Sanomalehtiviikosta ja perinteistä

Laskiaistiistaina 16.2. on hyvä päivä väittää, ettei pellava kasva pitkäksi ja kiiltäväksi, vaikka kuinka harjaisin hiuksiani. Eivätkä tavat (kuten laskiaispullan syönti lämpimällä maidolla) periydy geneettisesti sukupolvelta toiselle, vaan niiden siirtämiseen tarvitaan sosiaalinen yhteisö, joka vaalii perinteitä, muovaa ja siirtää niitä.

Laskiaisena ajankohtaiset pellavat ovat minulle tuttuja pääasiassa askartelutarkoituksissa. Pellavavaatteet ovat monien mielestä hyviä, mutta melko kalliita. Hyvää pellavatavaraa saa Viipurin kauppahallista, joka on yllättävän suurelle osalle vieras paikka, vaikka se on runsaan sadan vuoden ajan ollut kiinteä osa (suomalaista) markkinakulttuuria. Kauppahallissa myydään pellavan ja kristallin lisäksi tuoretta lihaa, hedelmiä, kasviksia, musiikkia ja alkoholijuomia. Kengät on monesti myyty siellä suoraan jalkaan.

Viipurin kauppahalli on monialainen ja vetovoimainen paikka. Sen liepeillä pyörii alkoholifeissareita. Monien matkaohjelmassa on kauppahallissa poikkeaminen, ja bussilastillinen turisteja onkin tuottoisa ryhmä. Poikkeaminen kuuluu matkaperinteeseen, halli kaupungin perinteeseen ja tuotteilla niilläkin on omat perinteensä. Kauppahallin vieressä möllöttää Viipurin pyöreä torni - perinteinen ravintola - jossa vielä harvemman on tullut käytyä.

Mutta miksiköhän perinteet eivät siirry? Omat lapseni olen matkailuttanut bussilla Pietariin itse kaupungin, tsaarien ja vallankumouksen vuoksi, mutta myös vanhan Suomen ja Viipurin kokemisen takia. Uskon, että ymmärrys syntyy kokemuksesta ja sen purkamisesta. Perinne on jotain muistitiedon varassa siirtyvää, henkistä kulttuuria. Puhetta ja kokemuksia, jotka välittyvät kenties kokemuksellisesti.

Miten sanomalehden lukeminen siirtyy perheessä?

Kaikille ei tule enää lehtiä, ovathan ne melkoisen hinnakkaitakin. Lehtiä kuitenkin tuodaan tykö, niihin yritetään koukuttaa. Virpi Salmi kolumnoi Lurps, nuoret, teitä nuollaan täällä Hesarissa yhden näkökulman vasta vietettyyn sanomalehtiviikkoon. Omana kouluaikanani oli tavoitteena, että viikolle tuodaan monia eri suuntia olevia sanomalehtiä, joiden kautta voimme havainnoida erilaisia tapoja hahmottaa maailmaa. Nykyaikana ala- ja yläkouluissa bongataan ykköslehdistä erityisillä kuvilla varustettuja ”nuorisojuttuja”.

Virpi Salmi toteaa sanomalehtiviikon päätyttyä: ”Nyt molemmat osapuolet, sekä nuoret että sanomalehdet, ovat palanneet normaaleihin päiväjärjestyksiinsä ja unohtaneet toisensa. Se on ystävällinen palvelus meille, jotka maksamme sanomalehdestä.” Nuorille osoitetut jutut ovat leimallisesti nuorisojuttuja, arviolta 5–7-luokkalaisille osuvia. Onko niistä jutuista keskustelun poikasiksi luokkayhteisöissä tai nuorisotaloilla?

Etäisesti muistan, miten perinnetiedon kerrottiin siirtyvän tarinoiden ja tarinoinnin kautta. Istuttiin tulilla tai tuvissa ja turinoitiin. Ilmassa oli Laven ja Wengerin käytäntöyhteisön henkeä, ulkokehältä siirryttiin kohti ydintä – tarinankertojaksi. Joskus siirtyi vain vihje, pieni viittaus toimintatavoista, välineistä tai vaikkapa Viipurin kauppahallista hyvänä pellavaliinojen ostopaikkana. Siihen, miten vihjeen otti käyttöön, vaikutti oma arviointi ja uskallus. Kenties yksilöitten uhkarohkeus tai ryhmän uskallus.

Sanomalehti ei ole suomalaisessa kulttuurissa järin vaarallinen kapine. Kaikkialla ei niin ole. Journalistien murhat eri puolilla maailmaa ovat osoitus tarinoiden kertomisen merkityksestä. Jos sanomalehtiviikon nuorille osoitetut jutut tuntuvat nuorista heidän ajattelukykyään vähätteleviltä, sanomalehtiviikko ei palvele sitä tavoitetta, joka sille minusta tulisi asettaa.

Uteliaisuus ilmiöitä ja niiden taakse kätkeytyviä selityksiä ja ratkaisuvaihtoehtoja kohtaan voi saada kimmokkeen sanomalehtiviikolla. Se voisi olla median ja lehden opetuskäytän tavoitteena arjessa. Lehtien pitäisi olla saatavilla. Sanomalehtiviikon sijaan voisi viettää media(väli)tunteja: koostaa päivän/viikon uutisista omaa seinälehteä tai koostetta koulun ja oppilaitoksen infotelevisioon.

Rakentuuko sanomalehden ympärille sosiaalinen yhteisö, jaettu tulkinta ja kokemus? Väitän että se voi rakentua ilman sanomalehtiviikkoa, jos niin haluamme. Ja millaisen yhteisön ja keskustelun uskallamme lehtien perusteella virittää?

Pirjo Mattila

Kirjoittaja on sanomalehden tilaaja Helsingistä.