136: Joku Raja Rajamäellekin

Lenkillä (10 km 51 min 34 sek, 535 kcal, 4 tunnin yöunen jälkeen) mieleni askarteli edelleen akselilla kansalaistoiminnan syke, mediayhteiskunnan poliittinen tila, poliisin demokraattinen valvonta. Tapani Ruokasen viiltävä heitto oli/on että poliisin lisääntyneet oikeudet ja kasvavat terrorismintorjunta resurssit ovat uhka demokratialle. Rantasen Tuomas toi eilen hyvän aspektin pikku ryhmämme sähköpostittelussa esiin:

Tiesittekö muuten että samaan aikaan valtionvarainministeriössä ollaan leikkaamassa perinteisten rauhanjärjestöjen ja mielipide/kulttuurilehtien avustuksia...demokratian reiluihin pelisäätntöihin sitoutunut mielipidekenttä saa huutia samaan aikaan kun pelätään anarkistien uhkia...

Minusta nyt olisi käyttöä sellaiselle faktapaketille, jossa verrattaisiin poliisin kasvaneita terrorismintorjuntaresursseja esimerkiksi Tuomaksen mainitsemiin perinteisten rauhanjärjestöjen ja mielipide/kulttuurilehtien avustuksiin. Toki tarkasteluun mukaan olisi otettava myös kaikki kansalaistoimintaan myönnetyt budjettivarat sekä arpajaislain piiriin kuuluvat varat. Opm:n nuorisoyksikön kvootissa nuo fyrkat eivät ainakaan ole vähentyneet 2000-luvulla. Tulee myös muistaa että Vanhasen hallituksen yksi politiikkaohjelma koskee suoraan kansalaistoimintaa, jonka liepeillä elää aito pyrky kohentaa kansalaistoiminnan mahdollisuuksia Suomessa. Siis kuvio on paradoksaalinen, samaan aikaan voidaan nähdä demokratian kaventamista, mutta myös sen puffaamista. Silti olen Thomin (Wallgren) kanssa samaa mieltä että Suomen valtiollisen politiikan tilaa luonnehtii jonkinlainen depolitisaatio. Talouspoliittinen eliitti jyllää - tavoite on ollut jyrätä (jo vuodesta 1987 lähtien) esteet talouden vapaalta toiminnalta, sitähän kaiken sääntelyn purku, josta Sitra-postauksessa taannoin puhuin, tarkoittaa. (Sitra-postauksen se kohta jossa väitin että dynaaminen, globaali, tahokas, verkostuva, kilpailukykyinen yritystoiminta on kaiken institutionaalisen toiminnan ideaali Suomen eliiteille, puhuvatpa sen kolportöörit sitten kunnista, yliopistoista, kouluista, sairaaloista, urheiluseuroista tai perheestä.) Ja tämä on tendenssi joka karkottaa politiikkaa politiikasta.

Kysymys poliisin demokraattisesta valvonnasta on säie samassa depolitisaation vyyhdessä. Toinen säie voisi olla kansalaiskeskustelussa tapahtuvan poliittisen artikulaation ja puolueiden toiminnan suhde. Kärjistäen: puolueet ovat vaalikoneistoja. Vaalit ovat henkilökeskeisen populaarikulttuurisen politiikkakäytännön kliimakseja. Ne vetävä jengiä, meitä oman elämämme yksilöllistyneitä taviksia mukaan sikäli mikäli mediatilat täyttyvät elämänpoliittisista ja/tai viihteellisistä materiaaleista. Eikä sinne saa messagea singottua ilman rahaa, eikä ilman mainostoimisto Bobia. Puolue on tuote ja markkinointi on metodi, jolla kuluttajakansalaisten mielet valloitetaan. Rationaali (jopa habermasilainen) porvarillisen julkisuuden ylevä agora on valovuoden päässä iltapäivälehtien dominoimasta juoruilevasta huomiotaloudesta. Näin on näreet. Yritä siinä sitten esittää argumenttia jos ja kun pääministerin naisystävän rintojen mahdollinen silkonipitoisuus on The Issue siinä missä EU:n demokratiavajekin.

Puolueista piti vielä saarnata. Kaukana on aika siitä jolloin puolueet toimivat kansalaismielipiteen, etujen ja intressien hissinä, pumppuna tai kuljettimena poliittisen koneiston tai systeemin eri tahoille. Tässä katsannossa puolueet ovat pikemminkin hallinnan välineitä, olemassa olevan linjan legitimaation vipuvarsia. Suomalaisista 2 prosenttia kuuluu johonkin puolueeseen ja heistäkin valtaosa on passiivista rivijengiä. Vain keskusta lienee enää aidossa mielessä joukkopuolue. Korjatkaa jos olen väärässä. Voivatko puolueet näissä oloissa täyttää klassista tehtäväänsä demokraattisessa järjestelmässä? Ja miten Smash Asem -jupakka olisi kirkas prisma depolitisaation lajeihin. Kysyi Innocent Bystander.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla