Yhden päivän saivartelu

Kirjoitin vastikään, mutta hieman myöhään, esipuheen Reetta Pietikäisen tärkeään, ajankohtaiseen ja säpäkästi koottuun tutkimusinventaariin Palveluiden väliin putoamisesta yhtenäisiin palvelupolkuihin?. Kyse on yli kuukausi sitten ilmestyneestä nettijulkaisustamme. Jälleen törmäsin nettijulkaisemisen hyviin ominaisuuksiin. Hidas ja laiska tutkimusjohtaja voi lisätä korvaamattoman kontribuutionsa tuotokseen myöhässäkin. Aika armollista.

Esipuhe jäi epähuomiossani pois. Havahduin vasta hankekumppanin, Päivi Haavisto-Vuoren (Työministeriö) kyseltyä esipuheen perään. Rehellisesti sanottuna esipuheet ovat minulle allergisoivaa genreä. Kuulin kerran tutkimuslaitoksen johtajasta, joka ilmoitti cv:ssään kaikki laatimansa esipuheet. Mahtoi miehellä olla pulaa julkaisuista, kun moiseen käytäntöön piti turvautua, naureskelin kerran. En naureskele enää, vaan kateellisena bongailen ukon titteliä. Se on nykyisin tutkimusprofessori. Minä en ole, enhän ole ilmoittanut cv:lle yhtään esipuhettani. Toisaalta nauttisiko enemmän yhteisönsä arvostusta, jos kaikki tietäisivät, että "tuossa tulee Esipuhe-Professori"? Ehkä, pitäväthän suomalaiset - myös minä, kai (?) - titteliherroja niin tärkeinä. Äitini, 79 v. tykkäisi ainakin. Hän voisi veteraanitapaamisissa kehua poikansa saaneen uuden nimityksen, "Förord-Professor".

Esipuhe on joutava genre. Sanotaanko niissä koskaan mitään sisällöllistä? Luetaanko niitä edes? Sen ymmärrän, että kiitosten lähettäminen hankekumppanien suuntaan on tärkeää ja kohteliasta. Niistä en tietenkään tahdo laistaa. Kritiikkini ei koske sitä, vaan esipuheen pakkopullaisuutta.

Kerran ratkaisin aiheessa lymyävän mystisen ahdistukseni latomalla kiitokset noin 50:lle ihmiselle kirjoittamalla heidän nimensä kirjani ensilehdelle. Toisen kerran kutsuin esipuhetta näin: "(e)väs lukijalle", kolmanteen panin moton: "No teacher, no method, no guru". Se oli väärään järjestykseen muistettua Van Morrisonia (rock-heebo, katso Google -toimisto).

Mutta minulla on suunnitelma. Koska kukaan ei lue esipuheita, niissä voi sanoa tai niihin voi kirjoittaa mitä tahansa. Esipuheensa vaikuttavuutta voisi testata pamauttamalla sinne jonkun kunnon provokaation. Väittäisi esipuheessa jotain ihan posketonta. Keksisi teoreetikon tai filosofin jota ei edes ole. Tekisi siis eräänlaiset köyhän miehen Sokalit. Ja seuraisi sitten, huomaako kukaan mitään. (Alan Sokal, New York Universityn fysiikan professori sai julkaistua artikkelinsa "Yli rajojen: kohti kvanttipainovoimateorian transformatiivista hermeneutiikkaa" Social Text -lehden vuoden 1996 kevään-kesän numerossa. Artikkeli oli puhdas ja tietoinen postmodernin tekstualismin parodia.)

Toisaalta tämä suunnitelma on hylättävä, koska en tahdo tulla liitetyksi pois muodista menneeseen laiskan ajattelun postmodernismiin. En halua olla juuttunut 1990-lukuun. Joten miten olisi tällainen idea. Arvostan suuresti Rosa Liksomin kirjoista tuttua - tai tuoreena esimerkkinä Kari Hotakaisen Finnhits-teoksesta löytyvää - tiukan ilmaisun minimalismia. Yhdessä-parissa sivussa sanotaan taivaita ja kokonaisia tarinoita. Isoja asioita elämästä pienessä tilassa ja kiitokset päälle. Ne kehtaisi ilmoittaa CV-toimistoonkin. Ehkä joskus, vaikkapa suunnitteilla olevassa teoksessa "Munkki armeijassa." Who knows?

Reetan hieno ja huolella tehty tutkimusinventaari käsittelee nuorten nivelvaiheen tutkimuksia. Taitaa olla OPH:n Juhani Pirttiniemen oivallus ruveta nimittämään opintoväylien siirtymiä nivelen kielikuvan avulla. Saivartelijana pärähdin niveliin täysin. Vieläkin mietin, onko juurimetafora tässä tekniikan sanaston kardaaninivel? Siis liitos, joka sallii yhdistämiensä osien kääntyä toistensa suhteen. Vai botaniikan termi, nivel: varren ja lehtiruodin kohta, josta kasvi taipuu. Vai fysiologiassako seilataan, jossa nivel on kahden tai useamman luun tai ruston liittymäkohta? Niin tai näin: koulutuksen putkien ääressä on hyvä kysyä, liikkuvat vai jäykät nivelet?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Venäläinen keskiolut

Onks toi ironaa, kysyi Ilona, 14 v., lauantailounaalla toissa viikonloppuna. Omistin juomavalintani puolustusministeri Jyri Häkämiehelle. Juoma oli Baltika ykkönen, lähikaupasta kietaistu purkillinen venäläistä keskaria. Vastasin tyttärelleni, että joo, yritän hieman ironisoida.

Mistä tämä kertoo? No siitä, kuinka lyhyt matka ulkopolitiikasta on elämänpolitiikkaan. Maisema on aika fantastinen. Tavallinen keskiluokkainen ja keski-ikäinen olutvalintojaan muka huolellisesti miettivä vasemmistoporvari voi osallistua omassa ruokapöydässään syksyn kuumaan töpikkiin.

Kokoomuksen ulkopoliittinen aktiivisuus on virittänyt miettimään Venäjä-suhdettani. Karkea, yksipuolinen ja epä-älyllinen väitteeni Häkämiehen puheesta on ollut se, että Kokoomus yrittää kerätä suomalaisia Naton kannalle pelottelemalla heitä Venäjällä.

Totta tai ei, koen kummallisen déjà vun. Kuulun itse nimittäin siihen segmenttiin, jota Sauli Niinistö kuulemma luonnehtii uudessa kirjassaan "kaikkien sopulivaellusten äidiksi". Näitä ovat - lainaus - "1960- ja 1970-lukujen ne aktivistit, joiden elämän edellytyksenä oli luoda luottamuksellisia suhteita Neuvostoliittoon ja ladella uskomattoman typeriä ja naiiveja latteuksia naapurin ihmeellisestä järjestelmästä."

Etenkin virkkeen loppuosa taitaa osua kohdalleni. Korvat punaisena joudun lukemaan nuoruuteni päiväkirjoista Neuvostoliiton ylistystä. Jos ylipäätään kehtaan niihin teksteihini tänään kajota, kypsän aikuisen arvokkuudella.

Tuohon segmenttiin pääsin, menin, jouduin elämäkerrallisista syistä. Olen isäni puolelta evakon lapsi. Isäni suku siis kuuluu kaik mänt -porukkaan. Etenkin kummitätini, isäni sisko, jaksoi sukukinkereillä rehvastella, millaiset omaisuudet perhe joutui jättämään rajan taakse. Stoorit oli aina höysetty hillittömällä ryssä- ja neuvostokritiikillä. Näitä juttuja kuuntelin läpi lapsuuteni ja nuoruuteni. 15-vuotiaana liityin Tapiolan Kokoomuksen nuoriin. En tosin ulkopoliittisista syistä, vaikka kyseessä oli vuosi 1968, vaan siksi että Kokoomuksen isot pojat latasivat Tapion Killan kellarissa sijainneen kerhohuoneen kokisautomaatin A-oluein viikonloppuisin. Se koosti houkuttavan option tavoitella ekoja nuorkokoomuslaisia kännejä.

