Sääty-yhteiskunnan tunne

Hesarin Antti Blåfield kirjoitti (25.8.2008, A2) Sammon konsernijohtaja Björn Wahlroosin pippaloista. Wahlroos osti kuusi vuotta sitten Joensuun eli Åminnen kartanon. Rakennuksen on aiemmin omistanut kreivi Gustav Mauritz Armfelt. Wahlroos on entisöittänyt kartanon. Bileet nimettiin 250-vuotisjuhliksi, koska tänä vuonna tulee kuluneeksi 250 vuotta Armfeltin syntymästä.

Paikalla olivat kuulemma niin sanotusti kaikki eliitin tärkeät toimijat. Paitsi presidenttipari. Onko Wahlroosilla demarikammo, ihmettelen minä? Blåfield kuvaa tapahtumaa herkullisesti. Kiintoisaa on häppeningin kielipolitiikka - kaikki vedettiin ruotsiksi. Tosin juhlaesitelmän pitäjää, Ruotsin Akatemian jäsentä Horace Engdahlia oli ohjeistettu puhumaan lyhyesti ja kevyesti. Blåfield uumoilee sen johtuneen kansainvälisestä vierailijajoukosta. Minä veikkaisin varsinaiseksi syyksi osan suomea puhuvien vieraiden heikkoa ruotsin taitoa. Saadun ruotsin kielen opetuksen määrään nähden suomalaiset osaavat kovin huonosti toista kotimaistamme. Sehän on fakta, ja se ominaisuus yhdistää suomenkielistä eliittiä taviksiin. Onneksi Pisassa ei mitata tätä taitoa. Ja mitä Akatemiaan tulee, Suomessa sen lopetti Urho Kekkonen (skribentin huomio).

Mutta tämä ei ole pointti. Sen sijaan tahdon nostaa pintaan Antti Blåfieldin sosiologisesti tarkkanäköisen havainnon. Kelpo artikkelinsa lopussa Blåfield luettelee juhlan ohjelmaa ja sivauttaa vaivihkaisen loppuruoskan, joka ei kuitenkaan ole mikään tökerön arrogantti veto. Wahlroosin pinkeistä pellavabyysoista ei puhuta mitään, mutta huomaa ensin tuleva upotettu dialogi:

"Tyylitöntä, saattaa kuvauksen perusteella joku ajatella, mutta Joensuun kartanon elokuisessa yössä saattoi myös jollekin tulla tunne, että sääty-yhteiskunta on täällä taas."

Säädyt takaisin! Tietenkään tämä ei ole kirjaimellista ja Blåfield puhuukin tunteesta, että sääty-yhteiskunta on täällä taas. Aivan, fiilari luokkayhteiskunnasta, voisi joku toinen ei-paikalla ollut sanoa. Luokkayhteiskuntapuhe virittää minun sisäisen vulgaari-marxilaisen sosiologini tähyilemään sodan jälkeiseen Suomeen, aina suuren muuton käänteisiin.

Usein 60-lukua ällistellessäni vaivun ja regressoidun nostalgiaan. Sellaisella tunnepäällä ollessani en kuitenkaan hamua sellaisen vanhan Suomen palauttamiseen, jossa nakkivaraskin pantiin vankilaan. Vaikka taivun herkästi nostalgiaan, toki ymmärrän että eiliseen ei ole paluuta. En ottaisi 50- ja 60 -luvulta takaisin - vaikka se tarjolla olisikin - sitä sosiaalis-yhteiskunnallista rakennelmaa joka silloin vallitsi, siis sen ajan luokkayhteiskuntaa. En yhteiskunnallista hierarkiaa, enkä sukupuolijärjestystä, kurjia sosiaalisia oloja, maaseudun köyhälistöä tai yhteiskunnallisuutta, jota 60-luvun sosiaalipolitiikka ei vielä ollut koskettanut. Enkä sen ajan eliittien pöyhkeyttä.

Toisaalta: viimeisen kymmenen vuoden aikana on saatu aikaiseksi omanlainen eliitti, ihan uudenlainen köyhälistö ja suomalaisittain huimat varakkuuserot. Wahlroosin juhlat jotenkin kuvittavat yhteiskunnallisten kehitysten faktoja. Tämä tarkoittaa polarisaatiota, jonka äärellä saamme vielä monesti ihmetellä, kun mielimme kehittää 2000-luvun hyvinvointivaltiota. Tai millaisiksi osaamiskeskusten ja huippuyksiköiden kudelmaksi sitä kulloinkin kutsutaan.

Erittäin kiintoisaa on nähdä, mihin keskiluokka suuntautuu ja tapahtuuko myös työväenluokan paluu?

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla