Kuinka uneliaaseen menoon on vielä varaa?

Vuosi sitten ihmettelin tällä foorumilla, mihin lukemiin nuorten työttömyysasteen annetaan kasvaa, ennen kuin kipuraja ylittyy. Vuoden 2009 mittaan nuorten työllisyys sai pudota vapaasti ilman, että kukaan tähän ainakaan näkyvästi tarttui. Nuorten työttömyysaste pysytteli sitä paitsi jo 2000-luvun alun hyvinäkin vuosina sitkeästi yli kaksinkertaisena muuhun työttömyyteen verrattuna. Silti syksyllä 2008 alkanut talousromahdus iski kaikkein rankimmin nuoriin. Olemme tilastouutisista saaneet jälkikäteen lukea, että vuoden 2009 mittaan työttömyys toi 40 700 uutta, 18-29-vuotiasta nuorta asioimaan myös kuntien toimeentulotukiluukuille. Kaikkiaan toimeentulotukiasiakkaina oli vuoden mittaan yli 100 000 nuorta.

Viime vuoden alussa hallitus lopulta heräsi ”Ruususen unestaan”. Nuorten työttömyyden alentamiseen satsattiin kevään 2010 lisäbudjetissa näkyvästi.  Saatiin lisää mm. ammattikoulutuspaikkoja, työpaja- ja työharjoittelua sekä uutuutena Sanssikortti, jonka avulla on tähän mennessä työllistynyt 3200 nuorta. Myös veikkausvoittovaroista herui nuorten työllistämiseen ylimääräinen potti, joka jaettiin nuoriso-, liikunta- ja kulttuurialojen kesken. Näistä varoista syntyi Allianssin koordinoima Työtä nuorille -hankekin, jonka kautta 1200 nuorta pääsi kesätöihin tai harjoittelemaan nuorisotyössä saaden palkkaa. Nämä olivat myönteisiä toimia, jotka osaltaan vaikuttivat siihen, että viime kesänä nuorten työttömyystrendissä tapahtui hienoinen käänne parempaan suuntaan. Työttömyysaste ei enää noussut, olihan talouskin jo kasvussa. Viimeisimpien eli marraskuun lukujen valossa nuorten työttömyysaste on laskenut viisi prosenttiyksikköä vuoden takaisesta luvusta. Silti nuorten työttömyys on yhä yli kaksinkertaista muuhun työttömyyteen verrattuna. Työministeri Anni Sinnemäen kovasti hehkuttelema ”seitsemäntoista prosentin lasku” työttömiksi työnhakijoiksi kirjautuneiden nuorten määrissä taas on pääosin seurausta siitä, että kun ammatillista koulutusta on lisätty, nuoria on siirtynyt työnhakurekisterin ulkopuolelle.

15-24-vuotiaiden työllisyysaste oli nimittäin marraskuussa yhä hyvin alhainen, eikä siinä ollut nähtävissä kuin prosenttiyksikön nousu vuoden 2009 syksyn lukuihin. Noin 34 prosenttia koko tämänikäisten joukosta (työssä olevat opiskelijat mukaan lukien) on luokiteltu marraskuun 2010 työvoimatutkimuksessa työllisiksi.

Muistettakoon, että työllisten joukkoon pääsemisen kynnys ei tuossa Tilastokeskuksen tutkimuksessa totisesti päätä huimaa: riittää että on tehnyt ansiotyötä minimissään yhden tunnin haastatteluviikolla!  Vuonna 2007 ja vielä syksyllä 2008 työllisten osuus kaikista tuon ikäisistä nuorista oli sentään yli 40 %. 

Ikävä kyllä tilastoista ei käy suoraan ilmi, mikä on hieman vanhempien, 25-29-vuotiaiden nuorten työllisyysaste. Työttömien työnhakijoiden lukumäärä tuossa ikäluokassa on Työ- ja elinkeinoministeriöstä saamieni, julkaisemattomien tietojen mukaan joka tapauksessa ollut vuosina 2009-2010  keskimäärin jopa 60  % korkeampi kuin edeltävänä vuonna 2008, mikä kuvaa sitä, että taantuma iski myös nuorten, koulutettujen  aikuisten työllistymiseen yhtä lailla kuin heitä nuorempiin. Nuorisotyöttömyyden rajapyykki 25-vuotiaiden kohdalla onkin keinotekoinen.

Ei siis ihme, että kaikenikäisten nuorten jonot toimeentulotukiluukuilla pysyvät pitkinä. Hallituspuolueiden ratkaisumalli tähän tilanteeseen paljastui loppusyksystä. Eduskunnassa vietiin vaivihkaa läpi lakimuutos, joka mahdollistaa toimeentulotuen perusosan leikkaamisen jopa 40 prosentilla alle 25-vuotiaalta nuorelta, joka keskeyttää opintonsa ja/tai kieltäytyy tarjotusta koulutus- tai työpaikasta.

Kun työpaikkoja nuorille ei ole liiemmin tarjolla, kyse lienee 1990-luvun lamassa käyttöön otetun pakkokoulutusideologian korkeimmasta asteesta.

Mitäs siitä, vaikka tarjottu opintoala ei kiinnostaisi nuorta pätkääkään ja hän haluaisi säästää tiukasti rajatut opintotukikuukaudet niihin opintoihin, joihin hän oikeasti on pyrkimässä. Ja mitäs siitäkään, vaikka näin vedetään viimeinenkin suojaverkko niiden nuorten alta, jotka ovat kaikkein haavoittuvimpia, kuten oppimisvaikeuksista kärsivät tai päihde- ja mielenterveysongelmaiset. Onhan kuntien toimeentulotukimenoihin luvassa mukava säästö.

On näet vaikea uskoa, että lakia nykytilanteessa sovellettaisiin sillä tavoin harkitusti kuin moni lainsäätäjä ehkä yritti itselleenkin uskotella vihreää nappia painaessaan.

Yhdeltäkään nuoria edustavalta järjestöltä ei lakimuutosta valmisteltaessa kysytty mitään, eivätkä ne asiaan edes heränneet ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Toisaalta, eipä eduskunnan valiokunnassa asiantuntijoina kuultuja sosiaalialan järjestöjäkään kuunneltu, vaikka ne yksissä tuumin tyrmäsivät lakimuutoksen hyvin epäsosiaalisena.

Suomalaiset nuoret ovat kuitenkin kaikesta päätellen yhä rauhallista väkeä. He protestoivat korkeintaan hiljaa, eivätkä lähde kaduille toisin kuin ikätoverinsa Ranskassa, Roomassa, Lontoossa ja viimeksi Tunisiassa. Levottomuutta ovat näissä maissa lietsoneet paitsi työttömyys, mm. koulutusleikkaukset. Lisää leikkauksia on luvassa, sillä pitäähän Euroopan veronmaksajien pelastaa pankkien ja (muiden) maa- ym. riskeillä pelaavien sijoitukset ylisuurine korkoineen, samalla kun valtiontaloudet ovat jo ennestään velkaisia taloustaantuman jäljiltä. Käytännössä miljardit vaihtavat omistajaa köyhien taskusta rikkaille, ja tavallisen kansalaisen kouraan jää tässä pelissä Musta Pekka eli riisutut palvelut.

Huhtikuussa on luvassa eduskuntavaalit, joissa valittavat päättäjät ratkaisevat, mikä tulee olemaan Suomen linja näissä isoissa kysymyksissä. Ehkä nuortenkin olisi aika herätä… ja meidän kaikkien.

En väitä, että vaalit ovat ainoa tapa vaikuttaa, mutta ovat ne yksi merkittävä sellainen.

Kirjoittaja Kirsi Alasaari on
Nuorisotyö-lehden toimitussihteeri ja Kommentti.fi -toimituskunnan jäsen.