Johdanto: talonvaltaajien uusi sukupolvi

Talonvaltauksia Suomessa voidaan pitää nuorten ja nuorten aikuisten kansalaistoimintana. Ne ovat olleet viime vuosina myös näkyvästi esillä julkisuudessa. Toiminnan versot löytyvät jo kolmen vuosikymmenen takaa, mutta 2000-luvun jälkeen noussut nuori sukupolvi on puhaltanut liikehdintään uutta tuulta. Samalla myös kansalaisten yleinen suhtautuminen talonvaltauksiin on saanut positiivisen vireen.¹

Talonvaltaus ilmiönä on hyvin monimuotoinen. Sen voi nähdä heijastelevan sekä kaupunki- ja nuorisokulttuuria että nuorisopolitiikkaa, mutta yhtä lailla vuonna 2006 säädetyn nuorisolain² nuoriso­toimelle ja hallinnolle asettamia operatiivisia vaatimuksia. Myös suuret ideologiset tulkintakehykset, kuten uusliberalismi, metropolitanismi ja globalisaatio, ympäristö- ja ihmisoikeuskysymykset sekä paternalismi ja autonomia linkittyvät talonvaltauksiin ja talonvaltaajiin.

Tämä julkaisu on sikermä erilaisia talonvaltausta käsitteleviä puheenvuoroja. Nuorisotutkimusverkoston aiempien³ hyvien kokemusten pohjalta halusimme tarjota mahdollisimman monelle asiaa koskettavalle taholle mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin. Tämänkaltainen foorumi luo dialogia ja ymmärrystä eri osapuolten välille, auttaa hahmottamaan törmääviä tulkintoja ja vahvistamaan avoimen kansalais­yhteiskunnan periaatteita. Tästä syystä kirjoituksia on kustannustoimitettu mahdollisimman kevyesti, jotta jokainen puhetapa saa kukkia vapaasti. Julkaisun toimittajat voivatkin ilokseen todeta, että suomalaisessa yhteiskunnassa on laaja joukko talonvaltauksen ja nuorisoliikehdinnän pohdiskelijoita aina ministeri Wallinista talonvaltaajiin, kansanedustajiin ja tutkijoihin. Käsissäsi onkin ainutlaatuinen kokoelma, sillä talonvaltausta ei ole Suomessa aiemmin käsitelty näin laajasti.

Muutama kirjoittajaksi kutsuttu taho pisti päänsä pensaaseen, eikä ollut valmis kirjoittamaan julkaisuun. Toki tähän vaikutti tiukka aikataulummekin. Yritimme kyllä saada mukaan niin Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskusta, ministeriöiden virkamiehiä, poliisia kuin palolaitostakin. Turhaan. Syvä kumarrus ja iso kiitos kuitenkin jokaiselle kirjoitustalkoisiin osallistuneelle.

Kirjoitusten sisällöt käsittelevät moninaisia teemoja: talonvaltausten historiaa Suomessa, sen vertailua ulkomaiseen toimintaan, vuorovaikutusta ja dialogia hallinnon ja talonvaltaajien välillä sekä autonomiaa ja nuorten omaehtoista toimintaa. Välillä väännetään hyvinkin tiukalla sanan säilällä, toisinaan puhutaan kieli keskellä suuta. Tarjolla on vivahteikas paletti kirjoituksia, joista jokainen on omana puheenvuoronaan arvokas.

Talonvaltausten lyhyt oppimäärä

Aikaisemmin talonvaltausliikehdinnästä Suomessa ovat kirjoittaneet muun muassa Anne Eronen (1991), Seppo Eronen (1999) ja Miska Rantanen (2000; 2002). Lisäksi aiheesta on tehty muutamia artikkeleita (esimerkiksi Selin 1996; Castrén 2002; Korhonen 2002). Sen sijaan 2000-luvun uutta talonvaltaus­liikehdintää Suomessa on avattu hyvin vähän. Käsillä oleva julkaisu pyrkii täyttämään tätä tyhjiötä.

Suomalainen talonvaltausliikehdintä lähti käyntiin vuonna 1979 Lepakon valtauksella.⁴ Neuvotteluiden jälkeen kaupunki suostui vuokraamaan tilan Elävän Musiikin Yhdistys ELMU ry:lle. Lepakko ehti toimia kulttuurikeskuksena tapahtumille ja toiminnalle yhteensä 20 vuotta. Lepakon jälkeen talonvaltaukset nousivat pinnalle uudestaan vuonna 1986, kun joukko aktivisteja valtasi Fredrikinkatu 42:ssa sijainneen kiinteistön. Näin syntyi asuntopoliittinen valtausliike Freda 42. Vuosikymmenen lopussa perustettiin Oranssi ry jatkamaan Freda 42 -liikkeen toimintaa. Yksittäisiä valtauksia nähtiin vielä myös 1990-luvun puolivälissä osana laajempaa radikaaliliikehdintää. Tuolloin vallattiin taloja esimerkiksi Kehä II:n rakentamista vastaan.

Vuosituhannen vaihteen uusi talonvaltausliikehdintä sai alkunsa vappuna 2001, kun tyhjillään ollut Irakin suurlähetystö Helsingin Kulosaaressa vallattiin hetkeksi autonomiseksi sosiaalikeskukseksi. Muutamaa kuukautta myöhemmin vallattiin Helsingin Lapinlahden sairaalan tuntumassa tyhjillään ollut kerrostalo, Koivula. Valtaus kesti kaiken kaikkiaan kuusi viikkoa. Tämän jälkeen tiloja on vallattu säännöllisesti. Toistaiseksi kaikkein pitkäaikaisin valtaus oli Helsingin Herttoniemessä sijainnut Siperia, joka vallattiin syksyllä 2002. Tila toimi autonomisena sosiaalikeskuksena noin kolmen ja puolen vuoden ajan ennen tuhoutumistaan tulipalossa kesällä 2006.

Siperian palon jälkeen talonvaltaukset ovat Helsingissä kiihtyneet. Juuri näihin viime aikojen valtauksiin myös käsillä oleva julkaisu kaikkein voimakkaimmin kiinnittyy. Toukokuussa 2007 vallattiin talo Katajanokalla (Vyökatu 3) ja kesäkuussa Helsingin Tokoinrannassa sijainnut Cafe Piritta kaksikin kertaa. Heinäkuussa vallattiin puolestaan kiinteistöt Helsingin Punavuoressa (Telakkakatu 6) sekä Helsingin Kalasatamassa (Kaasutehtaankatu 1). Kaikki nämä valtaukset jäivät kuitenkin päivien tai muutamien viikkojen mittaisiksi.

Sen sijaan elokuun alussa 2007 vallattu Helsingin Vallilassa sijainnut kiinteistö (Elimäenkatu 15) toimi autonomisena sosiaalikeskuksena noin viiden kuukauden ajan. Valtaajat kuitenkin häädettiin lopulta tästäkin kiinteistöstä sen huonon kunnon takia joulukuun 2007 loppupuolella. Kamppailu tyhjillään olevista tiloista ja autonomisesta sosiaalikeskuksesta jatkuu.

Käsillä olevan teoksen sisällöstä

Käsillä oleva julkaisu rakentuu viidestä osasta. Ensimmäisessä osassa luodaan lähtö- ja taustaolettamuksia kahden kirjoituksen voimin. Ministeri Wallinin mukaan talonvaltaajien tavoitteet ovat sinänsä oikeutettuja, vaikka valtaukset itsessään ovatkin laitonta toimintaa. Ministerin mukaan Helsingin kaupunki ja nuorisoasiainkeskus ovatkin suhtautuneet ymmärtävästi ja rakentavasti aktivistien vaatimuksiin. Sen sijaan Vapaa Helsinki -kollektiivi on syvästi pettynyt kaupungin ja nuorisoasiainkeskuksen toimintaan. Heidän mukaansa kaupunkitilan kaupallistuminen ja kontrolli sekä viranomaisten pompottelu ovat omiaan kiihdyttämään konfliktia. Tähän haastavalta näyttävään lähtökohtaan palataan erityisesti teoksen viimeisessä osassa syvemmin.
Toisessa osassa taustoitetaan suomalaisen talonvaltauksen historiaa. Elina Mikola esittelee tiivistetysti suomalaisen talonvaltauksen kolme vuosikymmentä Lepakon valtauksesta aina 1990-luvun puolenvälin radikaaliliikehdintään asti. Laura Tuominen tarkastelee omassa artikkelissaan Freda 42 -liikkeen merkitystä osana suomalaista aktivismia 1980-luvulla, ja Megafonin artikkeli kiteyttää vuosituhannen vaihteen jälkeisen talonvaltaustoiminnan retoriikkaa ja näkemyksiä osana kaupunkitilasta käytäviä kamppailuja.

Kolmannessa osassa talonvaltausta tarkastellaan yhteiskunnallisena liikkeenä. Leo Stranius tarkastelee omassa artikkelissaan valtauksia poliittisten mahdollisuusrakenteiden, mobilisaation ja erilaisten tulkintakehysten kautta. Kyse on yhteiskunnallisen liikehdinnän kannalta uudesta tilanteesta Suomessa. Eeva Luhtakallio tarkastelee valtauksia vertailevasta näkökulmasta, erityisesti suomalaista ja ranskalaista talonvaltauskulttuuria. Riina Simosen artikkelissa pohditaan talonvaltausta perinteisen ja uuden kansalaisosallistumisen näkökulmasta. Aura Yliselä puolestaan ruotii talonvaltauksille läheistä sukua olevien kadunvaltausten roolia kulttuuristen arvojen kyseenalaistamisena ja symbolisen tason toimintana pikemminkin kuin poliittisten päämäärien ajamisena.

Teoksen neljännessä osassa tarkastellaan talonvaltausta käytännön toimintana, erityisesti yhteisöllisyyden näkökulmasta. Elina Mikola samaistaa oman empiirisen aineistonsa valossa talonvaltausliikehdinnän kesämökkeilyä vastaavaan, arjesta tapahtuvaan irtiottoon. Riina Simonen vertaa toisessa artikkelissaan talonvaltausta yhteisölliseen asumiseen ja paikallisuuteen. Oona Juutinen taas tuo esille sukupolvien välisen jatkumon hollantilaisessa talonvaltausperinteessä, joka Suomesta toistaiseksi puuttuu. Sampo Villasen mukaan valtauksissa on kyse kaupunkitilan käytöstä ja poliittisista valinnoista. Mikäli tiloja suunnitellaan kaupallisuuden ja kulutuksen ehdoilla, tulee kaupungista tylsä paikka olla ja asua. Autonominen sosiaalikeskus on tällaisessa tilanteessa kulttuurillinen henkireikä.

Viimeisessä ja viidennessä osassa palataan lähtöpisteeseen, ratkaisemattomalta näyttävään konfliktiin. Mikko Salasuon mukaan kunnallishallinnon ja talonvaltaajien vaatimukset eivät kohtaa, vaan kyse on pikemminkin mentaliteettien ja kulttuurien kamppailusta, johon ei ainakaan retoriikan tasolla halutakaan löytää ratkaisua. Johanna Sumuvuoren mukaan nuorisoasiainkeskus pyrkii toimimaan aktiivisesti välittäjän roolissa kaupungin ja valtaajien välillä, jotta tiloja nuorille löytyisi. Paavo Arhinmäki pitää hyvänä, että valtaajat ovat osoittaneet kaupungin tila- ja asuntopolitiikan epäonnistuneen sekä herättelevät näin julkista keskustelua samalla laajemmistakin kysymyksistä. Teoksen viimeisessä artikkelissa Mikael Kallavuo pohtii demokratiaa, nuorten pahoinvointia ja yhteiskunnan suhtautumista talonvaltauksiin. Aivan lopuksi johdattelemme liitteenä olevan, projekti sosiaalikeskuksen kollektiivin tekemän kirjoituksen myötä lukijan tutustumaan autonomisen sosiaalikeskuksen periaatteisiin.

Leo Stranius & Mikko Salasuo

Viitteet

¹ HS kaupunki 5.8.2007: Lähes puolet pääkaupunkiseudun asukkaista hyväksyy talonvaltaukset.

² Nuorisolaki 2006. Http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2006/20060072. (Viitattu 31.1.2008.)

³ Esimerkiksi Kuokkavieraat ja radikaali kansalaistoiminta (2004); Prekaariruoska? Portfolio, perustulo ja kansalaistoiminta (2006); Smash Asem – Kansalaistarkkailu metodina ja pohdiskelun pontimena (2006); Jokela-ilmiö – Sikermä nuorisotutkijoiden näkökulmia (2007).

⁴ Suomalaisen talonvaltausliikehdinnän esiastetta edustaa Vanhan ylioppilastalon valtaus vuonna 1968. Vanhan valtausta ei voida kuitenkaan pitää varsinaisena talonvaltauksena, sillä tempauksen vaatimukset eivät kohdistuneet itse rakennukseen vaan pikemminkin yliopistoon ja ylioppilaskuntaan.

Lähteet

Castrén, Sampo (2002) Talon- ja kadunvaltausta. Teoksessa Ella Korhonen & Sarianne Tikkanen (toim.) Tanssiva katusulku. Kestävän kehityksen tositarinoita Helsingin seudulta. Helsinki: Kustantajat Sarmala / Rakennusalan kustantajat RAK, 137–146.

Eronen Anne (1991) Talonvaltaus uutena kollektiivisen toiminnan muotona – tutkimus Suomen talonvaltauksista 1979–1990. Pro gradu -tutkielma, Sosiologian laitos, Jyväskylän yliopisto 1991.

Eronen, Seppo (1999) ”Tämä talo on vallattu”. Tutkimus Oranssi ry:stä Helsingissä. Sosiologian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto.

Rantanen, Miska (2000) Lepakkoluola. Lepakon ja liekkihotellin tapahtumia ja ihmisiä 1940–1999. Helsinki: WSOY.

Rantanen, Miska (2002) Skenen joukoissa seisot – Lepakkoluolan kaksi vuosikymmentä. Teoksessa Ella Korhonen & Sarianne Tikkanen (toim.) Tanssiva katusulku. Kestävän kehityksen tositarinoita Helsingin seudulta. Helsinki: Kustantajat Sarmala / Rakennusalan kustantajat RAK, 351–364. 

Selin Tove (1996) Värikästä valtailua. Teoksessa Tuula Heima-Tirkkonen & Tarja Kallio-Tamminen & Tove Selin (toim.) Ruohonjuurista elämänpuuksi. Suomalainen vaihtoehtoliikehdintä. Vihreä Sivistysliitto ry & Kosmos-sarja. (nro 3).