Toinen urheilujournalismi

Lisää aineistoa Ilkalle. Lukijapalautteeni HS:n urheilulle oli: penkkiurheilijana helposti solahdan (miehisen) tulos- ja kamppailu-urheilun maailmoihin. Mutta se ei ole kaikki mitä osaisin kuvitella ja toivoa urheilua ja liikuntaa raportoivilta lehtimiehiltä ja toivottavasti myös yhä enemmän naisilta. Haluaisin koko liikunnan panoraaman esille.

Ällistyttävä fakta - kiitos Kimmo Aaltosen briefauksen - kenties on se, että SLU:n tutkimusten mukaan suomalaisten 3-18 -vuotiaitten liikuntakulttuuri kokonaisuudessaan kehittyy yhä voimakkaammin rennompaan suuntaan, pois kilpailujärjestelmiin perustuvasta toiminnasta. Lajikohtaisissa tarkasteluissa fudis on menettänyt periodilla 2001-2005 -12%, pyöräily -22%, jääkiekko -8% vain joitain mainitakseni. Asemansa harrastajamäärissä ovat suurin piirtein säilyttäneet: hiihto, luistelu, yleisurheilu, tanssi, ratsastus. Harrastajia ovat lisänneet juoksulenkkeily +18%, laskettelu +5, kuntosaliharjoittelu +43% (!). Tästä mähellyksestä, siis liikunnan kansalaistoiminnasta tahtoisin lukea, kuulla ja nähdä enemmän hyvää journalismia. Tai nuorista puhuttuna: enemmän matskua liikunnan nuorisokulttuurisista piirteistä. Luulisi että urheiluseurojen dilemmoista saisi hersyviä juttuja. Jos uintia harrastaa 182 000 nuorta suomalaista, niin sitä tekee jossain urheiluseurassa vain 19 000. Suomen nuorista 190 000 hiihtäjästä seurahiihtäjiä on vain niin ikään 19 000. Enemmistöllä nuoresta jengistä ei ole harrastukselleen kilpailullista motiivia! Tuohon arkiliikunnan energioiden virtaan olisi päästävä myös journalismin keinoin. Puhtaasti faktoina olisi nasta tietää Kimmo Aaltosen sanoin "miten liikunnallista fyysisin mittarein on skeittaus, roolipelit, keskiaikaharrastukset. Parkour on kaupunkiakrobatiaa, sirkusbuumi sisältää mielettömän liikunnallisen momentin. Miksi niistä ei kirjoiteta HS urheilussa. Ehkä siksi että kohdetta koskeva journalistinen skripti on kovin kapea: käsittää vain kiiston eli kilpailun. Demolish it!

Muuan sivuteema on askarruttanut minua pitkään. Nimittäin urheilun ja liikunnan yhteisövaikutus, Suomalaiset aika usein käsittelevät kansallista omituisuuttaan urheilunsa kautta. Tiedätte genren: miksi me "aina" häviämme sweduille jääkiekon loppuotteluissa, miksi "meille" niukka häviäminen sopii paremmin kuin voittaminen. Tai varioiden: miksi menestyslajimme ilmentävät sitkeää ja yksinäistä maskuliinisuutta - ennen hiihdot, pitkänmatkan juoksut, kestävämmin keihäänheitto, mäkihyppy, joo ja sitten nämä ratinvääntäjät. Mikä ihme figuuri tässä on. Tämä on pysyvä teema, jota on hyvä jatkaa. Mutta tuleeko rasismi vastaan jossain vaiheessa? Viime kesän fudiksen MM-skabat olivat tässä mielessä kiintoisat. Urheilut eron tekona. Loppupelin Zidane-keissi on tärkeä. Sen purkamisesta lukisin mieluusti lisää. Tämä oli identiteetti-teemaa yhteisöjuttuna.

Toinen taso olisi mennä katsomaan ihan läheltä miten monet pikkutaajamat ja paikkakunnat kietoutuvat jonkin lajin ympärille. En kerrassaan ymmärrä miten BK 46 voittaa miltei aina käsipallon SM:n. Karjaa - siellä kaikki lapsetkin syntyvät käsipallo kädessä. Miten se on mahdollista? Entä Eura, kuinka siellä kypsyy käsittämättömän taitavia lentopalloilijoita, naisia? Tai vähän isompiakin paikkakuntia: Joensuun Kataja, mikä on sen koripallojoukkueen salaisuus?

Ja viimeisin irtoidea. Väkivalta niin sanotusti kuuluu jääkiekkoon, sehän on yksinkertaisten henkilöiden nopea laji. Miten kummassa tätä lajikulttuurista myyttiä ei osata purkaa journalistisesti? Siitä vaan tutkiva reportteri tekemään pukukoppietnografiaa. Lajissa on kirjoittamattomat sääntönsä kaukaloväkivallan varalle. Lajin sisällä olevat tuntevat nuo säännöt lajikulttuurin hiljaisena tietona ja sitä kuulemma säätelee pienryhmän dynamiikka. Lukisin tuosta yhtä mieluusti kuin hyökkäysalueen taidokkaasta karvauksesta.

Kommentoi kirjoitusta Kommentin keskustelupalstalla