Mene kirpputorille ja opi perusasiat!

Väitän kirpputorin olevan kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Tähän väitteeseen päädyin kulkiessani kollegani Jaana Lähteenmaan* ja 12-vuotiaan tyttäreni kanssa Pariisin laidalla sijaitsevassa kaupunginosassa, jonka täytti sillä hetkellä jättiläismäinen kirpputori. Mikä on väitteeni mieli: kirpputoriko pienoisyhteiskunta?

Pariisiin mahtuu monenlaisia pienoisyhteiskuntia – myös kaupungin kirpputorit vaihtelevat. Tämä nimenomainen tori, josta nyt on puhe, sijoittuu alueelle, jota voi kutsua ’kulttuurisesti rikkaaksi’ ja ’taloudellisesti köyhäksi’. Tämä ei ole se kirpputori, jolta pariisilainen (valkoinen) muotieliitti etsii uudet vintage-asunsa. Itäisen Pariisin kirpputori kuvaa laitakaupungin rajamaata, ei-kenenkään-aluetta. Kirpputori ei ole rajoiltaan selkeä. Sen lonkerot leviävät pitkälle, eikä kulkija lopulta tiedä, kuka myy käytettyä tavaraa ja kuka on paikallisen sekatavarakaupan kauppias. Roolit sekoittuvat ensikertalaisen kulkijan silmissä. Ensisilmäyksellä väkeä yhdistää avoimelta tuntuva heterogeenisyys, jolla on kuitenkin omat hiljaiset norminsa. Tuttuuden koodien tunnistaminen vaatii kulttuurista sisäänpääsyä korttelin jännitteisiin rakenteisiin. Solidaarisuuden arkea tutkivalle kuljeskelijalle jää sellainen vaikutelma, että kyseessä ei ole suurkaupunkielämän mukaisen negatiivisen solidaarisuuden muoto: ”mitä paremmin jätät minut rauhaan, sitä solidaarisempi olet” (kuten sosiologi Simmel asian on muotoillut). Tämä solidaarisuus sopii suomalaiseen urbaaniin maisemaan, mutta huonommin täkäläiseen kaupunkiviidakkoon. Kun mopo ja auto tärähtävät yhteen liikennevaloissa, on ympärillä heti kourallinen auttajia – kiireisistä liikemiehistä käyskentelijöihin. Tilanne raukeaa hetkessä, ja matkat jatkuvat omiin suuntiin. (Liikemiehiä ei tämän kirpputorin ympärillä olevissa kortteleissa tosin näe, eli viite oli toisen kaupunginosan kävelykierrokselta.)

Kirpputori on julkinen olohuone, josta voi peilata kaupungin taloudellisia, sosiaalisia ja etnisiä hierarkioita. Kuljeskelumme kohteena olevan pariisilaisen kirpputorin liepeille levittyy ”toisten” kirpputori (jota myös laittomaksi kutsuttaneen), jossa ihmiset – nuorista vanhuksiin – myyvät kaikkea mahdollista tavaraa: yksittäisiä kenkiä, suklaalevyjä, käytettyjä raastinrautoja, rikkinäisiä leluja... Kyse ei ole kotien olohuoneiden hauskasta tirkistelystä, vaan sävy on ankara ja todellinen. Arjen hyvinvointi on levitetty kadulle: yksittäinen, kulunut kenkä, jonka pari on myyty aiemmin tai joka on hävinnyt elämänmatkan varrella jonnekin, on tämän symboli. Kaupungin kirpputorit tarkasti kolunneena asiantuntijana Jaana Lähteenmaa toteaa, ettei tällaista epävirallista kirpputoria muualta Pariisista löydy, mikä osaltaan kertoo ympäröivän kaupunginosan asemasta Pariisin sosio-ekonomisessa ja kulttuurisessa hierarkiassa.

”Toisten” torilla kirpputorin iloinen moni-ilmeisyys hajoaa. Tavaroita myyvät kivikasvoiset nuoret eivät hymyile, mutteivät myöskään anele. Katolisesta almujen antamisen ja keräämisen kulttuurista ei tässä ole kyse, ei liioin kapinallisesta nuoruudesta. Ylpeys ja ihmisarvon vaatiminen kuultavat nuorten kasvoilta enemmän kuin uhriksi asettautuminen tai säälin hakeminen. Ilmeettömyyden kilpi yhdistää sukupolvia – nuoria ja vanhuksia. Yhteisöllisyys on karua ja mutkaista mutta silti käsin kosketeltavaa. Sen kanssa kättely ei kuitenkaan ensikertalaiselta onnistu. Tavarat jäävät ostamatta.

Laittomuus on pariisilaislähiön kirpputorilla suhteellinen käsite. Täkäläinen (vasemmisto)lehti julistaa kriittiseen sävyyn presidentti Sarkozyn suuren kertomuksen rakentuvan ylikorostuneesti juuri turvallisuuden (tunteen) vahvistamisen varaan. Kuitenkin, pariisilaislähiön pelon kulttuuri tuntuu varsin toisenlaiselta kuin suomalainen. Hille Koskelan tuore Pelkokierre-teos kertoo, että Euroopan maista vain Britanniassa on väkilukuun suhteutettuna enemmän valvontakameroita kuin Suomessa. Valvontakamerat eivät pariisilaislähiössä kulkijaa tuijota, tai ainakin ne on hyvin naamioitu. Poliisi kävelee ohi mutta ei käännä katsetta katuun eikä kiinnitä kivikasvoihin huomiota – tai lähtee ranskalaisen normiston mukaan siitä, että niin kauan kuin mitään poikkeuksellista ei tapahdu, ei puututa. Kontrolliyhteiskunta rakentuu toisenlaisille periaatteille kuin kotomaassa.

Kirpputorille menen Pariisissa kuljeskeluni aikana varmasti uudestaan.

* Jaanalle suuret kiitokset innostavasta kävelyseurasta ja rakentavista kommenteista sekä Pariisin kaduilla että tätä juttua valmistellessani.

Leena Suurpää

Kirjoittaja asuu vuoden verran Pariisissa tutkien rasisminvastaista kansalaistoimintaa.