja juuri siksi omiaan herättämään lukijassa kysymyksiä siitä, onko elämänvaiheessa parinkymmenen ikävuoden kohdalla jotain sellaista, joka selittäisi tämän? Heijastuvatko tähän ikävaiheeseen usein osuvat elämänpiirin mullistukset, kuten koulutukseen tai työelämään siirtyminen, lapsuudenkodista muuttaminen ja näistä seuraavat ystäväpiirien muutokset myös nuorten vastauksissa kyselytutkimuksiin?

Usein näytetään ajattelevan, että varsinainen tulos on saatu, mikäli tutkittavassa asiassa havaitaan muutosta tai taustamuuttujien mukaisia eroja. Näin tietysti onkin, mutta lähtökohtaisesti myös muuttumattomuus tai erojen puute ovat yhtä arvokkaita tuloksia. Tulosten raportointi on tasapainoilua luettavuuden ja kattavuuden välillä. Nuorisobarometrissa tämä dilemma on yritetty ratkaista esittämällä tulokset toisaalta helposti hahmotettavina tilastokuvioina, toisaalta niiden sisältämää informaatiota tulkitsevina ja pohdiskelevina artikkeleina. Näin tulee toivottavasti ruokituksi niin tuloksia ja trendejä tiivistetysti ja nopeasti kaipaavien, kuin niidenkin lukijoiden tiedonnälkä, joilla on aikaa pysähtyä miettimään havaintojen merkityksiä, syitä ja seurauksia.

Ryhmätyössä todetaan, että, sillä missä määrin tutkija antaa tulosten puhua omaa kieltään, ja miten pitkälle tutkijan tulkinta noudattaa aikuisten määrittelemiä tietorakenteita, realisoituu myös tutkijan ja nuorten välinen valtasuhde. Tähän voisi vielä lisätä, että jo se, mitä haastatelluilta nuorilta kysytään, on osa tätä valtasuhdetta. Nuorilla ei yleensä ole valtaa kysymyksiin, käytettyihin käsitteisiin ja luokituksiin. Itse asiassa myöskään tutkijoilla itsellään ei ole aina niihin valtaa, sillä barometrin kaltaisen seurantatutkimuksen kysymysten vertailukelpoisuuden säilyttäminen pakottaa pysymään vanhoissa muotoiluissa. Tutkimuksen (väistämätön) arvosidonnaisuus uusintaa itseään jo siinä, että haastatelluille esitettyjen kysymysten käyttäminen tekee niistä tärkeitä ja valittujen luokitusten käyttäminen ylläpitää olemassa olevia luokittelun tapoja. Aika ajaa ohi parhaimmastakin kyselystä, ja tilastot jäävät jatkuvasti kahdella tavalla ajastaan jälkeen: kerätty tieto vanhenee, ja se, mitä kerätään, on vanhentunutta jo keräämisvaiheessa! Yleisempi kysymys taustalla on se, miten tilastoa muutetaan maailman (ja kielen) muuttuessa, kuinka todellisuus vääristyy kun se pakotetaan virallisiin luokituksiin.

Mitä tutkijoiden tulkintaan tulee, Nuorisobarometrin alkutaipaleella 1990-luvulla tutkimusraportit olivat selvästi nykyistä karsitumpia, sillä niissä esitettiin lähinnä vain vastausten jakaumat. Tulosten tulkinta jätettiin tuolloin pitkälti lukijoiden vastuulle. Nuorisotutkimusverkoston tultua mukaan barometrin tekemiseen vuonna 2004 julkaisuun alkoi tulla yhä enemmän tutkijoiden omien asiantuntijuuksien mukaisia näkökulmia aiheisiin ja myös monipuolisempaa tilastollista analyysia. Itse olen julkaisusarjaa kipparoidessani pitänyt ohjenuoranani omaa mieltymystäni sellaiseen tekstiin, jossa kuuluu myös tekijän oma ääni. Julkaisun toimittajana olen pikemmin kannustanut kuin rajoittanut artikkelinkirjoittajien omien näkemysten esilletuomista – aineiston ja tieteellisyyden vaatimusten ja aineiston sallimissa rajoissa. Tarve välttää yksipuolisia tulkintoja kun voi johtaa tulkintojen kaihtamiseen yleensä, mikä ei mielestäni yleisesti ottaen ole kiinnostavaa eikä edes lukijaystävällistä. Samaa linjaa olen yrittänyt itsekin kirjoittajana yrittänyt noudattaa tilasto-osion mahdollistamissa, ehkä vähän ahtaammissa kehyksissä. Omasta mielestäni tämä kuitenkin on pelkkää vastausten jakaumien esittelyä hedelmällisempi tapa vetää mukaan tulkintaprosessiin: antaa lukijalle tulkinta-avaimia, joista hän voi olla – tai ehkä jopa pakotetaan olemaan – samaa tai eri mieltä. Tutkijalla on luonnollisesti oma vastuunsa siitä, mitä kysytään, mitä vastauksista päätellään ja myös siitä, mitä tällä tiedolla tehdään.

