Käytöksen politiikka pakkona

Ilmoitin edellisessä blogissani joutuneeni monien eri kriisien kouriin. Kuten arvata saattoi, liioittelin lievästi. Mutta hankkimani kuulolaite on totta. Ja sen tarve liittyy ikääntymiseeni. Siitä kuitenkin joskus toiste. Viittasin myös intellektuaaliseen kriisiin, josta seuraavassa pari sanaa.

Suomi elää jonkinlaista yhteiskuntapolitiikan murrosta, jonka äärellä tunnen yhä useammin todellakin jääneeni 70-lukulaisiin kuoppiin. Kuopilla tarkoitan pohjoismaista hyvinvointivaltiollista mallia, siis melko vahvan valtiollisen sääntelyn mahdollistavaa yhteiskuntapolitiikan kuviota. Kilpailuttamiseen, markkinamekanismiin, tilaaja-tuottaja -malliin ja yksilöllistävään nykymalliin vannova vaikuttaja käsittää 70-lukulaisen sääntelyn usein demariuden huippukokemukseksi. Se on siinä katsannossa - ja tuon katsannon nimi on oikeistokritiikki - holhoava ja tukahduttava valtio.

70-luvun rajoittavaa alkoholipolitiikkaa pidetään usein tuollaisen yhteiskuntapolitiikan tiivistymänä ja paraatiesimerkkinä. Minusta se oli universalismissaan valtavan reilu mekanismi: siinä kurmotettiin kaikkia, niin herroja kuin narrejakin. Alkoholin saatavuuden rajoitukset koskivat kaikkia väestöpiirejä. 70-luvulla tehtiin myös interventiota, nimenomaan talouteen, rakenteisiin. Nykyään vaalitaan mieluiten markkinoiden toimintavapauksia. Nykyinen yhteiskuntapolitiikka on myös ovelasti yksilöllistävä: interventiot suunnataan kansalaisten ja yksilöiden elämäntapavalintoihin ja moraaliin. Raija Julkusen sanoin (YP 1/2007, 77) politiikasta alkaa tulla käytöksen politiikkaa.

Käytöksen politiikka: se on sattuvasti sanottu. Mitä se on? Ihmisiä vastuullistetaan vartioimaan esimerkiksi painoaan, terveyttään ja tupakointiaan. Mutta harvemmin yksityisautoiluaan tai matkailuaan.

Kriisi, josta puhuin taitaa olla tässä. Tietyllä tavalla kannatan kumpaakin mallia, sekä vastuullistamisen politiikkaa että 70-lukulaista valtiollista sääntelyä. Vastuullistaminen on paikallaan minusta esimerkiksi ympäristöasioissa. Mutta ilman rationaalia, siis ilman uusiutuvia energiamuotoja kehittävää globaalia energiapolitiikkaa, homma ei skulaa ollenkaan. Toinen esimerkki on peräisin alkoholiolojen sääntelystä. Sellaista ehkäisevän päihdetyön (toimenpidearsenaali joka seurasi alkoholipolitiikkaa) virtausta ällistelen, jossa ensin alennetaan alkoholiveroa (kuten Vanhasen ykköshallitus teki) ja sitten ruvetaan sorvaamaan käytöksen politiikan tasolla nollatoleransseja - älä juo kännejä. Johdonmukaisempaa ja tehokkaampaa olisi nostaa alkoholiveroa kunnolla ja vetää vaikka keskari Alkoon ja laimentaa muuhun vähittäiskauppaan tarkoitettu keppana kakkosolueksi (max. 3,8 %). Silti kannattaisi saatavuuden rajoitusten ohessa sorvata sellaista valistusprogrammia, jossa kekseliäästi kysyttäisiin, onko pakko todella vetää aina lärvit? Eli siis viritellä mielipideilmastoa sopivasti suomalaisen humalahakuisen juopottelukäytäntöjen ympärillä.

Eipä ole kaksinainen intellektuaalinen kriisi. Tämä kirjoittava mies kannattaa yhtä aikaa kaikkia, vastakkaisiakin yhteiskuntapolitiikan malleja. Mutta jos voisi valita, ottaisin 70-luvun elämänpoliittisesti neutraalin valtion tämän nykyisen sijaan, missä on näköjään pakko pärjätäkseen vastata yhä enemmästä ja kaikesta muustakin yhteisöllisesti itse. Kriisi on siinä, että oma sukupolvikokemus on niin kiinni 60/70-luvussa, että siitä on vaikeahkoa taipua nykymaailman dynaamiseksi toimijaksi, jos ei ole pakko.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla