Rikollisuus, väkivalta

Tina Holmberg-Kalenius on kirjoittanut selkeän ja nopealukuisen kirjan vaikeasta aiheesta: koulukiusaamisesta. Teoksessaan Elämää koulukiusaamisen jälkeen (Gummerus, 2008) hän kertoo omista lapsuudenkokemuksistaan koulukiusattuna sekä erityisesti tyttärensä kokemuksista kiusattuna. Lisäksi kirjassa on runsaasti lainauksia koulukiusaamista koskevista nettikeskusteluista, sekä kiusattujen että heidän omaistensa puheenvuoroja.

Jokelan ja Kauhajoen kouluampumisten esikuvana toimi Columbinen lukion vuoden 1999 verilöyly. Tuolloin Eric Harris ja Dylan Klepold teloittivat 13 ihmistä ja lopulta itsensä.

Nuoret käyttävät nettiä ajanvietteenä. He pelaavat pelejä, pitävät yhteyttä kavereihinsa ja etsivät uusia tuttuja sekä samalla rakentavat omaa identiteettiään verkossa. Osa nuorista syyllistyy netissä myös rikoksiin, ja joistain tulee rikoksen uhreja.

Internetin chateissa ja muissa sosiaalisen median ympäristöissä kohdistuu nuoriin poikiin ja tyttöihin seksuaaliseksi ahdisteluksi luokiteltavaa toimintaa. Se voi koskettaa ketä tahansa sosiaalisen median ympäristössä kommunikoivaa nuorta.

Seta ry:n järjestämää Pride-kulkuetta vastaan tehty väkivaltainen hyökkäys on synnyttänyt runsaasti keskustelua kuluneen kesän aikana. Tässä kirjoituksessani haluan pohtia tapahtuneen pohjalta syntyneiden keskustelujen, sekä niissä esitettyjen mielipiteiden mahdollisia vaikutuksia.

17. toukokuuta uutisoitiin laajasti tapauksesta, jossa hätäkeskuksen päivystäjä oli hoitanut päivystyspuhelu-tilanteen asiattomasti ja epäammatillisesti. Tässä tapauksessa kyse oli miehestä, joka soitti hätäpuhelun hätäkeskukseen saadakseen apua akuutissa tilanteessa, jossa häneen kohdistui lähisuhdeväkivaltaa. Mainitun hätäpuhelun aikana apua tarvinneen miehen avuntarvetta ja inhimillistä hätää vähäteltiin merkittävällä tavalla. Ajatellen medianäkyvyyttä, lähisuhdeväkivaltaan liittyvissä tapauksissa ei automaattisesti ole uutiskynnyksen ylittävää uutisarvoa.

Minä väitän, että poikakulttuurissa rakentuva lojaliteettilaskelmointi harjaannuttaa työelämän pelisääntöihin.

Väkivaltaan ja erityisesti seksuaaliseen väkivaltaan liittyvä keskustelu on pääosin naiskeskeistä. Miehet nostetaan usein näissä keskusteluissa esiin tekijöinä, ei väkivallan kohteina eli uhreina. Mielestäni olisi erittäin tarpeellista muokata aiheeseen liittyvää keskustelua sukupuolisensitiivisempään suuntaan, jotta myös seksuaalista väkivaltaa kokeneiden miesten kokemukset nostettaisiin avoimesti ja arvottamatta näkyviin.

Kävelen 5-vuotiaan lapseni kanssa päiväkotiin. Pariisin kadulla alkaa viikoittainen Mielen Osoitus: lapsi näyttää tunteensa ja vetoaa aikuisen tunteisiin. Hän tekee sen julkisesti, kaihtamatta ja yleisöä hakien. En halua kävellä, en halua päiväkotiin. Äidin vastaus on niin ikään tunteellinen: hän turhautuu (joko taas), on nolo (älä nyt noin äänekkäästi), yllättynyt (tällä kertaa mieltä osoitetaankin siskolle), tyytyväinen (lapsella on ainakin omaa tahtoa), huojentunut (onneksi nämä ranskalaiset eivät ymmärrä suomen kieltä).

Kun luin joulun alla Viikissä tapahtuneesta joukkokiusaamisesta, ensimmäinen reaktioni oli vihastuminen.