Kysymys tutkimuksen yhteiskunnallisista seurauksista on tutkimuseettisesti relevantti etenkin Nuorisobarometrin kaltaisessa varsin paljon julkisuutta saavassa julkaisusarjassa, joka on osaltaan vaikuttamassa nuorisosta käytävään keskusteluun. Ryhmätyössä arvellaan, että Nuorisobarometrin 2010 tuloksilla saattaa olla vaikutusta sekä Puolustusvoimissa että maahanmuuttajanuorten parissa työskenteleville. Kysymys tiedosta toiminnan, barometrin tapauksessa etenkin nuorisotyön ja -politiikan perustana, on tärkeä, ja nuorisotutkimuksen tuottamaan tietoon myös kohdistuu erilaisia odotuksia. Tähän liittyen Nuorisobarometrin tapaisen survey-tutkimuksen yhteiskuntanäkemystä voi epäillä funktionalismista: tuottaessaan tietoa päätöksentekijöiden tarpeisiin, surveyt näkevät ihmisten tyytyväisyyden ja yhteiskuntaan sopeutumisen myönteisesti. Tämä puolestaan kavaltaa oletuksen siitä, että ihmisten tulee sopeutua yhteiskunnan tarpeisiin pikemmin kuin yhteiskunnan päinvastoin muuttua paremmin ihmisten tarpeita vastaavaksi. Tämä ei tosin ole suoranaisesti menetelmän syy, ja kyselytutkimuksen voi valjastaa myös kriittisestä yhteiskuntanäkemyksestä käsin emansipatorisen tiedonintressin palvelukseen. Jatkokysymyksinä voi pohtia missä määrin käytäntö ja tutkimus operoivat samoilla todellisuuden tasoilla, ja millaisista metodologisista lähtökohdista tietoa mihinkin tarpeeseen tulisi tuottaa.

Palatakseni aiempaan teemaan kyselytutkimusten tulosten selittämisestä ja tulkitsemisesta, voivat vahvat tulkinnat yksinkertaisesti johtaa myös harhaan niin lukijaa kuin tekijää itseään. Ryhmätyössä kiinnitetään tähän aiheellista huomiota toteamalla, että paikoin ennakko-oletukset aiheesta ohjaavat tulosten esittelyä hieman liian vahvasti. Esimerkiksi nostetaan Nuorisobarometrin tulkinnat trendistä, jonka mukaan nuoret kokevat kysely kyselyltä yhä vähemmän epävarmuutta ja turvattomuutta. Barometrissa mahdollisiksi taustatekijöiksi yllättävälle trendille tarjotaan niin riskitietoisuuden vähenemistä, uhkakuviin tottumista, riski-ilmiöiden jokapäiväistymistä kuin kyselyn tarjoamien vastausvaihtoehtojen vajavaisuuttakin. 
Tämän lukijoissa herättämä kuva tarkoitushakuisuudesta ei ole aivan väärä, sillä nuorten kokeman huolen erittäin nopea ja jyrkkä vähentyminen on niin odotustenvastainen tulos, että se on kannustanut aktiivisesti etsimään mahdollisia selityksiä oudolle ilmiölle. Ilmiötä ei barometrissa myöskään mukisematta pidetä myönteisenä, vaan tuodaan esille niin huolettoman asenteen vaarat kuin tilastollinen anomalia nuorten miesten vähäisemmistä turvattomuudenkokemuksista itseen kohdistuvaa väkivaltaa kohtaan, vaikka heillä onkin naisia suurempi todennäköisyys joutua väkivallan uhriksi.  Näillä pohdinnoilla on varmasti oma arvonsa, mutta on hyvinkin mahdollista, että tässä kohden tekijä on liiaksi riskiyhteiskuntateorioiden pauloissa tyytyäkseen panemaan tyytyväisyydellä merkille turvattomuudentunteiden ilahduttavan nopean vähenemisen.

On ehkä hyvä erottaa tutkijan asioiden tilaa koskevat ennakko-oletukset valittuun menetelmään liittyvistä taustaoletuksista. Ulottuvuuksista jälkimmäinen on nuorisoa koskevan tiedontuotannon ja tiedonintressien pohdinnan kovaa ydintä. Tilastollisten kyselytutkimusten perustavana oletuksena voi pitää käsitystä tutkittavan ilmiön määrällisestä mitattavuudesta, ja siitä, että näin saatu numeraalinen tieto jollain oleellisella tavalla lisää ymmärrystä tutkittavasta ilmiöstä. Ryhmätyössä tätä aihepiiriä ei käsitellä niinkään itse kyselytutkimukseen liittyvistä taustaoletuksista lähtien, vaan käytetyn metodin, tutkimuskysymysten ja tutkimusasetelman rajoitusten näkökulmasta. Valintaa voi pitää tässä yhteydessä ja tehtävänannon puitteissa onnistuneena rajauksena.

Nuorisobarometrin tiedonintressi todetaan hermeneuttiseksi, eli tutkittavia ilmiöitä ja nuorten maailmaa ja näkökulmia ymmärtämään pyrkiväksi. On toki ilahduttavaa, ettei barometria olla suin päin työntämässä positivismin lokeroon, mutta olisin itse lukenut mielelläni enemmänkin lukijoiden pohdinnoista Nuorisobarometrista löydetyistä tiedonhankintaan ja tiedon oikeellisuuden arviointiin liittyvistä oletuksista. Survey-tutkimustahan pidetään kuitenkin usein suorastaan positivistisen metodologian mallikappaleena yhteiskuntatutkimuksessa. Monet positivistiseen tietokäsitykseen liittyvät kriteerit täyttyvät myös Nuorisobarometrissa: se operationalisoi tutkimuskohteensa numeraalisesti mitattavaksi muuttujiksi, joista vedetään johtopäätöksiä matemaattisten analyysimallien perusteella. Toisaalta barometrissa ei sitouduta mitattaviin havaintoihin tiedon ainoana kriteerinä ja välillä muistetaan myös kyseenalaistaa mittareiden objektiivisuus. Taustalla on pitkä keskusteluhistoria, joka usein jäsentyy erilaisten vastakkainasettelujen kautta: kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen, objektiivinen ja subjektiivinen, positivistinen ja hermeneuttinen. Oppikirjaesitykset yhteiskuntatieteiden metodologisista perusteista alkavat usein näiden parien esittelyllä, ja päätyvät toiveeseen (turhiksi ja rajoittaviksi todettujen) vastakohta-asetelmien purkamisesta, joten ryhmätyön voi myös todeta onnistuneesti kiertäneen nämä iäisyyskarikot.

Ryhmätyössä Nuorisobarometrin tutkijoiden sanotaan suhtautuvan tutkimustuloksiin pääsääntöisesti kriittisesti, ja pyrkivän huomioimaan myös käytetyn metodin, tutkimuskysymysten ja tutkimusasetelman rajoitukset. Tämä lämmittää tekijän mieltä, sillä kriittisyys on tutkijan hyve, ja erityisesti se on mielestäni tarpeen tilastollisessa tutkimuksessa. Tilastot ovat yksi tehokkaimmista vakuuttamisen strategioista, sillä ihmisillä on vahva taipumus pitää niitä totena pysähtymättä pohtimaan ja kyseenalaistamaan tilastotuotantoon liittyviä mitä moninaisimpia virhelähteitä ja epävarmuustekijöitä. Kriittisyyden vaatimuksella en tarkoita, että lukijalta olisi aina edellytettävä tilastomenetelmien hallintaa (vaikkei siitä tilastojen lukutaidon kannalta ainakaan haittaa ole), vaan perustavampaa näkemystä kaikesta tilastotiedosta arvosidonnaisena sosiaalisena konstruktiona, jolla on historiallinen painolastinsa ja jota on jäsennelty, luokiteltu, tulkittu ja mitattu monin tavoin.  Ryhmätyö on tässäkin kärryillä havaitessaan barometrin tutkijoiden kriittisen suhtautumisen tutkimusmetodiinsa ilmenevän pohdintana siitä, kuinka paljon jo itse kysymykset ohjaavat saatuja vastauksia.

Itsekriittisyytenä ilmentyvässä metodologisessa reflektiossa on kyse yhdenlaisesta nuorallatanssista: se on välttämätöntä, mutta kuinka perusteelliseen kritiikkiin on mielekästä mennä, kun kuitenkin on päädytty käyttämään juuri kritiikin kohteena olevia menetelmiä? Erityisen kiikkerää tämä tasapainoilu on Nuorisobarometrin kaltaisen vuosittain ilmestyvän julkaisun tapauksessa: samaa tilastollisen kyselytutkimuksen yleistä kritiikkiä ei liene syytä toistaa joka julkaisussa. Tässäkin tapauksessa barometrissa on päädytty enemmän tai vähemmän onnistuneeseen kompromissiin, jossa samalla kun käytetään menetelmää, yritetään aika ajoin muistutella lukijoita sen rajoituksista. Tilastotietoa tuotetaan, käytetään ja uskotaan joka tapauksessa, siksi tällaisella herättelyllä voi hieman mahtipontisesti sanoen väittää olevan myös oma kansanvalistuksellinen tehtävänsä.

Sami Myllyniemi