Nuorten väkivaltakokemuksiin liittyvää haavoittuvuutta ei tunnisteta

Nuoret joutuvat eri ikäryhmistä kaikkein todennäköisimmin väkivallan uhreiksi. Kyselytutkimusten mukaan joka viides 15–24-vuotias on kokenut väkivaltaa tai sen uhkaa viimeksi kuluneen vuoden aikana, kun vastaava osuus esimerkiksi 35–54-vuotiaista on 11 prosenttia. Mikäli kyselyihin on uskominen, nuorten väkivaltakokemukset ovat yleistyneet viime aikoina. Väitän, että yleisyydestään huolimatta nuorten väkivaltakokemuksiin liittyvää haavoittuvuutta ei tunnisteta riittävästi.

Vaikuttaa siltä, että monet nuoret eivät kerro ongelmistaan aikuisille, vaan yrittävät selvitä yksin. Tämä näkyy muun muassa siinä, että nuoret harvoin ottavat yhteyttä rikosten uhreille tarkoitettuihin tukipalveluihin. Väkivaltaa kohdanneet nuoret voivat saada apua myös muualta, esimerkiksi ystäviltään, läheisiltään, viranomaisilta tai nuorille suunnatuista palveluista, kuten kriisi- ja auttavista puhelimista. Näillä tahoilla ei kuitenkaan aina ehkä ole riittävästi asiantuntemusta nuorten uhrikokemuksiin liittyvästä haavoittuvuudesta. Voi olla, etteivät nuoret tule kuulluiksi, jos he yrittävät kertoa kokemuksistaan. Kokemuksia ei siis aina tunnisteta, eikä nuoria osata ohjata tarvittavan tuen piiriin. Nuorten uhrikokemuksiin liittyvästä hämmennyksestä hyvä esimerkki on viimeaikainen keskustelu maahanmuuttajataustaisten tyttöjen kokemasta kunniaväkivallasta ja siihen puuttumisesta.

Nuorten asemaa väkivallan uhreina pohdittaessa on tärkeää tiedostaa, etteivät he ole yhtenäinen ryhmä. Nuoren yksilölliset piirteet ja hänen elämäänsä määrittävät tekijät, kuten sukupuoli, etnisyys, seksuaalinen suuntautuminen tai yhteiskuntaluokka, vaikuttavat itse kokemuksiin, mutta myös siihen, millaista apua ja tukea nuori tarvitsee. Tietoisuus näistä tekijöistä auttaa hahmottamaan esimerkiksi väkivaltaa kokeneen nuoren informointiin liittyviä kysymyksiä. Nuorelle olisi osattava kertoa hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan niin, että hän voi aidosti punnita, kannattaako asiasta tehdä rikosilmoitus, tai mitä asian rikosoikeudellinen käsittely hänen tilanteessaan ylipäätään tarkoittaisi.

Viime vuosina nuorisotyössä on kehitetty verkkonuorisotyötä ja etsivää työtä, jossa väkivaltakokemukset voivat tulla tavalla tai toisella esiin. Näin on mahdollista ohjata palvelujen piiriin sellaisia väkivaltaa kokeneita nuoria, joita nuorisotyön palvelut eivät muuten tavoittaisi. Nuorille tarjotaan myös seksuaalineuvontaa muun muassa yhteistyössä eri järjestöjen kanssa.

Sukupuolisensitiivisen nuorisotyön myötä eri puolille maata on perustettu tyttöjen taloja, tyttöjen iltoja ja tyttöryhmiä. Myös maahanmuuttajataustaiset tytöt ovat voineet osallistua tämäntyyppiseen toimintaan. Näin on onnistuttu saavuttamaan ja tukemaan esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa kohdanneita tyttöjä, joiden luottamus viranomaisiin on heikko ja joilla ei ole tietoa, mistä he voisivat saada apua ja tukea. Sukupuolisensitiivinen nuorisotyö painottuu tyttöjen tukemiseen. Vaikuttaa silti siltä, että tällä hetkellä poikien ja nuorten miesten tila tunnistaa ja käsitellä väkivaltaan liittyviä kokemuksia on rajallisempi kuin tyttöjen. Nuorisotyössä pitäisi siksi tyttötyön rinnalla kehittää myös poikien aroille kokemuksille sensitiivistä työotetta.

Väkivallan ja muiden rikosten uhrien tukeminen on Suomessa epävarmalla määräaikaisrahoituksella toimivan kolmannen sektorin vastuulla. Heikon rahoitustilanteen vuoksi nuoret ja heidän läheisensä jäävät helposti vaille apua, erityisesti pitkäaikaista tukea. Tämä on ongelmallista, sillä jokaisen nuoren pitäisi saada kokea, että vaikeasta kokemuksesta on mahdollista päästä yli, eikä hänen tarvitse selvitä siitä yksin.

Kyse ei ole pelkästään palvelujärjestelmien kehittämisestä. Tarvitaan myös kriittistä reflektiota, miten nuorista puhutaan yhteiskunnassa, ja mitä seurauksia näillä puhetavoilla on.
Kirjassaan Pelkokierre tutkija Hille Koskela toteaa, että nuoria pidetään usein epäsosiaalisena, jopa vaarallisena ryhmänä ja että sen vuoksi he saavat harvemmin huomiota rikosten uhreina. Sensitiivisyys nuorten kokemuksille väkivallan kohteena näyttää siis edellyttävän laajempaa muutosta siinä, millaisia määreitä nuoriin ylipäätään liitetään.