Myöhemmin kuitenkin suorastaan säntäsin taistolaiseen opiskelijaliikkeeseen. Kummitätini ja isäni virittämä neuvostokritiikki kääntyi nurinniskoin. Olin saanut tiedollisen perinnön, mikä pakotti tsekkaamaan neukku-ulottuvuutta tavanomaista tarkemmin. Sukulaisteni puheissa Neuvostoliitto oli kääntynyt kerrassaan mystiseksi horror-kantriksi. Olin alkanut epäillä sukuni tarinan faktaperustaa kuten nuoren sosiologiksi aikovan saattoi äkkivääryyksissään kuvitella tuolloin tekevän. Perustavin tieteellinen asennehan on epäily. Oli myös helppo huomata, että porvaria oli tuon ajan Suomessa helpointa ärsyttää Neuvostokortilla.

Jos kirjoittaisin tästä poliittisesta historiastani kirjan, siinä olisi varmaan luku, jonka otsikko olisi: "Suvun ryssäviha ajoi Neuvostoliiton hännystelijäksi". Uskonkohan tähän itsekään?
Entä arvioni Venäjästä tänään? Sanoisin, että vsjo normalnja. Kapitalisminsa tiellä se näyttää säilyttäneen politiikkansa autoritaariset piirteet erinomaisesti. Keskiluokka kuitenkin kasvaa, vaikka sosiaaliset erot ovat valtaisat. Vaurastuva keskiluokka hyödyttää Suomenkin kauppiaita. Kansalaistoiminnan aktivistit eivät siellä juurikaan juhli, demokratia on monella tavalla erilaista verrattuna pohjoismaiseen kutyymiin. Putin on köyhän miehen tsaari, silti siellä on poliittisen organisaation rakenteita, joita Ben Zyskowicz ei olisi 70-luvulla itänaapuriin osannut kuvitella mitenkään. Tsetsenia on niiden musta piste. Ihmisoikeuksien perään voi myös perustellusti kysellä. Luontosuhde sillä on semmoisella tolalla, että Sitran täytyisi kiireesti istuttaa joku innovaatiopolitiikkansa lippu johonkin torniin ja käynnistää siellä jätteenkäsittelyn huippuyksikkö. Pekka Himanen sinne vaan rikastuttamaan kohtaamisia.

Venäläisyyteen joskus liittyvää hanakkuutta ratkaista konflikteja väkivaltaisesti on tietysti helppo moittia. Myös Venäjän armeijan simputusperinne on brutaali. Väkivalta, kuolema, kärsimys ja rankaiseminen jäsentyvät kulttuurisesti Venäjällä toisin kuin omassa protestanttisessa perinteessämme.

Mutta Venäjän uusvarustautuminen on ymmärrettävää reagointia Naton siirroille Keski-Euroopassa. Venäjä on suurvalta, onko se meille jotenkin vaikea myöntää.
Ällistelisin myös venäläistä sukupuolisopimusta - äiti ja nainen hallitsee arkea matriarkkana. Meneekö kuvion toinen osanen niin että miehelle ei jää muuta tilaa kuin riehua ja terhennellä politiikassa tai juoppoutua. Venäjästereotypiassani tuo maa ja kulttuuri on kuitenkin kiehtova ystävyyden, pehmeyden ja säälimättömän kovuuden monimutkainen yhdistelmä. Sitä paitsi väitän, että venäläisyyttä on paljon myös suomalaisuudessa muussakin kuin alkoholin käytön humalahakuisuudessa.

Mutta siis uhka vai haaste? Ei kumpaakaan vaan mahdollisuus.

Entä Baltika ykkönen? Makoisa lager. Panimoliiton valistuskampanjan fraaseja soveltaen: vain ääliö juo suomalaista olutta jos tällaista venäläisyyttä on valittavissa.

(Off the record: tämä teksti - jotakuinkin - ilmestyi luettuna Ylen Radio 1:n Ykkösaamun kolumnina 25.9.2007.)

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla