Nuori mieskysymys

Jorma Ollila huolehti presidentti Tarja Halosen eilisessä kilpailukykyseminaarissa nuorten miesten kunnosta ja juopottelusta. Ollilan mielestä on hälyttävää, että varusmiesten keskipaino on noussut 10 vuodessa viisi kiloa.

Shokeeraavaa. Kansanterveyslaitoksen ja Nuorisotutkimusverkoston tutkimushankehakemuksessa Suomen Akatemian terveydentutkimuksen toimikunnalle viime keväältä lähdetään liikkeelle samasta faktasta. Jännittävää nähdä miten kuponkimme pärjää tällä kertaa Akatemian noppapelissä. Kerran kävi niin että hakemuksemme saamista täysistä pisteistä huolimatta rahoitusta ei tippunut. Erinomaisin hakemus ei aina ole paras hakemus. Katkeruus pois.

Iskevää Ollilan analyysissä oli se että hän syytti nuorten miesten repsahtamisesta "yltiöliberalismia". Ei siis uusliberalismia niin kuin minä tekisin. Yltiöliberalismi ilmeisesti viittaa liberalisoituun alkoholipolitiikkaan. Eliitti oli muutenkin tuumaillut siinä seminaarissa, että viinasta puhuminen kriittisesti (?) on "tabu". Missä puskassa eliitti oikein seisoo?

Mutta 70-luvun rajoittavan alkoholipolitiikan ystävänä minua lämmittävät tällaiset puheet. Se että osa jengistä dokaa aivonsa pihalle, palautuu suoran kausaalisesti taannoisesta unionisopimuksen (EU) määrittämästä veroharmonisoinnista. On ollut kaikkien tahojen - poisluettuna VM - myöntämä virhe, että verohelpotukset suunnattiin väkeviin viinoihin. Se että sellainen päätös tehtiin ei ole kuitenkaan kapean alkoholipoliittisen diskurssin sisäinen muutos - jonka tuloksena juomisen kansanterveydellinen kytkös hukattiin - vaan osa laveampaa uomaa. Ja sen lavean uoman erittäin keskeisiä toimijoita eri uusliberalismin kolportöörit ovat olleet. Sääntelyn purku kaikilla alueilla, vapauden, kilpailullisuuden ja tuotteistamisen edistäminen kaikilla elämän sfääreillä on alkoholiasioissa tuottanut tällaisen tuloksen. Kuvaan sopii se, että kaikki jätetään yksilön huomaan ja yksilön päätettäväksi. Viinahanat auki ja reipas juomistaan rajoittava itsekurin sankari saa tehtävän pysyä riittävän selvänä, jos pysyy. Alkoholiohjelmat ja ehkäisevä päihdetyö ovat korvanneet vanhan alkoholipolitiikan. Minulle on sanottu, että paluuta entiseen ei ole. Minä en tiedä. Kertokaa minulle te viisaammat, miksi rapsakka alkoholin saatavuuden rajoittaminen ja hintaruuvi eivät voisi toimia myös tässä nykyisessä vapauslandiassa.

Nyt minä lähden lenkille.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Toinen urheilujournalismi

Lisää aineistoa Ilkalle. Lukijapalautteeni HS:n urheilulle oli: penkkiurheilijana helposti solahdan (miehisen) tulos- ja kamppailu-urheilun maailmoihin. Mutta se ei ole kaikki mitä osaisin kuvitella ja toivoa urheilua ja liikuntaa raportoivilta lehtimiehiltä ja toivottavasti myös yhä enemmän naisilta. Haluaisin koko liikunnan panoraaman esille.

Ällistyttävä fakta - kiitos Kimmo Aaltosen briefauksen - kenties on se, että SLU:n tutkimusten mukaan suomalaisten 3-18 -vuotiaitten liikuntakulttuuri kokonaisuudessaan kehittyy yhä voimakkaammin rennompaan suuntaan, pois kilpailujärjestelmiin perustuvasta toiminnasta. Lajikohtaisissa tarkasteluissa fudis on menettänyt periodilla 2001-2005 -12%, pyöräily -22%, jääkiekko -8% vain joitain mainitakseni. Asemansa harrastajamäärissä ovat suurin piirtein säilyttäneet: hiihto, luistelu, yleisurheilu, tanssi, ratsastus. Harrastajia ovat lisänneet juoksulenkkeily +18%, laskettelu +5, kuntosaliharjoittelu +43% (!). Tästä mähellyksestä, siis liikunnan kansalaistoiminnasta tahtoisin lukea, kuulla ja nähdä enemmän hyvää journalismia. Tai nuorista puhuttuna: enemmän matskua liikunnan nuorisokulttuurisista piirteistä. Luulisi että urheiluseurojen dilemmoista saisi hersyviä juttuja. Jos uintia harrastaa 182 000 nuorta suomalaista, niin sitä tekee jossain urheiluseurassa vain 19 000. Suomen nuorista 190 000 hiihtäjästä seurahiihtäjiä on vain niin ikään 19 000. Enemmistöllä nuoresta jengistä ei ole harrastukselleen kilpailullista motiivia! Tuohon arkiliikunnan energioiden virtaan olisi päästävä myös journalismin keinoin. Puhtaasti faktoina olisi nasta tietää Kimmo Aaltosen sanoin "miten liikunnallista fyysisin mittarein on skeittaus, roolipelit, keskiaikaharrastukset. Parkour on kaupunkiakrobatiaa, sirkusbuumi sisältää mielettömän liikunnallisen momentin. Miksi niistä ei kirjoiteta HS urheilussa. Ehkä siksi että kohdetta koskeva journalistinen skripti on kovin kapea: käsittää vain kiiston eli kilpailun. Demolish it!

Muuan sivuteema on askarruttanut minua pitkään. Nimittäin urheilun ja liikunnan yhteisövaikutus, Suomalaiset aika usein käsittelevät kansallista omituisuuttaan urheilunsa kautta. Tiedätte genren: miksi me "aina" häviämme sweduille jääkiekon loppuotteluissa, miksi "meille" niukka häviäminen sopii paremmin kuin voittaminen. Tai varioiden: miksi menestyslajimme ilmentävät sitkeää ja yksinäistä maskuliinisuutta - ennen hiihdot, pitkänmatkan juoksut, kestävämmin keihäänheitto, mäkihyppy, joo ja sitten nämä ratinvääntäjät. Mikä ihme figuuri tässä on. Tämä on pysyvä teema, jota on hyvä jatkaa. Mutta tuleeko rasismi vastaan jossain vaiheessa? Viime kesän fudiksen MM-skabat olivat tässä mielessä kiintoisat. Urheilut eron tekona. Loppupelin Zidane-keissi on tärkeä. Sen purkamisesta lukisin mieluusti lisää. Tämä oli identiteetti-teemaa yhteisöjuttuna.

Toinen taso olisi mennä katsomaan ihan läheltä miten monet pikkutaajamat ja paikkakunnat kietoutuvat jonkin lajin ympärille. En kerrassaan ymmärrä miten BK 46 voittaa miltei aina käsipallon SM:n. Karjaa - siellä kaikki lapsetkin syntyvät käsipallo kädessä. Miten se on mahdollista? Entä Eura, kuinka siellä kypsyy käsittämättömän taitavia lentopalloilijoita, naisia? Tai vähän isompiakin paikkakuntia: Joensuun Kataja, mikä on sen koripallojoukkueen salaisuus?

Ja viimeisin irtoidea. Väkivalta niin sanotusti kuuluu jääkiekkoon, sehän on yksinkertaisten henkilöiden nopea laji. Miten kummassa tätä lajikulttuurista myyttiä ei osata purkaa journalistisesti? Siitä vaan tutkiva reportteri tekemään pukukoppietnografiaa. Lajissa on kirjoittamattomat sääntönsä kaukaloväkivallan varalle. Lajin sisällä olevat tuntevat nuo säännöt lajikulttuurin hiljaisena tietona ja sitä kuulemma säätelee pienryhmän dynamiikka. Lukisin tuosta yhtä mieluusti kuin hyökkäysalueen taidokkaasta karvauksesta.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Toimittaja soitti vihdoin

Jihuu. Toimittaja soitti. Olen olemassa, minulla on identiteetti, minulla on näkyvyyttä. Mä voin päästä televisioon. Vau. Sain heti energiaa, koen että osaan antaa responssia. Ego paisuu. Perjantaina kokemani narsistinen loukkaus - kun kukaan toimittaja ei sitten kuitenkaan kärttänyt minulta lausuntoa - sai balsamia. Put en jätte stor hymiö här.

