Julkkisura ei kiinnosta kaikkia nuoria

Väitän, että valtaosalla nuorista on ihan muita itselleen ensisijaisia asioita elämässään kuin julkkisura kansallisessa tai globaalissa mediassa. Internetin ja erilaisten tosi-tv-ohjelmien myötä lisääntynyt nuorillekin mahdollinen näyttäytymisen uusi tila mediajulkisuudessa on heille pääosin vain välineen roolissa.

Tällaiseen väittämään minut aktivoi itsenäisyyspäivän Helsingin Sanomien koko sivun juttu otsikolla Haluan tähdeksi. Reilun puolet sivutilasta vievät kuva satapäisestä nuorten tungosmaisesta joukosta ja otsikko. Leipätekstissä kuvataan tulossa olevan uuden tosi-tv-kilpailun koelaulutilaisuutta Tampereella. Tekstin agenda asemoidaan alussa:

"… nuoret haluavat tähdiksi. Joka kolmas 15-24-vuotiaasta suomalaisesta haaveilee kuuluisuudesta.”

Lähdettä ei tietenkään mainita. Tai miksi edes oletan niin? Lehtijuttu on otos tai viipale jostakin asiasta, joka tällä kertaa halutaan lukijoille kerronnallistaa tietyllä tavalla esitettäväksi.

Kuten tutkimuskaan, journalistinen esitys ei pysty tavoittamaan koskaan koko totuutta. Tampereen koelaulutilanteessa toimittajan on ollut uskominen ainakin omiin silmiinsä, ja tarinan juoni lähtee liikkeelle todennäköisesti tästä kokemuksesta. Median (ja julkisuuden) tarpeisiin rakennettu koelaulutilaisuus on kerännyt paikalle juuri ne nuoret, joille julkisuudella saattaisi olla vähän enemmän merkitystä kuin muille nuorille. Tällä tavoin mahdollisesta marginaalista ilmiöstä rakentuu julkisuuden itsensä tuella valtavirtaa. Sama ilmiö on tuttu myös tutkimuksesta: kyselytilanne ja paikka, esimerkiksi internetissä toimiva kuvagalleria, määrittävät nuorten vastauksia ja tutkijatulkintoja.

Minusta Hesarin juttu on kuitenkin hyvä, vaikka punaisena lankana kulkeekin oletus yleisestä nuorten julkisuuden kaipuusta. Joitakin säröjäkin tähän ajatukseen on annettu tulla esimerkiksi nuorten kommenteissa kuten:

”Julkisuus on kiehtova ajatus, mutta vielä kiehtovampaa olisi saada musiikista ammatti” tai ”… jo pelkkä koelauluun osallistuminen nostaa arvoa kavereiden silmissä.”

Tällaisia ja toisenlaisia säröjä olen itse kuunnellut yhä uudelleen ja uudelleen nuorten haastatteluissa, joita olen tehnyt parin viime vuoden aikana Nuoret taiteen tekijöinä -tutkimuksessa eri puolilla Suomea. Tarkastelukohteeni, nuorten näytelmät ja musikaalit, ovat aina päättyneet julkiseen esitykseen yleisöille ja joskus sen jälkeen vielä YouTubeen, kuvagalleriaan tai hankesivustolle verkkoon, siis myös eriasteisiin mediajulkisuuksiin. Säröjä nuorten pelkkään julkaisuushakuisuuteen olemme kuulleet myös kansainvälisessä nuorten mediaosallistumista vertailevassa Youth media participation -tutkimushankkeessa, erityisesti sen suomalaisissa testihaastatteluissa kuluneena syksynä. Hiljattain julkaistu Nuorisobarometri 2009 tuo myös esiin toisenlaista kuvaa: nuoret 15-29-vuotiaat vastaajat pisteyttävät julkisuuden tavoittelun listan hännille, kun kysytään heidän motivaatiotaan taide- ja kulttuuriharrastukselleen.

Katsonkin, että mediajulkisuus on enimmäkseen arkinen osa nykynuorten elämänkokonaisuutta ja sellaisena sitä tulisi myös nykyistä holistisemmin tarkastella myös tutkimuksissa. Edellä mainituissa kaikissa tutkimuksissa (myös Hesarin jutussa) mediajulkisuus saa enimmäkseen välinearvon joihinkin paljon sitä merkityksellisempiin asioihin, jotka rakentavat nuorille hyvinvointia. Mediajulkisuudet näyttäytyvät nuorten puheissa tiloina, joissa he voivat toteuttaa ja ilmaista itseään monin tavoin, mieluiten vuorovaikutuksessa ylisukupolvisten yleisöjen kanssa.

Esimerkiksi jotkut haastattelemamme alakouluikäisetkin pojat ovat olleet innokkaita kuvaamaan videoita ja julkaisemaan niitä YouTubessa, koska toimintaa arvostetaan kaveripiirissä. Oman ilmaisun ja itsensä toteuttamisen lisäksi muillekin nuorille näyttää olevan tärkeää olla mukana, tulla kuulluksi ja saada kunnioitusta erilaisissa yhteisöissä, verkossa ja muussa arjessa. Nämä yhteisöt voivat olla myös kuviteltuja tai todellisia globaaleja ja lokaaleja yleisöjä, siis mediajulkisuutta.

Edellä esitetyllä on yhteyksiä nuorten hyvinvoinnin rakentumiseen. Jo 1970-luvulla sosiologi Erik Allardt nimesi itsensä toteuttamisen (being) ja yhteisöön kuulumisen (loving) osaksi inhimillisen hyvinvoinnin kokonaisuutta yhdessä taloudellisen toimeentulon kanssa (having).

Professori Marjatta Bardy on soveltanut Allardtin kolmijakoa nykykulttuuriin puhumalla (1) maailmaan orientoitumisesta ja osallisuudesta myös taiteen ja kulttuurin kautta, (2) yhteisyyssuhteista ja uusien sukupolvien vastaanotosta sekä (3) elinoloista hyvinvoinnin kokonaisuutena.

Mediajulkisuutta on tarjolla entistä enemmän ja nuoret ovat löytäneet sen oman ilmaisunsa kanavaksi monin tavoin. Eivätkä tietenkään kaikki nuoret ole niin tietoisia välinekäyttäjiä kuin omissa tutkimuksissani olen kohdannut. Kyllä sieltä tähdeksi haluaviakin löytyy. Joka tapauksessa nuorten lisääntynyt esittäytyminen mediajulkisuudessa asettaa mielestäni entistä tärkeämmäksi vaatimuksen lasten ja nuorten oikeudesta kriittisyyttä ja luovuutta tukevaan medialukutaitoon, yhtä lailla kuin heillä on oikeus omaan ilmaisuun.

Sirkku Kotilainen

Kirjoittaja on Nuorisotutkimusverkoston tutkija.


Lähteet

Allardt, Erik (1976): Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Porvoo: WSOY.

Bardy, Marjatta (2008): Hyvinvoinnin kolmiulotteisuus. Taiteen paikka -seminaarin avauspuheenvuoro 05.11.2008. Eduskunnan pikkuparlamentin auditorio, Helsinki.

Myllyniemi, Sami (toim.): Taidekohtia. Nuorisobarometri 2009. OPM/Nuorisotutkimusverkosto.

Pietilä, Veikko (1995): Kertomuksia uutisista, uutisia kertomuksista: kirjoituksia kolmelta vuosikymmeneltä, Tampereen yliopisto.