Kulttuurilaitosten elinehto on päästää nuoret osallistumaan

Väitän, että kansallisten ja alueellisten kulttuurilaitosten yksi tulevaisuuden elinehto on sellainen yleisötyö, jossa varsinkin nuoret pääsevät itse osallistumaan ja ilmaisemaan itseään taiteen keinoin.

Kävin hiljattain luennoimassa Myrskyn väliraportin pohjalta Kuntaliitossa. Sain sieltä paluumatkalle lukemiseksi selvityksen Kuntien kulttuuritoiminta lukujen valossa, joka keskittyy kulttuuritoiminnan kustannuksiin suurimmissa kaupungeissa vuonna 2007 (Ruusuvirta, Saukkonen, Selkee, Winqvist 2008). Ensimmäinen huomioni kiinnittyi siihen, kuinka vähän ja vaihtelevasti rahaa kunnissa käytetään kulttuuritoimintaan: osuus kuntien verotulojen ja käyttötalouden valtionosuuksien kokonaissummasta vaihteli 2,2 prosentista 5,2 prosenttiin. Tässä yhteensä 23 kaupunkia kattavassa selvityksessä eniten kulttuuriin oli satsannut Tampere. Joka tapauksessa kulttuuritoiminnan osuus kuntien kokonaistaloudesta osoittautui pieneksi.

Entä sitten sisältö eli millaiseen kulttuuritoimintaan kunnissa on sijoitettu? No museoihin, teattereihin ja orkestereihin, joiden kustannusten osuus kulttuurin nettokäyttökustannuksista on ollut peräti 50-64 prosenttia. Joissakin yksittäisissä kaupungeissa suurina kuluerinä näyttäytyvät kulttuuritalot ja –keskukset tai taiteen perusopetus. Taiteen perusopetuksessa nuoret pääsevät tekemään itse, mutta miten on asian laita muissa kulttuurilaitoksissa? Entä onko niillä yhteistyötä esimerkiksi kulttuurisen nuorisotyön kanssa? Raportissa todetaan, että kuntien kulttuuritoimintoja on vaikea niputtaa vertailtaviksi, koska ne ovat niin monimuotoisia. Selvityksen mukaan kunnissa ei ole myöskään ihan itsestään selvää, kuka tai mikä taho kulttuuripalveluja tuottaa. Pulmana ovat myös kuntien eri näkemykset siitä, mitä katsotaan kulttuuriksi ja mitä ei.

Kulttuurilaitoksilla tarkoitan tässä tekstissä esimerkiksi yllä kuvattuja toimintoja kuten teatterit ja orkesterit, jotka ovat muun muassa julkisen rahoituksen kautta institutionalisoituneita eli jossain määrin pysyviä ja niillä on jonkinlaiset juuret. Kyseistä selvityksestä käy ilmi, että uusia toimintamuotoja ja ”palvelutuotantomalleja” etsitään monissa kunnissa. Varmaan siksi, että yhä useammin tuloja pitää kerryttää myös yleisöiltä pääsy- ja palvelumaksuina. Varsinaista yleisötyötä kuten esimerkiksi taide- ja yleisökasvatusta tai monikulttuurisuustoimintaa ei selvityksen perusteella paljon tutkituissa kaupungeissa tehdä eli siihen ei monessakaan kunnassa juuri kulu rahaa. Suomen Kulttuurirahaston toteuttaman laajan nuorten taidehankkeen tutkijana pitää kysyä, miksi yleisötyötä ei arvosteta?

Myrsky-tutkimuksen väliraportti (Kotilainen, Siivonen & Suoninen 2010) kertoo, että nuorten oma taiteellinen toiminta hankkeissa on lisännyt nuorten kiinnostusta yleensä kulttuuriin ja taiteeseen. Jo yksin tämä tulos osoittaa, että tulevaisuuden teattereilla, orkestereilla ja vaikka oopperalla voi olla yleisöä toiminnallisen nuorille suunnatun yleisötyön tuloksena. Keskeistä on juuri nuorten mahdollisuus osallistua ja tehdä itse taidetta kuten Myrsky-hankkeissa. Tärkeää nuorille on ollut mahdollisuus ilmaista itseään ja työskennellä sekä tulla hyväksytyksi hankkeen yhteisössä, jossa ohjaajana on toiminut useimmiten ammattitaiteilija. Miksi? Yhden olennaisimmista perusteluista kiteyttää vastauksessaan 17-vuotias tyttö, joka osallistui hiphop-tanssiryhmään Kadun Äänet -hankkeessa vuonna 2009:

”Kun tanssii, niin pääsee unohtaan kaiken ikävän ja muun.”

Sirkku Kotilainen

Lähteet

Kotilainen, Sirkku & Siivonen, Katriina & Suoninen, Annikka (2010)
Nuoret taiteen tekijöinä. Myrsky-hankkeen väliarviointia.
Nuorisotutkimusverkoston verkkojulkaisuja.

Ruusuvirta, Minna & Saukkonen, Pasi & Selkee, Johanna & Winqvist, Ditte (2008)
Kuntien kulttuuritoiminta lukujen valossa. Kulttuuritoiminnan kustannukset 23 kaupungissa 2007.
Helsinki: Cupore ja Suomen kuntaliitto.