Kohtaavatko varusmiesten mielenterveyspalveluissa kysyntä ja tarjonta?

Tällä viikolla otsikoihin nousivat Vekarajärven varuskunnassa sattuneet kuolemantapaukset. Median välityksellä on syntynyt käsitys, että valitettavien tapahtumien laukaisijana ovat olleet yksilölliset psyykkiset tekijät.
 
Tilastojen mukaan todennäköisyys ennenaikaiseen kuolemaan on varusmiespalveluksessa alhaisempi kuin siviilissä. Lisäksi institutionaaliset puitteet tarjoavat mahdollisuuden nuorten ongelmien varhaiseen havaitsemiseen ja niihin reagoimiseen. Jotta tapaukset voidaan jatkossa välttää, tulee varusmiesten sopeutua laitosolosuhteisiin. Myös instituutiolla pitää olla erityistä herkkyyttä tunnistaa nykynuorten ongelmia sekä tarjota helppo pääsy tarvittaviin palveluihin. Toisin sanoen varusmiesten mielenterveyspalveluissa kysynnän ja tarjonnan tulee kohdata.
 
Suorittaessamme osallistuvaa havainnointia vuonna 2008 Kainuun prikaatissa (Salasuo) ja Parolannummella (Ojajärvi) kohdistimme katseemme muun ohella varusmiesten henkiseen kuormittumiseen ja stressitiloihin. Havaitsimme varusmiesten keskuudessa karkeasti kolmenlaisia psyykkisesti kuormittavia tilanteita: lyhytaikaiset paineet (kuten parisuhteen päättyminen), eläminen vieraassa ympäristössä käskyvallan alaisena sekä pidempiaikaiset kasaantuvat ongelmat. Jotkut näistä liittyivät siviilielämään ja osa taas johtui elämisestä armeijan kaltaisessa elämän ”poikkeustilassa”. 
 
Suurin osa varusmiehistä tukeutuu ongelmissa varusmiestovereihinsa ja siviilissä oleviin läheisiinsä. Yhteydenpito siviiliin on kuitenkin rajoitettua, eikä kaikilla ole porttien ulkopuolella ihmisiä, joihin turvautua. Myöskään nuoren paikka varusmiesyhteisössä ei aina mahdollista vertaistukea. Osa nuorista tarvitseekin ulkopuolista apua. Tällöin heillä on mahdollisuus kääntyä varuskunnan tarjoamien palveluiden puoleen.
 
Varuskunnissa on tarjolla sosiaalikuraattorin, pastorin, lääkärin ja terveydenhoitajan vastaanotot. Näiden palveluiden voisi kuvitella riittävän, mikäli yksittäinen varusmies kokee tarvetta saada apua psyykkiseen kuormitukseen. Näin myös Puolustusvoimat on kommentoinut asiaa median välityksellä. Riittävän palvelun tarjonnan nähdään kertovan toimivasta palvelusta.
 
Kynnys avun hakemiseen voi kuitenkin nousta korkeaksi. Jo lähtökohtaisesti suomalaisen miehen on vaikea turvautua mielenterveysongelmissa ammattiapuun. Armeijan maskuliinisuus nostaa tätä rimaa entisestään. Varuskunnan arjessa on lähes mahdotonta hakeutua ammattiavun piiriin muiden saamatta tietää siitä. Varusmies pelkää helposti leimautuvansa sekä kantahenkilökunnan että muiden varusmiesten silmissä. ”Poikkeavan” stigma aiheuttaa lisäongelmia entisten päälle – näin ajattelee varusmies.
 
Palveluksen aiemmat kokemukset, esimerkiksi lääkärin palveluista, eivät ole aina välttämättä positiivisia. Suhtautuminen koko tarjolla olevaan palvelujärjestelmään voikin tästä syystä olla pelokasta ja jopa ennakkoluuloista.
 
Pahimmassa tapauksessa yksin raskaassa palveluksessa nuori voi kokea kaikkien teiden olevan tukossa. Ei siis ole itsestään selvää, että vakavien ongelmien kanssa painiva nuori löytää apua varuskunnassa. Varusmiespalveluksessa piileekin lähes näkymättömiä kitkatekijöitä mielenterveyspalveluiden tarjonnan ja kysynnän välillä. Siksi ne jäävät järjestelmältä huomaamatta. Ne eivät välttämättä tartu muiden kuin osallistuvaa havainnointia tekevien tutkijoiden silmiin.
 

Mitä jos sotilaskodissa olisikin nuorisotyöntekijä?
 
Sotilaskoti on varuskunnassa ainoa paikka, jossa niin varusmiehet kuin kantahenkilökuntakin ovat tasavertaisia. Se on varuskunnassa neutraali vapaa-alue. Helppo tapa tuoda palvelut helpommin varusmiehen tavoitettavaksi, olisi nuorisotyöntekijöiden läsnäolo iltaisin sotilaskodissa. Siellä olisi myös varusmiehen luonnollista kohdata nuorisotyöntekijä. Keskustelu nuorten elämän kaikista osa-alueista, iloista, suruista, arjen haasteista kuin toiveistakin, avaisi väylän, jossa nuorisotyöntekijän puoleen kääntyminen ei olisi muille signaali ongelmista. Leimautumista ei tarvitsisi pelätä. Tällainen malli ei vaatisi ylimääräisiä resursseja, vaan ainoastaan kahden eri institutionaalisen toimijan yhteistyötä. Varusmiehille se avaisi uudenlaisen armeijainstituution rasitteista vapaan kohtaamispaikan. Etsivä nuorisotyö taas tavoittaisi sille lakisääteisen, mutta ne vaikeasti löytyvät 18–29-vuotiaiden ikäryhmän miehet.
 
Kirjoittajista tutkija Anni Ojajärvi tekee väitöskirjaa varusmiesten terveyskäyttäytymisen sosiokulttuurisesta määrittymisestä ja dosentti Mikko Salasuo on tutkinut muun muassa varusmiesten arkea ja nuorisotyötä. Kirjoittajat ovat julkaisseet yhdessä tutkimusprofessori Tommi Hoikkalan kanssa vuonna 2009 kattavan tutkimuksen Tunnetut sotilaat – varusmiehen kokemus ja terveystaju.
 
Luettavaa
 
Hoikkala, Tommi & Salasuo, Mikko & Ojajärvi, Anni (2009) Tunnetut sotilaat. Varusmiehen kokemus ja terveystaju. Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto, julkaisuja 94.

Nuorisolaki 27.1.2006/72. Täydennyksiä 2010: 7 a § (20.8.2010/693) Monialainen yhteistyö. 7 b § (20.8.2010/693) Etsivä nuorisotyö.

Opetus- ja kulttuuriministeriö (2010). Monialainen viranomaisyhteistyö ja etsivä nuorisotyö nuorisolakiin – Miten nuorisolaki muuttuu?
 
Puolustusvoimat (2011). Varusmiehestä huolehditaan.