Tai miten sen nyt ottaa. Soittaja on Ilkka Malmberg (HS), entinen juoksufrendi ja perhetuttu. Olen Ilkan ensimmäisen pojan (kolmesta) avokummi. Avo- siksi, että en kuulu kirkkoon. Minulla ei voi olla statusta valvoa Henkun kristillisen kasvatuksen pätevyyttä. Pitää siis kai sihdata kristillisyyden ulkopuolelle kuuluvaa aluetta, tai mitä avokummin tehtäviin kuuluukaan. Just say. Liittyyks jotenkin kuluttajuuteen, miehenä olemiseen. Miehen malli? Metsälle? Erähommiin? Kodin kätevikköyttä? Autoilukliseitä? Jokerit? Mitä? Olisiko jossain netissä joku avokummin käsikirja?

Kuitenkin Ilkan asia liittyi jotenkin asiantuntijuuteen. Tai miten sen nyt ottaa. (Tämä ei ole tautologiaa vaan rento tyylikeino.) Mitä sanoisin jos mun pitäisi sanoa HS:n urheilusivujen kehittämisseminaarissa urheiluvalistuneen lukijan palaute. Pistä meiliin pari riviä.

No minä sanon mun eläinten nimet. HS:n urheilusivut ovat tietysti tulos-, kilpailu- ja huippu-urheilun logiikan läpäisemät. On otteluselosteita ja tulostaulukoiden insinöörilogiikkaa. Aina joku lyö jonkun toisen. Yksi voittaa, toinen häviää. Esille pistetään koko lajikirjo siten miten urheiluviihteen kuluttajat Suomessa eri lajeja bongaavat. On vastenmielistä kulutuskapitalismin tähtikulttia. Kriittisen jutun Lasten klinikoiden kummit -ilmiöön teki HS:n Nyt-liite, ei urheilu vaikka niissä karkeloissa pyörii jos jokukin muualle kuin Suomeen olemattomia verojaan maksava seteliselkärankainen ammattilaisurheilija. Mutta myös kivaa estetiikkaa, flown hetkiä, jaetun onnistumisen tunnetta. Henkilöitä ja palvontaa ilman että urheilun liikkuvat ruumiit pantaisiin kulttuuristen ja yhteiskunnallisten kontekstiensa liikuttamiksi. Suomalaisuuden tunnepanoraamat: konttaa itseäsi suurempien sankareiden äärellä, lyö häviäjää. Sysää epäonnistuja tien poskeen. Kansallista potemista kun etenkin joukkuelajeissa tulee turpaan. Niin ja mieseetos. Lukevatko naiset näitä sivuja? Hakevatko ne samalla tavalla sankareita ja sankaruutta ollakseen olemassa kuin stereotyyppisesti ajateltuna jätkät hakevat?

Onko HS:n urheilujournalismi tuollaista? Penkkiurheilijana sinänsä viihdyn niillä sivuilla, vaikka huonomuistisena en harrasta urheilutiedon knoppologiaa. Ja Jokerit-fanina pannuun ottaa HS:n toimittajien hifki-henkisyys ja puolueellisuus. Mutta se ei ole pääasia. Mitä olisi toisenlainen urheilujournalismi? Snadisti voivat miesuhoa reflektoida. Jos mä pitäisin sen esitelmän siinä sempassa, aloittaisin sen soittamalla levyltä Tuomari Nurmion: Miehen elämää. LP:ltä Käytettyä rakkautta 1986. Miestutkimusta 10 vuotta ennen miestutkimusta. Urheileekohan Hande? Ne voisivat olla monta astetta kriittisempiä viihdeurheilun ja suurpääoman liittosuhteeseen. Alpo Suhonen on puhunut kapitalistisesta urheiluviihdekoneesta. Jos sellainen kone on, niin sen vastineita on urheilujournalismissakin.

Stoori jäi pahasti kesken. Palaan tähän heti seuraavassa merkinässä tai postauksessa, alan termein. Sain 35 diaa Petroskoin key notea varten valmiiksi. Päivä paketissa.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Poliisi

En ole yhtään juuttunut Taiteiden yön tapahtumiin. En. Ensimmäisessä plokissani annoin ymmärtää, että koko homma on poliisien provosoima. Ei kovin fiksu väite. Mutta sanotaan niin että käytössä olevin tiedoin tuo väite ei ollut pelkkää hattarapäätä. Mutta myönnän tietopohjani olleen/olevan hataran. Arvioidakseen kriittisesti koko tilannetta kansalaistarkkailijan käytössä pitäisi olla miltei täydellinen dokumentaatio tuosta hässäkästä. Ei ole semmoista tarjolla kansalaisille, joten luovuttava on siitäkin heitosta. Nyyh.

