Nollatoleranssi vihapuheelle

Vihapuheesta on tullut arkipäivää varsinkin nettiympäristöissä. 1990-luvulta alkaen lanseeratut Heikoin lenkki –tyyppiset pudotuspeli – ja tosi-tv-ohjelmat viitoittivat tietä julkisen häpäisemisen ja nolaamisen kulttuurille, joka rehottaa virtuaalitiloissa. Nuorten kannalta tämä tarkoittaa sitä, että he tottuvat vihapuheeseen ja myös itse tahtoessaan oppivat vihapuhuntaan. Toisaalta he myös harjaantuvat sietämään vihapuhetta ja opettelevat suojautumaan joutumasta sen kohteeksi.

Vihapuheelta ei kuitenkaan aina voi suojautua. Ainakaan jos on jotain sanottavaa. Vihapuheen intensiteetti voi vaihdella yksittäisistä spontaaneista reaktioista toistuvaan pakkomielteiseen verbaaliseen häirintään, jolle syyksi voi riittää mikä tahansa kohteen toiminta tai tekemättä jättäminen. Nuoret saattavat tulkita spontaaneissa tilanteissa vihapuhuntaa muistuttavan herjanheiton ”läpäksi.” Intensiivinen kohteen haavoittamiseen pyrkivä vihapuhe on sen sijaan henkisen väkivallan muoto, joka voi ilmetä esimerkiksi huoritteluna ja homotteluna. Häirinnän muotoina voivat olla niin juorujen levittäminen, maineen tahraaminen, väärät syytökset kuin myös seksualisoivat loukkaukset. Samoin kunniaväkivalta sisältää usein vihapuhetta – myös modernissa versiossaan netissä, jossa yhteisö voi olla anonyymi.

Jatkuva vihapuheen kohteena oleminen tuottaa uhrille kokemuksen vainotuksi tulemisesta. Vainoamiselle on ominaista kohteen vahtimisen ja seurailun toistuvuus sekä pakkomielteisyys. Tämä traumatisoi uhria, koska teoille on tyypillistä intensiivisyys ja yllätyksellisyys. Se saa uhrin pelkäämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pelkkä suullinen ja kirjallinen toimintakin riittää tällaisen tunteen synnyttämiseen. Jatkuessaan kohteen arkea läpäisevänä uhkana ns. stalkereiden harjoittama vaino tuottaa uhrissa kokemuksen oman elämänhallinnan heikkenemisestä. Hänelle voi tulla posttraumaattisia stressioireita, kuten paniikkihäiriöitä, unettomuutta, painajaisia, yliaktiivisuutta ja masennusta.

Vainopakkomielteitä tutkineet Lorraine Sheridan ja Julian Boon tyypittelevät stalkerit neljään pääryhmään: sanallista ja ruumiillista väkivaltaa sekä omaisuuden tärvelyä harjoittavat ex-kumppanit, romanttisia fantasioita kehittelevät hullaantuneet häiritsijät, harhoihin fiksoituneet stalkerit sekä sadistiset vainoajat. Viimeiseen kategoriaan kuuluvat stalkerit pyrkivät tuhoamaan kadehtimansa iloiselta, tyytyväiseltä ja menestyvältä näyttävän kohteensa koko elämän. Hallintapyrkimykset voivat koskea niin uhrin menneisyyttä, tulevaisuutta kuin identiteettiäkin julkinen minä mukaan lukien. Tämä vainoamisen laji on tuhoisinta laatua ja voi kestää läpi uhrin koko elämän. Se vaatiikin yleensä juridista puuttumista.

Kun tein Helsingissä valtuustoaloitteen virka-, toimi- ja luottamushenkilöihin kohdistuvan vihapuheen nollatoleranssista, olin yllättynyt siitä, kuinka laajalti ongelma tunnistetaan. Perusongelmana vihapuheen suitsemisessa on viharikoksiin keskittyvän lainsäädännön puute: vaino- ja viharikoksia käsitellään tyypillisesti asianomistajarikoksina – esimerkiksi kunnianloukkauksina ja syrjintärikoksina sekä lähestymiskieltokysymyksinä. Jos koulussa tai työpaikalla joutuu jatkuvan vainoamisen kohteeksi, asianomistajana on yksittäinen uhri eikä esimerkiksi työnantaja tai koulu.

Vihapuhetta saatetaan sallia paitsi asenteiden ja lainsäädännön puutteen takia myös sananvapauden vaalimisen nimissä. Koulussakin  opettajat voivat toisinaan nostaa kädet pystyyn vihapuheen edessä. Aikuiset saattavat myös kuitata nuorten riitana asetelman, jossa uhri yrittää puolustautua vihapuhetta vastaan. Vihanpitoon osasyylliseksi leimaaminen saattaa kasvattaa uhrissa kaunaa, jolla voi olla pahimmillaan traagiset seuraukset. Siksikin vihapuheen tunnistaminen ja kitkeminen on otettava vakavasti.