[Sukulaisteema: Ruotsin poliisivoimat uudistivat mellakkapoliisin ohjesääntönsä Göteborgin EU-huippukokouksen (kesäkuu 2001) konfrontaatioiden jälkeen (dokumentoimaton lehtitieto, lue: en muista missä se lehtileike on, enkä ehdi nyt soittaa Lindholmin Artolle). Joka tapauksessa kymmeniä poliiseja loukkaantui, useita kymmeniä aktivisteja tuomittiin vankeuteen, yksi mielenosoittajista sai luodin vatsaansa. Vaikka poliisi on vain töissä tämmöisissä kohtaamoissa, esimerkiksi pampun käytön semiotiikka voi olla myös tietoista provosointia. Ei toinenkaan osapuoli ole viaton. Leo Stranius kirjoittaa Prekaariruoskassa globalisaatiokriittisen liikkeen toimintakeinoista, esimerkiksi siitä miten mielenosoituksissa voidaan jakautua eri ryhmiin, soluihin ja blokkeihin sen mukaan millaisiin keinovalikoimiin kukin demonstraattori on valmis. Aivan: tällaista jakaantumista ei tehdä suunnittelemattomasti. Eli kyllä näissä aktioissa amebamaisuudestaan huolimatta organisaationsa on, vaikka keskuksia ei vanhalla tavalla enää ole. Myös tilanteen oma logiikka tempoo mukaansa, voin väittää sivarina, siis köyhän miehen intuitiivisen sotatietotaidon perusteella. Taistelua muistuttavissa kiihkeissä vastakkainasettelussa jo pelkkä ryhmädynamiikka koulii esiin johtajansa. (Tsekkaa klassikoista Peter Marsh, Elisabeth Rosser, Rom Harre: The Rules of Disorder. London 1978.) Helppo lisätä: Adrenaliini - pumppu pumppaa ja testosteroni antaa peruskompin. (Lue lisää ja ajattele soveltaen - Heikki Sarmaja: Turpiin vetoja. Teoksessa Tommi Hoikkala - kuinkas muutakaan - (toim.): Miehenkuvia. Välähdyksiä nuorista miehistä Suomessa. Gaudeamus 1996.) Tällä kertaa tuloksena oli sitten se että noin 60 graffitihenkilöä oli nippusitein kiinni poliisidösän käsikahvoissa. Tylyn näköistä.]

Mutta ensimmäisen plokini tai tuon ensimmäisen merkintäni olennaisin väite on tai oli siihen liittyvä politisointi. Esitin nimittäin että Helsingin kaupungin Stop Töhryille -operaatio on turha, kallis ja nuoria (?) graffitiheimon toimijoita vastarintaan sysäävä. Tästä olen saletti, kuten siitä että ne fyrkat olisivat nuorten kansalaisten kannalta paremmassa käytössä perusnuorisotyöhön sijoitettuina.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Yön yli nukuttuani

Vielä yksi havainto eilisestä. Arvioni IP-lehtien lööpeistä meni myös mönkään. Riehunnan jälkisetviminen ei ollut lööppikamaa. Sievisten eron käänteet oli arvioitu kummassakin toimituksessa oleva eilisen myyvä uutinen. Hyvä niin. Jäi myös raportoimatta puuhamani Petroskoin nuorisotutkimuskonferenssin 1.-5.9.06 esitelmän tila. En saanut Power Pointeja valmiiksi, korkeintaan 37% on valmiina. Se stressaa. Olen tärinöissä.

Myös yön yli nukuttuani voi miettiä, mikä on tuollaisten aktioiden merkitys ylipäätään kaikkien maailman ongelmien seassa. Mitä tapahtuu esimerkiksi Khiamin kylässä, Etelä-Libanonissa? Kylä, joka on näköetäisyyden päässä Israelista. Moni perhe joutuu palaamaan totaalisesti murskattuun kotiinsa. Tai Suomessa. Nuorisopoliittisesti relevanttia olisi kommentoida budjettiesitystä, esimerkiksi opintotuen kohtaloita Heinäluoman (VM) porukan hellässä käsittelyssä. Jos siis tahtoisi viritellä sukupolvipolitiikkaa. Aiheeseen liittyen ajankohtainen on vuosi sitten valmistunut SITRA:n rahoittama Eija Mannisenmäen ja Maarit Valtarin Valmistumisen vallihaudalla. Ehkä palaan siihen myöhemmin.

Vielä taiteiden yön rähäkästä. En tietenkään hyväksy graffitiporukoiden miekkarin sitä osaa, jossa rikotaan ikkunoita ja sotketaan paikkoja. Halpamaista on myös naamioituminen. Näiltä osin viittaan Leo Straniuksen erinomaiseen kirjoitukseen Prekaariruoskassa. Mutta onko sattumaa, että riehunta osui keskustan uusimpaan kulutuskaptalistiseen pyhättöön, Kampin ostoslandiaan. Kuten eilen kirjoitin, kenen on kaupunkimme tila, kansalaisten vai markkinajätkien penetroima. Käykää katsomassa sivistysanakirjasta penetraatio-sanan kaikki merkitykset.

Heräsin 6.53 ja lähdin aamulenkille. Juosten. Juoksuissani onkin ollut pitkä breikki. Vielä viime vuonna juoksin yhteensä 1500 km, osallistumatta ainoaankaan kilpailuun. Tämä vuosi on mennyt tässä suhteessa penkin alle. Tosin olen pyöräillyt, sauvakävellyt ja rullaluistelut. Aamuisen 7 kilsan (41.45, 424 kcal) jälkeen kirjasin juoksupäiväkirjaani seuraavasti. Tästä alkaa uusi elämä. Tavoite on 3-4 liikuntasessiota (min 30 minsaa ja hikeen) viikossa. Ja sen kautta tavoite palata säännölliseen juoksurytmiin. Päästäkseni jälleen maratonille, Tukholma 07, aikahaarukkaan 3.30-3.49. toivottavasti hartia- ja lonkkakolotus ei estä juoksijapolon hyvää pyrkimystä.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Mitä nuorisotoimi voi tehdä?

Mitä nuorisotoimi voi tehdä? Jos makasiinit olivat prosessi ja aito poliittinen tila, jossa eliitit, poliittiset voimat ja korkeakulttuuri ottivat mittaa grass rootin, demokratian ja populaarikulttuurin kanssa, niin siitä pitäisi oppia. Voi kysyä, miten nuorisotoimi voi katalysoida vastaavia tiloja sekä prosesseja omissa toimintaympäristöissään. Nuorisotalot vastaavanlaisiksi kansalaistoimintaa kokoaviksi kulttuurikeskuksiksi. Ihan vaan heittona. Sellaisiksi joita koulut olivat 50-luvulla. Vai olivatko ne sellaisia?Nuorisotoimi voi antaa myös suoranaisia aineksia sille että nuoret voivat omine toimineen ottaa haltuun kaupunkitiloja sekä muokata niitä omanlaisikseen. Tarjotaan välineitä. Järjestetään pajoja, muodostetaan koulutusta. Puolustetaan nuorten oikeuksia hyperkapitalistista markkinakulttuuria vastaan! Ugh! Annetaan nuorten itse maalata rakentamansa Half Pipet vaikka Hesan rakennusvirasto sitä vastustaa. Aika makulatuuria tuokin. Ottaisitko tämän miehen nuorisopoliittiseksi neuvonantajaksi? (Vrt. Ostaisitko tältä mieheltä käytetyn auton?) Minä en ottaisi.Kukaan toimittaja ei vieläkään ole soittanut. Kuinka väärin osasinkaan ennustaa päivän media-agendan kulun. Mitä tästä voi oppia?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Makasiinit

Mutta eihän tästä voi puhua puhumatta Makasiineista, vaikka se skaba menetettiinkin. Nyyh. Makasiinit ennen musatalon rakentamista oli huikea aika-paikka -ensemble. Siis perkele, miettikää nyt sitä sijaintia. Töölön lahti, parlamentarismin kliimax-kukkula toisaalla (eduskunta). Erkon mediaimperiumi myös siinä likellä (miten ne onnistuivat oikein kaappaamaan kaupungin arvokkaimman tontin). Alvar Aallon F-talo kolmen hyvän keihäänheiton päässä. Se koko alueen luontotatsi: vesi, ja erilaisten noiden jutskojen muodostama sykkivä vuorovaikutus, mutta myös jännitekenttien muodostama taikapiiri. Ja tämä kaikki nuoren ja vanhan kansan demokraattisessa käytössä. Tuollaisessa arvokkaassa paikassa. Tavallinen kansalainen saattoi elää ja kokea kuuluvansa tuollaiseen arvokkaaseen paikkaan. Eli siinä vasta vapaa tila olikin. Se muodosti todellisen toisenlaisen Helsingin lupauksen. Ilmankos Makasiineilla ja niiden liepeillä kehkeytyi varsinainen moninaisten toimintojen flora ja fauna. Oli tapahtumia, festareita, kirppiksiä, näyttelyjä, markkinatoimintaa, pien- ja isoyrittämistä. Ei ihme että 40 % stadialisista oli käynyt siellä vuoden 2000 kyselyn mukaan. Vau! Hoikkala on lukenut Tuomas Rantasensa Prekaariruoskasta. Ettei vain olisi krokotiilin kyyneliä? Kuinka kuuluisa hän olikaan Makasiineilla vierailuistaan. Lienee tutumpi vieras Hartwall Areenalla, vulgaari-kiekon taantumuksellisessa miljöössä... Irtisanon Hesarin tilaukseni, edes Esa Mäkinen ei soita.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Uuden kaupunkitilan merkitys?

Yhteiskunnallinen merkitys? Nuorten kekseliäisyys, nuorten kulttuuristen ilmaisujen tenhoavuus tulee tässä esimerkissä etenkin hieman romantisoituneen aikuistarkkailijan mieleen oitis. Hulvaton ja pidäkkeetön on nuorten skeittareiden motorisuus ja sen harjoittamisen kautta kutoutuva sosiaalinen asetelma. Eli merkitys on siinä, että nuoriso ei alistu, vaan synnyttää aina uutta reaktiota (jos on synnyttääkseensä).Tämä oli kyllä bottomia. Mutta minkäs teet. Kiire painaa ja ahistaa. Miksi perkeleessä kukaan toimittaja ei soita?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Determinoitu ja funktionalisoitu kaupunkitila

Tavanomainen urbaani kaupunkitila on funktionaalisesti segmentoitu. Eri toiminnoille on oma paikkansa ja tiukatkin määrityksensä. Jos ajatellaan vaikkapa Helsingin ydinkeskustaa, on se liiallisesti markkinakaupallisuuden läpitunkema, yliestetisoitu, tyylikekkuloitsijoiden ja ylemmän keskiluokan monopolisoima alue. Sinne mennäkseen on oltava fyffeä ja rahaa, kulutuskykyä ja makukapitaalia. H&M:n megamainokset deformoivat estetiikan. Mainosten julkisuus kaventaa. Pikkuliikkeiden mainokset tukkivat jalkakäytävän vapaan nuoren flanöörin tien. Se tila on myös seksualisoitu väittävät äärifeministit. Helppo yhtyä siihen kantaan. Ei tarvitse kuin ajatella erinäisten pukimoiden mainoskampanjoita.

Paradoksaalisesti moni nuori jengi kuitenkin suvereenisti ottaa tämänkin tilan haltuunsa. Eli toisaalta determinoitu ja funktionalisoitu tila voidaan ottaa joidenkin nuorten haltuun, etenkin jos nuorten pyrintö on kollektiivinen luontojaan. Kiasman edustan skeittarit ovat elävä esimerkki siitä kuinka ihan toisiin tarkoituksiin tehty tila (tai aika-paikka -kombinaatio) on tuosta vaan kekseliäästi otettavissa omaan vapaaseen käyttöön. Lordilandian nuoriso kesyttää Mannerheimin ratsastajapatsaan mahtipontisuutta tavoittelevan ja kuolleeseen juhlallisuuteen taipuneen tilan omiin juttuihinsa.

Mikä toimittajia vaivaa, miksi kukaan ei soita? Siuralan Lasse sentään piti plokiani hyvänä ja lähetti sen varapormestari Pekka Saurille Dosentin [Lasse lisään hieman loukkaantuneena: olen kaksoisdosentti] argumenttina Stop Töhryille -kampanjaa vastaan. Ainakin yksi osasi lukea tarkoitteeni oikein. Mutta miten eri tavoin plokeja luetaankaan, yksi oli löytänyt siitä vain ja ainoastaan resignotuneen, väsyneen ja katkeran sävyn. Hyvä olen siis tavallinen, keski-ikäinen suomalainen mies, Viagra-sukupolven koohottaja. Antakaa mun olla rauhassa, mut älkää jättäkö mua yksin.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Hyviä kysymyksiä hyvin rasvatulle ei-puppugeneraattorille

Erittäin sopivasti ekaan plokiini liittyen, olin tämän viikon alussa vastannut Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Haapasen Sintun ja Karppasen Janin minulle asettamiin kysymyksiin. He järjestävät loka-marraskuulle kulttuurista nuorisotyötä käsittelevää seminaaria ja ovat tähän liittyen pyytäneet minulta näkemyksiä teemasta nuoret kaupunkitilassa. Vastaukseni sopivat ekan plokin aihepiiriin enemmän kuin hyvin. Muokkailen noita vastaukseksi ja paloittelen niitä tähän kanavaani siten miten pitkin hektistä perjantaita osun niihin.

Sinttu ja Jani kysyivät: Kuvaa ja konkretisoi, mitä tarkoittaa "nuoren vapaa kaupunkitila"? Mitä uutta yhteiskunnallista merkitystä sillä on? Mikä rooli/tehtävä nuorisotoimella on nuoren vapaaseen kaupunkitilaan liittyen?

Hyvin rasvattu ei-puppugeneraattorini sinkaisi siis oitis selonteon. (Oitis ja oitis - sain kysymykset Janilta 8.6.2006.) Silti hyvät plokini, 7-11 lukijaa, kahlatkaa nämä paloissa ilmestyvät vingutukset läpi. Se palkitsee. Palkinto on tuoppi itse valittua juomaa minun tarjoamana 5. Nuorisotutkimuspäivien (Reilu tutkimus) jatkoilla 20.10.2006, heti Tuomari Nurmion session jälkeen. Edellytyksellä että osaa todistaa lukeneensa tämän jaarituksen. Tai siis kohta alkavan jaarituksen.

Kummallista: yhtään soittoa mistään toimituksesta ei ole tullut.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla

Ensimmäinen ploki

Mitä hittoa, onko tämä mun ensimmäinen ploki? Kuulen Ylen eläkeläiskanavan (Ylen aikainen, pk-seutu) aamu-uutisista, että graffitiväki on pannut hulinaksi taiteiden yössä. 60 viety bussilla putkaan. Hesari tietää lisää. Katutaiteiden yön kulkue. Poliisi ei saanut kulkueesta ennakkoon tietoa. Itse jutusta tulkitsen että paljon ollut kyse poliisin provosoinnista. Radiossa poliisi tietää, että aktio ikkunoiden rikkomisineen oli "suunniteltu". Katin kontit ajattelen. Pelkään myös että vapunjälkeinen mediahässäkkä toistuu. Mellakka, kapina, väkivaltaa. Intellektuellit IP-lehdet, joita boikotoin, vetävät taas lööppiä.

Toukokuussa intouduin itsekin hieman siihen mediapsykoosiin. Nyt en aio. Käännän kaikki tutkijanlausuntopyynnöt asioista TODELLA tietäville tahoille. Minä aion kirjoittaa tänään key note -esitelmääni Petroskoin nuorisotutkimuskonferenssiin. (Vertaa Harri Holkeri aikoinaan: "Minä juon nyt kahvia" budjettilausuntoa kärttävälle toimittajalle.)

Vai pitäisikö panna STT:n kautta tiedote? Ei syytä mediapsykoosiin. Poliisien provosoima juttu. Vallattomuutta kokevan nuorison osan reaktio. Sen konteksti on Helsingin kaupungin Stop töhryille -kampanja. Viimeistään tämä tapahtumien ketju osoittaa kampanjan hyödyttömyyden. Se ei onnistunut juurimaan graffiteja Helsingin katukuvasta. Nuorisotutkija vaatii: Stop töhryille -kampanjan varat (noin 800 000 eur) siirrettävä perusnuorisotyöhön ja nuorten kansalaistoiminnan tukemiseen. Graffitit kuuluvat kaupunkina itseään pitävän stadin ilmeeseen.
On tämä aikaa. Edellisestä mediahässäkästä poikinut Prekaariruoska-nettijulkaisumme seminaarikin on pitämättä (8.9.2006 klo 13) ja uutta tulkittavaa tunkee ovista ja ikkunoista sisään. Jos tämä ploki olisi peili, sanoisin sille: Nyt coolisti. Tommi, älä heittäydy median vietäväksi. Innostut kuitenkin liioittelemaan, yleistämään ja huitomaan käsilläsi wanna be -verbaaliakrobaattina. Harsismi kuriin.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla