Kommentti - Politiikka, järjestötoiminta

Maaliskuun 2007 tilasto

Tilastokettu — Thu, 01 Mar 2007 14:33:48 +0000

Yksinkertainen kysymys ”kuinka kiinnostunut olet politiikasta?” on asennetutkimusten perusnäkkileipää. Se sisältää kuitenkin enemmän kuin miltä ehkä päällepäin näyttää.

”Kiinnostusta” tai ”politiikkaa” ei kysymyksessä määritellä vastaajille, vaan he saavat tulkita ne niin kuin haluavat.” Kahdesta ”kiinnostuneesta” toiselle politiikka voi olla keskeinen elämänsisältö, kun taas toista ehkä kiinnostaa poliitikkojen salarakkaiden seurailu mediajulkisuudessa. Kiinnostus ei edellytä luottamusta, eikä varsinkaan osallistumista.

Kysymys politiikan kiinnostavuudesta ei kerro myöskään mitään nuorten ”politiikalle” antamista merkityksistä. Kun kysymys esitetään eduskuntavaalitutkimuksen yhteydessä, se saattaa ohjata ajatuksia perinteisen politiikkakäsityksen suuntaan. Jos vastaaja on ajatellut poliittisia instituutioita, puoluepolitiikkaa ja äänestämistä, jäljelle jää laaja kirjo muita vaikuttamisen foorumeita. Eurooppalaisessa vertailussa suomalaisnuoret sijoittuvat keskivaiheille kiinnostuksessaan politiikkaa kohtaan, mutta esimerkiksi nettivaikuttamisessa ja kulutusvalinnoilla vaikuttamisessa suomalaisnuoret ovat kärkipäässä. Politiikan vierastaminen ei tarkoita, etteikö vastaaja voisi olla kiinnostunut yhteiskunnasta ja siihen vaikuttamisesta. Politiikasta kiinnostumattomien osuuden kasvu voi olla yksi osoitus nuorten valtakäsitysten monipuolistumisesta, siitä, että poliitikkojen politiikka ei enää ole ainoa tapa olla poliittinen. Kiinnostusta politiikkaa kohtaan ei myöskään ole syytä pitää itseisarvona. Jos kovina aikoina kiinnostus kasvaa voi välinpitämättömyys kertoa myös siitä, että asiat ovat sittenkin aika hyvin…

LÄHTEET

Kari Paakkunainen (2007) (toim.) Sukupolvipolitiikka. Nuoret ja eduskuntavaalit 2007.
Kari Paakkunainen (2006) ”Nuorten poliittinen osallistuminen kahdeksassa Euroopan unionin maassa” (EUYOUPART)

Ks. myös Sukupolvipolitiikka-kirjan toimittajan Kari Paakkunaisen, opetusministeriön ylijohtajan Riitta Kaivosojan, Nuorisoasiain neuvottelukunnan puheenjohtajan Riikka Moilanen-Savolaisen, Ylioppilaslehden päätoimittaja Elina Kervisen, sekä Pirjo Mattilan, Päivi Harisen ja Matti Cantellin puheenvuoroja sukupolvipolitiikan ja nuorten vaikuttamisen ympäriltä, sekä Miikka Pyykkösen tuore raportti Monikulttuurisuus suomalaisten nuorisojärjestöjen toiminnassa.

Politiikka, järjestötoiminta

Takuulla työhön

Sirkku Ranta — Fri, 22 May 2015 09:32:14 +0000

Anu Gretchel, Kari Paakkunainen, Anne-Mari Souto & Leena Suurpää: Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura 2014, julkaisuja 150, verkkojulkaisuja 76. Sarja: Liike. 224 s.

Istuin keväällä 2013 Nuorisotakuu-pamfletin avausseminaarissa Joensuussa kuulemassa aiheesta, jonka olin aiemmin mieltänyt lähinnä puoluepoliittiseksi ohjelmaksi. Jo kuullun perusteella oli selvää, että tulevassa kirjoituskokoelmassa keskustelu ei kiinnittyisi vain takuun työllistämistavoitteeseen vaan myös nuorten arkeen. Kirjoituksissa tavoitekin on asettunut osaksi laajempaa politiikkakontekstia. Tekstini viitteillä tarkoitan pamfletin kirjoittajia.

Nuorisotakuuta voisi luonnehtia jonkinlaiseksi usean tason tavoitteiden yhteensovittamisen ongelmaksi. Kirjoituksissa liikutaankin takuun tavoitteista sen tuottamisen ehtoihin ja edelleen toimeenpanoon. Suuri osa kirjoittajista esittää parannuksia paitsi nuorisopalvelujen käytäntöihin, myös palvelujen saavutettavuuteen (mm. Ahonen-Walker ja Pietikäinen; Kajanoja; Huhta ja Salasuo). Useista kirjoituksista voi vähintäänkin rivien välistä lukea ajatuksen politiikkaohjelmien laastarointiluonteesta. Kirjoituksissa ohjelmaa, keskustelua ja tutkimusta pidetään tärkeinä, mutta olennaisinta olisi tehdä lapset ja nuoret syrjäyttäville olosuhteille jotakin pysyvästi. Monessa paperissa todetaan myös, kuinka takuukeskustelun keskeiseksi kysymykseksi asettuu syrjäytymisen ehkäisy toimenpiteenä, jonka ytimessä on työllistyminen. Kuitenkin jo syrjäytyminen on käsitteenä paitsi epäselvä, myös jollakin tavalla heikommassa yhteiskunnallisessa asemassa olevia leimaava (esim. Haikkola). Tästä näkökulmasta nuorisotakuu onkin lähinnä työllistämisohjelma, jossa työelämäkykyiset nuoret ottavat paikkansa aikuisuuden määrittämässä yhteiskunnassa (Souto) ja aikuistumisen olosuhteista riippumatta (Harinen).

Ehkä yksi kiinnostavimmista puheenvuoroista on Veli-Matti Ulvisen pohdinta syrjäytymisestä prosessina, jolla oikeutetaan nuoriin kohdistuvat kontrollointitoimet. Hän määrittelee nuorisotakuun pyrkimykseksi ratkaista nuorten massatyöttömyyden tuottamat ongelmat. Syrjäytymiskäsitteen taustoja analysoiva Kiilakoski kiinnittää artikkelillaan huomion siihen, kuinka politiikkojen perusteena ovat tilastolliset luokittelut ja kuinka yksinkertaistetut käsitteet lopulta siirtyvät ajatteluumme. Lisäksi, päinvastoin kuin meidän on annettu politiikkakeskustelujen perusteella ymmärtää, syrjäytyminen ei näytä edes lisääntyneen (Ronkainen). Jussi Ronkainen esittääkin, että takuupolitiikan ytimessä on työllisyysasteen nosto ja että koko syrjäytymismääritelmä on korostetun työvoimalähtöinen. Nuoret tarvitaan työmarkkinoille aiempaa nopeammin. Myös Anu-Hanna Anttila näkee takuun nuorten aktivointipolitiikkana.

Liisa Winqvistin artikkeli valottaa nuorisotakuun viranomaisvalmistelun vaiheita, perusteluita ja toteutusta ja Erkki Laukkasen kirjoitus yhtä takuun toteutumisen estettä eli puuttuvaa rahaa. Nuorten yhteiskuntatakuun arviointiselvityksissä oli huomattu yhteys nuorison työllisyyden ja koulutuksen välillä, mutta myös ongelmien kasautuminen. Tiivistyneen viranomaisyhteistyön myötä havaittiin lapsia ja nuoria koskevien palveluiden sirpaleisuus, päällekkäisyys ja erilaiset tiedon siirtämisen esteet. Nuorisotakuusta kaavailtiin näiden ongelmien ratkaisua. Paikallistasolla takuun käynnistämistä ovat kuitenkin hankaloittaneet palvelujen riittämättömyys ja nuorten muuttovirrat. Lisäksi lakien ja ohjeistusten muuttaminen sekä uusien käytäntöjen omaksuminen on ollut hidasta. Tämän ohella ongelmia ovat tuottaneet paitsi heikkenevä kuntatalous ja valtion tuottavuusohjelma, myös TE-hallinnon useat uudelleenjärjestelyt ja budjettileikkaukset.

Teppo Eskelinen ehdottaakin nuorisotakuun ja vastaavien työllistämisohjelmien olevan seurausta valtion täystyöllisyyspolitiikasta luopumisesta. Toimeenpannut tuottavuus- ja keskittämisohjelmat ulkoistavat työllistämisen kunnille, joilla ei ole valtion veroisia työllistämiskeinoja. Samaan aikaan kun palkkatyön tarjonta niukkenee yhteiskunnan kaikilla sektoreilla, myös valtio jälleenorganisoi ja lakkauttaa työtehtäviä. Eskelisen kuvaama tapa ylläpitää työvoimareservejä ja Anttilan kuvaama aktivointipolitiikka siirtävät työllistymisvastuun valtiolta yksilölle tilanteessa, jossa töitä ei ole.

Toimittajat Gretschel, Paakkunainen, Souto ja Suurpää ovat tehneet hyvää työtä. Yksi pamfletin ilmeisesti lajityypillisistä ratkaisuista on mainita kirjoittajan taustaorganisaatio heti kirjoituksen päätteeksi. Menettely auttaa lukijaa asettamaan näkökulmat paikalleen. Lisäksi kirjoitukset on onnistuttu pitämään lyhyinä. Siitä erityiskiitos.

Sirkku Ranta
Kirjoittaja on itäsuomalainen sosiologi, jonka kiinnostuksen kohteita ovat aika, tieto ja ammattikasvatus.

Hallinta, kontrolli

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Politiikka, järjestötoiminta

Työelämä

Nuorisolain uudistamisen aluekierros tutkijoiden silmin -teemasarja

Kommentin toimitus — Mon, 11 May 2015 11:23:16 +0000

Tomi Kiilakoski & Leena Suurpää: Johdanto: Nuorisolakiuudistuksen aluekierros. Tusina tutkijahavaintoja.

Merja Kylmäkoski: Päivä teatterissa - nuorisolakikiertueen ensi-ilta Tampereella

Kaisa Vehkalahti & Tomi Kiilakoski: Vastakkaisten, limittäisten ja jännitteisten vaatimusten ja toiveiden rönsyilevä mosaiikki

Anne Puuronen: Monialainen nuorisotyö tavoitteellisena kasvatustyönä

Mirja Määttä: Elämme niukkoja isojen päätösten aikoja

Kari Paakkunainen: Pasilan tilaisuus ja retoriikka valtio-oppineen lukupöydällä

Pirjo Junttila-Vitikka: Perusnuorisotyön turvaaminen kunnissa tärkeää

***

Lue myös Nuorisolaki - mitä olisi tehtävä? -teemasarjan kirjoitukset!

Nuorisotyö

Politiikka, järjestötoiminta

Tutkimus

Teemasarja:

Nuorisolain uudistamisen aluekierros tutkijoiden silmin

Nuorisolakiuudistuksen aluekierros. Tusina tutkijahavaintoja.

Tomi Kiilakoski Leena Suurpää — Mon, 11 May 2015 11:00:59 +0000

Nuorisolakia koskeva kuulemiskierros pidettiin tammikuusta maaliskuuhun eri puolilla Suomea. Aluehallintovirastot sekä opetus- ja kulttuuriministeriö järjestivät tapahtumia Tampereella, Mikkelissä, Turussa, Oulussa, Helsingissä ja Rovaniemellä. Jokaista tapahtumaa seurasi nuorisotutkija. Aluetapahtumaan osallistuneet tutkijat raportoivat tilaisuuksien kulkua tämän teemasarjan kirjoituksissa ja esittävät niistä sekä myötämielisiä ja kriittisiä tulkintoja. Aluekierrokset olivat käsitellyiltä teemoiltaan rikkaita, rönsyäviäkin. Tutkijajoukko ei kuitenkaan näe tapahtumia kuulemisina. Tutkijoiden tulkinnoissa tilaisuudet muistuttavat enemmän seminaaria kuin tapahtumaa, jossa kerättäisiin kansalaismielipiteitä tai käytäisiin huolellista dialogia paikallaolijoiden kanssa.

Tutkijoiden teksteistä muodostuu monisäikeinen kokonaisuus, jonka läpi juoksee muutamia yhteisiä piirteitä. Ne nostavat esiin näkemyksiä siitä, millainen on nuorisoalan toimintakenttä 2010-luvulla. Teemme tässä johdannossa omia tulkintojamme tekstien pohjalta. Olemme kiinnostuneita yhtäältä siitä, minkälaisia yhteisiä teemoja, puhetapoja, ajattelumuotoja tai ongelmia eri tilaisuuksissa nousee esiin. Toisaalta katseemme on kiinni myös katveissa, ei vain ääneen puhutussa: nostamme esiin asioita, jotka ovat tutkimusten perusteella keskeisiä nuoria ja nuoruutta koskevia näkökulmia, mutta jotka eivät aluekierroksella tai niiden tutkijatulkinnoissa tulleet esille. Tiivistämme huomioitamme tusinan verran.

Mikä nuori? Nuorisotutkijoiden ydinkysymys on minkä tahansa nuoria koskevan asian kanssa, minkälaisesta nuoruudesta tai millaisista nuorista puhutaan, kun nuorten käsitellään asioita. Tutkijoiden tulkinnat kertovat, että aluetilaisuuksissa on puhuttu verrattain vähän siitä, mitkä ovat nuorten tarpeet, oikeudet ja velvollisuudet, kulttuurit ja elämäntilanteet nyt tai 2020-luvulla. Tekstien lukeminen pistää epäilemään, että aluekierros toistaa jo vuosikymmenten varrelta tuttua näkökulmaa, jossa nuoret esitetään potentiaalisina tai todellisina ongelmina, joiden ratkaisemiseksi on reagoitava palveluita aikuisvetoisesti tuottamalla. Näkökulma, jossa nuoria tarkastellaan itseisarvoisina toimijoina tai mahdollisuuksina on oudonkin vähäinen teksteissä. Monimieliset sukupolvi- ja demokratiateemat jäävät niin ikään aluekierroksen nuoruuden kuvastossa aika lailla ohitetuiksi tai kuitatuiksi kuulemis- ja osallisuuskeskusteluilla.
Nuorisolaki vai nuorisotyölaki? Aluekierrosten tutkijaraportit heijastelevat nuorisolakiin kiinnittyviä rannattomia odotuksia. Laki on nuorisotyön kentälle symbolinen ja strateginen asiakirja: se luo nuorisotyön kentälle oikeutusta ja identiteettiä, niin paikallisesti kuin kansallisesti. Aluekierrokset kertovat, että lain toivotaan vahvistavan nuorisotoimialaa, mille tuntuu olevan erityinen tarve nykypäivän tiukkoina taloudellisina aikoina. Laki ei kuitenkaan ole nyt eikä tulevaisuudessa yksinomaan nuorisotyölaki. Sen tavoitteena on yhtä lailla vahvistaa nuorten hyvän elämän sekä yhdenvertaisen yhteiskunnallisen aseman ja oikeuksien toteutumisen edellytyksiä. Aluekierros osoittaa, ettei nuorisotyön ja nuorten aseman vahvistamisen tahtotila ole automaattisesti yhdistettävissä vaan asettuu myös jännitteiseen suhteeseen.
Nuorisotyön sisäkenttä vai monikenttäisyys? Aluekierroksille oli kutsuttu puhujiksi pääasiassa nuorisotyön edustajia tai nuorisotyön kanssa palveluita tuottavia tahoja. Tämän seurauksena puhe oli pitkälti nuorisotyön oman kentän kysymyksissä. Vähemmistöön jäivät näkökulmat, jossa tarkasteltaisiin nuorten palveluita esimerkiksi 1) osana elämänkaarimalleja, joissa lapsia ja nuoria tuetaan läpi heidän elämänkulkunsa, 2) horisontaalista lapsi-, nuoriso- ja perhepolitiikkaa, jonka tehtävänä on purkaa siiloja ja luoda mahdollisuuksia nuorten hyvinvoinnille tai 3) nuorisotyötä laajemmin osana nuorten toiminta- ja kasvuympäristöjä. Samaan aikaan monialaisuus on jo itsestäänselvyydeksi muodostunut retorinen tavoite, jonka edistämisessä nuorisotyön koetaan olevan vahvoilla, pienenä ja joustavana ammattikenttänä.
Hahmottuuko metsä puilta? Aluetilaisuudet vahvistavat kuvaa nuorisotyöstä kenttänä ja toimijajoukkona, jota luonnehtii väljyys, moninaisuus ja uusien toimintojen omaksuminen. Nuorisotyön identiteetti on muuttuva ja taipuisa, minkä seurauksena se on jatkuvassa neuvottelun tilassa. Tämä näkyy hyvin teksteissä, joissa puhutaan nuorisotyön yksittäisistä työmuodoista ja -menetelmistä, mutta verrattain vähän kokonaisuudesta. Monissa tutkija-analyyseissa pohditaan, mikä oikeastaan on nuorisotyön perusta – tai perusnuorisotyön päivitetty määritelmä vuonna 2015. Se ei näytä olevan selkeä kentän sisällä olevalle joukolle, saatikka nuorisotyötä ulkopuolelta seuraavalle väelle. Nuorisolain kannalta kentän ameebamaisuus on kiperä lähtökohta, minkä ei kuitenkaan toivoisi kääntyvän ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi.
Ammatillistumisen ja vapaaehtoistoiminnan ristiveto? Nuorisotoimialan oikeutusta on vuosien saatossa haettu kaksiteräisesti: yhtäältä ammatillistumalla ja toisaalta vetoamalla vapaaehtoisuuden erityiseen voimaan nuorisotyön ja -toiminnan kentillä. Kansalaisyhteiskunta ja sen järjestöjoukot ovat ainakin aluekierroksen valossa voimallisessa murroksessa sekä toimintakenttänä että suhteessa julkiseen ja yksityiseen sektoriin. Kansalaisjärjestöt kamppailevat vapaaehtoistoiminnan ja palkkatyöeetoksen ristivedossa aivan erityisellä tavalla. Ratkaisun luulisi löytyvän avarasta ja toiminnallisesta kumppanuuseetoksesta, olipa sitten kyse dialogista viranomaisten, vapaaehtoisten tai yksityisen sektorin toimijoiden kanssa. Poteroitumista tuntuvat välttelevän kaikki, mutta ennakkoluulottomia avauksia emmitään silti. Tämäkin vahvistaa osaltaan tarvetta vahvoille monikenttäisille ja -alaisille lakimuotoiluille.
Kenen intressit kuuluvat? Missä tahansa lakivalmistelussa risteää erilaisia näkökulmia ja tarkastelutapoja. Saksalainen filosofi ja yhteiskuntatieteilijä Jürgen Habermas on kuvannut omassa oikeuden teoriassaan, että kaikkia lakeja suunniteltaessa käydään väistämättä intressineuvotteluja. Lait ohjaavat rahoitusta. Julkisen valinnan teorian mukaan kaikki virkamiehet pyrkivät lisäämään omaa vaikutusvaltaansa ja turvaamaan rahoituksensa. Kuin ilmentymänä tästä tutkijoiden seminaariraportit kuvaavat vaatimuksia, joissa omalle työlle penätään rahoitusta ja työlle riittävää asemaa halutaan turvattavan lakiteitse. Tässä ei sinällään ole mitään pahaa, sillä kuten Habermas toteaa, tämänkaltaiset intressineuvottelut ovat väistämättä osa lakivalmisteluja. Silti tulisi erottaa, milloin on kyse intressineuvotteluista (oman aseman turvaamisesta) ja milloin moraalis-poliittisesta puheesta siitä, millaisen tulevaisuuden haluamme nuorille 2020-luvulla – katsottiinpa nuoria yksilöinä, lähiyhteisöjen jäseninä tai ikä- ja sukupolvena. Nuorisolaissa on kyse myös jälkimmäisestä näkökulmasta.
Ehkäistään ja korjataan? Vuoden 2015 keskustelut osoittavat, että intressineuvottelut halkovat kenttää erityisen vahvasti ja myös monialaisuuden paineet ovat ennen kuulumattomat. Tätä keskustelua käytiin aluekierroksilla muun muassa ’ennalta ehkäisevän’ ja ’korjaavan työn’ välistä suhdetta ruotimalla. Samaan aikaan kun juopa näiden kahden toimintakulttuurin/intressikentän/työmuodon välillä tuntuu viime aikoina kasvaneen, tarve sillanrakennukselle ja sitä kautta yhteisesti jaetulle nuorisotyön ymmärrykselle, sanastolle ja identiteetille on vahva. Selvää lienee, että nuorten elämänkulut ovat yhä harvemmin lineaarisia siten, että mitään yksituumaista jakoa niin sanottuun ennaltaehkäisyyn ja korvaaviin toimiin olisi perusteltua tehdä, ainakin jos asiaa katsotaan nuorten arjen näkökulmasta. Ja sieltä käsinhän asiaa pitäisi katsoa.
Nuorisotyö valmiissa maailmassa? Suomalaista nuorisotyötä leimaa vahva yhteiskuntahakuisuus. Tutkijoiden raportoimissa puheenvuoroissa ei välkähdä esiin näkökulmia, joissa nuoret voisivat olla perustellusti eri mieltä yhteiskunnan kanssa, tai joissa nuoria pitäisi tukea muodostamaan kriittistä suhdetta yhteiskuntaan ja auttaa heitä ilmaisemaan omia toiveitaan, pelkojaan ja unelmiaan siinäkin tapauksessa, että ne suuntautuvat yhteiskunnan arvoja tai odotuksia vastaan. Erilaiset keskustelut radikaalista nuorisotyöstä tai kriittisestä kasvatuksesta eivät juuri nouse esiin. Yhteiskunta ja maailma tuntuvat hämmästyttävän valmiilta aluekierrosten valossa. Vai onko kyse enemmänkin siitä, että muutosta haetaan rakenteista ja hallintokäytännöistä pikemmin kuin kansalaisista käsin?
Yksiarvoisuus, eriarvoisuus, moniarvoisuus? Nuorisolakia valmistellaan yhä moninaisemmassa Suomessa, jota leimaa sekä moniarvoistuminen että eriarvoistuminen. Nuorisosta on yhä kummallisempaa puhua yhtenäisenä joukkona, katsottiinpa nuorisotyön tarjoamien toimintojen piirissä olevia nuoria tai Suomessa asuvia nuoria ylipäänsä. Aluekierrosten keskusteluissa kierrettiin kehää, jossa nuorten yhdenvertaisuuden edistämisestä ja eriarvoisten lähtökohtien tasoittamisesta haettiin uudenlaista, koko kenttää yhdistävää näkökulmaa. Pohdinnat jäivät kuitenkin varsin yleisluontoisiksi, katsottiinpa nuorten monikulttuuristuvaa arkea tai syrjimättömyyttä nuorisotyön kenttää leimaavana vaateena. Nuorisotutkimus-lehdessä (2/2014) julkaistun nuorisotyön tulevaisuussikermän yksi kantava päätelmä oli se, että nuorisotyön tulisi tunnistaa ja kohdata eriarvoisuuden moninaiset muodot aiempaa vakavammin. Tämä näkökulma tulee varsin ohuesti esiin aluekierroksen tutkijaraporteissa. Eriarvoisuuden tasoittamisen eteen tehtävä työ edellyttää uudenlaisten kumppanuuksien ja toimintojen luomista. Jälleen lisää paineita lakimuotoilulle: nuorisolaissa tarvitaan teräviä muotoiluja sille, miten nuorisotoimiala voi konkreettisesti edistää yhdenvertaisuutta sekä millaisin konkreettisin työmuodoin ja menetelmin.
Osallisuuden sietämätön keveys ja raskaus? Tilaisuuksista kuulsi yksimielisyys siitä, että osallisuus on nuorisotyössä tärkeää ja että nuoria on autettava tulemaan kuulluiksi. Tutkijoiden kysymys kuuluu: jos tämä pitää paikkansa ja se on myös nuorisotyön keskeinen tavoite, miten se näkyy aluekierroksella? Nuorten osuus on varsin vähäinen suhteessa aikuisten (nuorisotyön) ammattilaisten puheeseen. Näyttääkin siltä, että samaan aikaan kun osallisuuden keskeisyydestä vallitsee yksimielisyys, menetelmätasolla on vielä kehitettävää. Osallisuus ei tapahdu automaattisesti. Siitä pitää huolehtia tapauskohtaisesti. Osallisuus voi tarkoittaa suppeasti osallistumista nuorisotyön sisäisiin toimintoihin, vaikkapa talotoimikuntien kautta. Toisaalta olisi laajemmin edistettävä sitä, että nuorilla on mahdollisuus osallistua lähiympäristöjensä, palvelujensa ja kasvuyhteisöjensä suunnitteluun alueellisella, valtion ja kansainväliselläkin tasolla. Osallisuus ei ole vain yksittäinen työmuoto tai työmenetelmä, se on nuorten eri palveluja läpileikkaava tapa rakentaa nuorten kasvuyhteisöjä sellaisiksi, että ne tukevat nuorten kuulumista, vaikuttamista ja kokemusta omasta arvostaan osana ympäristöään. Lain tulisikin tukea yksittäisten osallisuutta tukevien toimintojen kehittämistä, ja samalla luoda kuvaa siitä, minkälainen on tulevaisuuden Suomen ihannetila nuorten osallisuuden suhteen.
Mikä on nuorten alue? Erityisesti Lapin ja Oulun tilaisuuksissa tulee esiin lisääntyvä alueellinen eriarvoisuus keskuksissa ja niistä kauempana asuvien nuorten välillä. Mitä kauempana nuori asuu oman kunnan keskuksesta, sitä vähäisempi on hänelle tarjoutuvien palveluiden määrä ja ehkä tasokin. Kuntien väestönrakenteen ennusteet kertovat yhä voimallisemmasta nuoren ikäryhmän keskittymisestä tietyille alueille eteläisessä ja läntisessä Suomessa sekä pistemäisesti muutamalla muulla alueella. Huoli kääntyy myös tavoitteiksi: kun valtakunnassa suunnitellaan kuntaliitoksia tai maakuntamalleja, tulee pitää huoli siitä, että myös syrjempänä asuvien tarpeet, näkökulmat ja tilanteet ymmärretään, kun päätökset keskittyvät yhä keskittyneemmin isoimpiin keskuksiin.
Nuorisokulttuurien tilanahtaus? Ruotsalainen tutkija Torbjörn Forkbyn mukaan nuorisotyötä kuvaavat viisi pilaria: pedagoginen, demokraattinen, terveydellinen, kulttuurinen ja sosiaalipoliittinen pilari. Aluekierroksen perusteella näistä pilareista aliedustetuin taitaa olla kulttuurinen pilari, joka penää sitä, että nuorisotyö tukee nuorten kulttuurisia tarpeita ja harrastuksia. Kulttuurinen pilari huolehtii siitä, että nuoret löytävät tapoja ilmaista itseään sekä vastaa siitä, että kaupungeissa ja kylissä on paikkoja, joista kulttuuriset ilmaisu- ja toimintamuodot voivat kummuta. Tämän pilarin ohuus kuulemisessa herättelee kysymään, mitä pitäisi tehdä, että tämä näkökulma tulisi vahvemmin esille. Kulttuurisessa pilarissa ei ole kysymys vain kulttuurisen nuorisotyön työmuodosta vaan ylipäätään siitä, miten nuoret saavat omat ilmaisutapansa esiin suunnittelussa, kaupunkitilassa, välimatkoissa ja etäisyyksissä. Tai lyhyesti: miten nuoruuden kulttuureja arvostetaan. Päätämme johdannon herättelevään kysymykseen: pitäisikö uusi laki sittenkin nimetä nuorisokulttuurilaiksi?

Tomi Kiilakoski & Leena Suurpää

Nuorisotyö

Politiikka, järjestötoiminta

Seminaarit ja tapahtumat

Teemasarja:

Nuorisolain uudistamisen aluekierros tutkijoiden silmin

Päivä teatterissa - nuorisolakikiertueen ensi-ilta Tampereella

Merja Kylmäkoski — Mon, 11 May 2015 10:55:05 +0000

Nuorisolain uudistamisen aluekierros Tampereella 12.1.2015
Esitys: Nuorisolaki uudistuu – vaikuta nyt!
Ohjaus: Opetus- ja kulttuuriministeriö ja Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto.
Näyttämöllä: ”OKM:n jengi” vieraineen.

Opetus- ja kulttuuriministeriön aluekiertue käynnistyi 12.1. Tampereen Teatterissa. Teatterin eteisaulassa oli ennen aamuyhdeksää odottava tunnelma, johon sekoittui jännittynyt epätietoisuus siitä, mitä oli tulossa. Osa osallistujista kertoi vahtimestarille tulleensa koulutukseen, osa puhui seminaarista ja osa tapahtumasta.

Ensimmäinen näytös

Ministeri ja nuoret

Tilaisuuden ohjelmasta ilmeni, että päivä rakentuu kahdesta osasta tai teatterikielellä näytöksestä. Ohjelma osoittautui pian tiiviiksi, puheenvuoroja oli paljon. Teatterin tunnelmallisessa miljöössä yhdistyivät menneiden esitysten henki ja tulevaisuuteen kurkottava keskustelu. Vahvasti nykyaikaa oli viestiseinä, jolla käytiin keskustelua nuorisolaista.

Ensimmäisen näytöksen alkuosassa nuorten osallisuus toteutui kahtena videona, joista toisessa nuoret kertoivat mielipiteitään nuorisotiloista ja toisessa pohtivat, mikä on nuoren ikämääritelmä. Nuorisotiloja pidettiin tärkeinä paikkoina, mutta nuoren iästä ei löytynyt yhtä ainoaa määritelmää. Yhteiseen määritelmään iästä ei päästy muissakaan päivän esityksissä tai keskusteluissa. Ikäkeskustelu tuntuu olevan nuorisoalan ikiliikkuja, joka pyörähtää käyntiin kerta toisensa jälkeen. Siihen liittyy monenlaisia intressejä, joiden yhteensovittaminen ei ole helppoa. Ikärajakysymystä voidaankin luonnehtia nuorisopolitiikan pirulliseksi ongelmaksi (’wicked problem’), johon etsitään ratkaisua kerta toisensa jälkeen ja joka muuttaa kameleonttimaisesti muotoaan yhteiskunnan muutosten myötä.

Käsitteen ’wicked problem’ katsotaan olevan peräisin Horst W.J. Ritterin ja Melvin M. Webberin artikkelista Dilemmas in a General Theory of Planning (1973). Pirullisille ongelmille on tyypillistä se, että ne ovat luonteeltaan sosiaalisia tai kulttuurisia ja poliittisesti kaksiteräisiä miekkoja. Niin sanotun pirullisen ongelman ratkaiseminen on varsin epätodennäköistä, mutta niiden kanssa opitaan tulemaan toimeen. Ikärajakysymys on malliesimerkki pirullisesta ongelmasta. Teatteriesityksessä pirullinen ongelma on kuin se ikävä tyyppi katsomossa, jonka auki unohtunut kännykkä soi kesken esityksen ja jota kiusaantuneet esiintyjät ja muu yleisö yrittävät olla huomaamatta.

Videoiden jälkeen lavalle astui ministeri Pia Viitanen, joka korosti lainvalmistelun avoimuutta ja nuorten äänen kuuluvuuden tärkeyttä. Ministeri Viitanen kertasi nuorisolain historiaa ja nosti esiin edelliseen lakiin lisätyn etsivän nuorisotyön, mitä hän luonnehti menestystarinaksi. Ministeri toi teemana esiin osallisuuden, jolla hän viittasi Kati Närhen jaotteluun osallisuus, osallistuminen ja osallistaminen. Edelleen Närheen viitaten ministeri totesi osallisuuden edistämisen vaativan matalan kynnyksen palveluita ja kasvokkain kohtaamista. Ministeri käsitteli puheessaan myös korjaavaa ja ehkäisevää työtä toisiaan täydentävinä työmuotoina, joiden jatkuvuus tulee turvata. Osallisuuden ohella toinen ministerin puheen keskeinen teema oli syrjäytyminen, jonka vaaran hän kertoi alkavan jo varhaiskasvatuksen aikana, jolloin uusimpien tutkimusten mukaan siihen voidaan tosin vielä vaikuttaa. Ministeri nosti esiin huolen siitä, että kouluikäisillä, 7–12-vuotiailla, syrjäytyminen lisääntyy ja toimenpiteet ovat tuolloin haastavampia. Ministeri heitti ilmaan ideoina perhetoiminnan kehittämisen, harrastustoiminnan lisäämisen ja koulukiusaamisen lopettamisen välineinä syrjäytymisen ehkäisyyn. Palveluiden saatavuuden turvaaminen tasapuolisesti eri puolilla maata on ministerin mukaan myös yksi haaste, samoin kuin kansalaisjärjestöjen toimintaedellytysten turvaaminen. Lopuksi ministeri Viitanen mainitsi vielä lapsi- ja nuorisopoliittisen LANUKE-ohjelman, jonka hän totesi vakiinnuttaneen asemansa nuorisopolitiikan hoidossa ja olevan valmistelussa samanaikaisesti uuden nuorisolain kanssa.

Ministerin puheenvuoron jälkeen ohjelma jatkui lasten parlamentin puheenjohtajien ja nuorisofoorumin edustajien kysymyksillä ministerille. Kysymyksiä esitettiin kiusaamisesta, miten koulukiusaamiseen voitaisiin puuttua lain kautta, perheen hyvinvoinnin tukemisesta, miten nuorisolaissa voitaisiin varmistaa nuorten oikeus tulla kuulluiksi, miten lasten ja nuorten kohtelua voitaisiin parantaa, miten nuorisolaki voisi parantaa matalan kynnyksen harrastusmahdollisuuksia sekä nuorten ja lasten harrastuksia ohjaavien aikuisten valinnasta ja heidän toimintansa valvomisesta. Lasten ja nuorten puheenvuoroissa kiusaaminen sekä lasten ja nuorten kohtelu artikuloituivat toiseksi nuorisopolitiikan pirulliseksi ongelmaksi, jonka ratkaisemiseen nuorisolaki ei yksin pysty.

Nuorten osallisuutta tuettiin videoiden lisäksi myös tällä lasten ja nuorten kysymyksiä ministerille sisältävällä osuudella ohjelmassa, mutta jäin pohtimaan oman oppilaitokseni opiskelijoiden kommentteja nuorten edustuksellisuudesta. Nuorten vaikuttajaryhmien ulkopuolelle jää iso joukko nuoria. Miten keskivertonuoren ääni ja mielipiteet kuuluvat lainvalmistelussa? Miten vahva on heidän osallisuutensa nuorisolain valmistelussa? Kiinnostaako asia edes heitä? Kolmas nuorisopolitiikan pirullinen ongelma nosti päätään teatterin penkistä.

Seuraavaksi oli vuorossa johtaja Georg Henrik Wreden puheenvuoro, jossa hän alusti nuorisolain uudistamisen taustoista. Wrede haastoi yleisön pohtimaan, mitä vanhasta laista säästetään ja mitä uutta lakiin tarvitaan. Tämä puheenvuoro kuului myös muiden aluetapaamisten ohjelmaan.

Kuvitteellinen esirippu laskeutuu ja yleisö siirtyy väliajalla lounaalle.

Toinen näytös

Etsivä nuorisotyö - jalkautumisen malli muillekin työmuodoille

Lounastauon jälkeen ohjelma jatkui etsivän nuorisotyön ja työpajatoiminnan näkemyksillä nuorisolaista. Näistä etsivän nuorisotyön kannat nousivat vahvemmin esiin. Etsivän nuorisotyön koordinaattorit Pauliina Koljonen Äänekoskelta ja Niclas Risku Vaasasta ottivat kantaa nuorisolain ja nuorisotyön arvostuksen puutteeseen verrattuna esimerkiksi lastensuojeluun ja nuorisolakiin kirjattuun ikärajaan. Neljäs nuorisotyön pirullinen ongelma tuli nimetyksi nuorisotyön arvostukseksi. Etsivät esittivät, että nuorisotyön arvostuksen nousu parantaisi yhteistyötä eri toimijoiden välillä. Yhteistyötä lasten ja nuorten kanssa työskentelevien välillä voitaisiin etsivien mielestä parantaa velvoitteella tutustua vastavuoroisesti eri toimijoita sitoviin lakeihin. Etsivän työn otetta voitaisiin jalkauttaa myös muihin työmuotoihin, esimerkiksi perhetyöhön. Etsivien pohdinta kiertyi takaisin ensimmäiseen pirulliseen ongelmaan, kysymykseen ikärajoista. Etsivän työn asiakkaissa on paljon yli 25-vuotiaita asiakkaita ja jotkut asiakkaista ovat yli 29-vuotiaitakin. Tästä syystä ikärajaa ei pitäisi laskea. Kohderyhmän laajuuden vuoksi etsivät ehdottivat kuitenkin nuorten jakamista iän perusteella ryhmiin palveluiden kohdentamiseksi. Etsivien esityksessä varhaisnuoria olisivat 10–14-vuotiaat, nuoria 15–17-vuotiaat ja nuoria aikuisia 18-vuotiaat ja sitä vanhemmat. Etsivät olivat valmistautuneet hyvin puheenvuoroonsa ja miettineen lakiuudistusta etsivän nuorisotyön näkökulmasta. He toivoivat uuteen lakiin tarkempaa määritelmää etsivästä nuorisotyöstä ja rahoituksen pysymistä valtion avustuksena. AVIen he toivoivat valvovan etsivän työn laatua. Kuntien etsivän nuorisotyön lisäksi laissa tulisi myös tukea kolmannen sektorin tekemää etsivää työtä. Esitykseen saatiin pientä jännitettä, kun etsivät kyseenalaistivat ensimmäisen näytöksen lopulla esitettyä näkemystä etsivästä työstä korjaavana työnä, ja painottivat etsivän nuorisotyön sisältävän sekä ehkäisevän että korjaavan työn.

Toisen näytöksen keskiössä oli paneeli, jossa keskustelivat Nuorisovaltuustojen puheenjohtaja Santeri Lohi, nuorisokeskus Marttisen toimitusjohtaja Helena Vuorenmaa, Ylöjärven nuoriso-ohjaaja Anu Utter, Kokkolan nuorisotoimenjohtaja Ronnie Djupsund ja OKM:n neuvotteleva virkamies Jaana Walldén. Kommentointipöydässä olivat OKM:stä johtaja Georg Henrik Wrede ja erityisasiantuntija Seija Kähkönen. Paneelissa nuorisotyön tärkeimmäksi tehtäväksi määrittyivät kasvatus, osallisuus ja kohtaaminen. Paneelin näkemyksen mukaan nuorisolain valmistelussa ikäkysymykseen tulisi suhtautua väljästi, siitäkin huolimatta, että nuorisotyö ei tällöin määrity kovin tarkasti ja palveluiden kohdentamista täytyy miettiä. Ikäkysymys piti sitkeästi pintansa nuorisopolitiikan pirullisena ongelmana. Lisäksi paneelissa pohdittiin nuorisotyön ja -lain suhdetta.

Yleisökysymyksiin päästiin vasta tässä kohtaa päivää, kun paneelin moderaattori Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston nuorisotoimen ylitarkastaja Simo Luukkainen kehotti esittämään kysymyksiä panelisteille ja ”OKM:n jengille”. Yleisökommenteissa otettiin kantaa ikäkysymykseen ja palveluiden järjestämiseen ja monialaiseen työhön.

”Osallisuus on keskustelu, josta nousee tukka pystyyn”

Paneelissa keskusteltiin myös osallisuudesta ja sen määritelmästä ministeri Viitasen puheenvuoron inspiroimina. Keskustelu sähköistyi viimein hieman. Osallistuminen määriteltiin matalan kynnyksen toiminnaksi, jolloin jo nuoren paikalle tuleminen on osallistumista. Osallistumisen painotettiin perustuvan vapaaehtoisuuteen. Paneelissa todettiin myös, että lainsäädännöllä ei voida vaikuttaa asenteisiin ja että vaikeasti ymmärrettävä lakiteksti hankaloittaa nuorten omaa aktiivisuutta. Keskustelu osallisuudesta herätti tunteita ja sai erään osallistujan toteamaan, että ”tukka nousee pystyyn”. Yleisökommentti palautti keskustelijat etsivän nuorisotyön arkeen: nuoria ei aina kohdella yhtä hyvin kuin aikuisia. Moni nuori ei edes ymmärrä, että hänellä olisi oikeus omaan mielipiteeseensä tai oikeus vaikkapa kieltäytyä jostakin toimenpiteestä. Nuorilta puuttuu kyky vaikuttaa itse omaan asiaansa ja autonomia päättää omista asioistaan. Mutta mikä sitten määrittelee osallisuuden? Paneelissa korostettiin, että osallisuudessa on kyse suurelta osin subjektiivisesta kokemuksesta. Osallisuus varmistui nuorisopolitiikan pirulliseksi ongelmaksi.

Epilogi

Aluekiertueen ensimmäinen päivä on päättynyt. Yleisö valuu ulos teatterista. Olo on hieman informaatioähkyinen. Myöhemmin kuulen, että joillekin osallistujille päivä oli käynyt liian raskaaksi ja teatterista oli poistuttu kesken ensi-illan. Mietin, millaisen teatteriesityksen olen nähnyt ja päädyn draamaan, jossa ammattiesiintyjät tuottivat lavalla vuoropuheluna näyn nuorisopoliittisesta todellisuudesta, sen taustoista ja tulevaisuuden heijastuksista. En varsinaisesti kokenut itseäni osalliseksi, mutta tämä ei ollut tilaisuuden tarkoituskaan. Kuten Wrede loppupuheenvuorossaan kertoi, ideana oli luoda sama tietopohja nuorisolakikeskustelusta eri paikoissa. Loppupuheenvuorossa saimme myös vastauksen teatterin eteisaulassa askarruttaneeseen kysymykseen, kun Wrede määritteli tilaisuuden seminaariksi. Aamun mysteeri oli selvinnyt, ainakin tältä osin viisastuneena yleisö katosi Tampereen kaduille. ”OKM:n jengin” kiertue ja nuorisopolitiikan pirullisten ongelmien käsittely jatkui Oulussa 16.1.2015.

Merja Kylmäkoski
Humanistinen ammattikorkeakoulu

Nuorisotyö

Politiikka, järjestötoiminta

Seminaarit ja tapahtumat

Teemasarja:

Nuorisolain uudistamisen aluekierros tutkijoiden silmin

Vastakkaisten, limittäisten ja jännitteisten vaatimusten ja toiveiden rönsyilevä mosaiikki

Kaisa Vehkalahti Tomi Kiilakoski — Mon, 11 May 2015 10:50:36 +0000

Nuorisolain uudistamisen aluekierros Oulussa 16.1.2015.

Oulun aluetilaisuus pidettiin 16.1. Oulujoen läheisyydessä. Joki oli jäässä, kuten se aina talvella on. Aluetilaisuudessa käsiteltiin opetus- ja kulttuuriministeriön puheenvuoron ohella esimerkiksi työpajojen näkökulmaa, etsivää nuorisotyötä, nuorten osallisuutta ja valtakunnallisia nuorisokeskuksia sekä järjestötoimintaa. Nuorisolakiin oltiin verrattain tyytyväisiä, mutta sitä kohtaan osoitettiin myös monia uudistamistoiveita. Puheenvuoroista ei muodostunut selkeärajaista kokonaisuutta vaan rönsyilevä mosaiikki, jossa eri näkökulmasta esitettiin nuorisotyöstä erilaisia tulkintoja ja nuorisolaille erilaisia vaateita.

Jaana Walldén esitteli omassa puheenvuorossaan opetus- ja kulttuuriministeriön näkökulmia lakiuudistukseen. Puheenvuoro noudatteli samoja kulkuja kuin muissa tilaisuuksissa. Etsivästä nuorisotyöstä todettiin, että etsivän nuorisotyön kartta on ulottunut kattamaan lähes koko Suomen. Myös työpajatoiminnalla on laaja kattavuus. Vuonna 2014 toiminnassa oli 14 100 alle 29-vuotiasta nuorta. Selkeä kasvu selittyy nuorisotakuun vaikutuksella. Toivottavaa olisi, että toiminnalle saataisiin rahoitusta myös seuraavalla hallituskaudella. Alustuksessa pohdittiin myös etsivän nuorisotyön eetosta, ja siellä syntyviä menestys- tai sankaritarinoita. Pohdinnassa oli, miten nuorisotyön kokonaisuus hahmottuu vai käykö niin, että yksi nuorisotyön lohko alkaa näyttäytyä oikeana nuorisotyönä.

Työpajojen näkökulmasta alusti Terho Jaakola. Hän toi tilaisuuteen Työpajayhdistyksen työpajatiimin alustavia ajatuksia ja teemoja. Työpajojen asema sekä suhteessa palvelujärjestelmään että nuorisotyön kokonaisuuteen olisi määriteltävä. On tärkeää, että määritelmä tapahtuu nuorisotyön eetoksen pohjalta, siten että myös nuorisotyö on mukana. Nuorisolain haluttiin täyttävän kaksoistehtävää. Yhtäältä lain tulisi tarjota toiminnalle selkänoja, jolla julkinen valta osoittaisi tukevansa nuorisotyötä. Toisaalta lain haluttiin jättävän myös väljyyttä. Työpajatoiminnan ominaisuudeksi nähtiin joustavuus ja reagointi tarpeiden mukaan. Alustuksessa haluttiin non-formaalin oppimisen vahvistamista sekä korostettiin nuorten osallisuutta. Myös yhteistyö oppilaitosten kanssa nähtiin tärkeäksi.

Laille asetettiin monia vaatimuksia. Sen haluttiin olevan rakennelaki, jossa määritellään rakenteita ja pääsyvaatimuksia; kumppanuuslaki toimintojen välisiin rajapintoihin; tasa-arvolaki – järjestelmän on tarjottava myös mahdollisuuksia, ei vain rajoituksia. Lisäksi kysyttiin, pitäisikö laissa määritellä nuorisotyö peruspalveluksi. Pohdittiin myös, pitäisikö laissa määritellä työpajoja. Erikseen nousi esiin nuorisotyön ja peruskoulun yhteistyö.

Lailla nähtiin olevan myös keskeinen rahoitustehtävä. Valtionapurakennetta pidettiin välttämättömänä toiminnan ylläpitämiselle jatkossakin. Avustuksen tulisi olla yhdenmukainen riippumatta saajan organisaatiomuodosta (esimerkiksi yhdistyksistä tai yrityksistä). Työpajojen arviointia ja vaikuttavuuden osoittamista pohdittiin. Todettiin, että työpajoilla on useita erilaisia nuoria, jolloin myös toiminnan tavoitteet asettuvat erilaisiksi. Oletettiin, että nuorilla tulee olemaan entistä enemmän erilaisia tarpeita, jolloin myös työpajojen toimintaa täytyy uudistaa tämän mukaan. Pitäisikö painotusta siirtää työ- ja koulutuspaikkoihin ohjaamisen sijaan enemmän yleisen elämänhallinnan ja työ- ja toimintakyvyn tukemiseen ja kasvattavaan suuntaan?

Sotkamon sivistysjohtaja Mika Kilpeläinen kuvasi oman kuntansa tilannetta. Sotkamossa sosiaali- ja terveysasiat on siirretty kuntayhtymälle. Tämän seurauksena sivistystoimen osuus kunnan budjetista on kolme neljännestä. Tämä tuo paineita kunnan budjettiin. Valtionosuudella ei Sotkamon kokoisessa kunnassa vielä työllistetä yhteään nuorisotyöntekijää (Sotkamossa summa on noin 14 000 €), mutta kumppanuuksien kautta voidaan tehdä paljonkin. Tietynlainen korvamerkintä on tärkeää, ettei rahoitus katoa kunnan pohjattomaan kassaan. Esiin nousi myös se, että korjaavaan toimintaan on helppo saada rahoitusta, mutta ennaltaehkäisevällä työllä saataisiin enemmän aikaan.

Alustuksessa Kilpeläinen pohti nuorisotyön asemaa, ja nuorten mahdollisuuksia vaikuttaa. Myös tässä alustuksessa nousi esiin koulun ja nuorisotyön yhteistyö, perinteisemmän talotyön, leirien tai etsivän nuorisotyön ohella. Kilpeläinen toi esille Kainuun tilannetta, jossa nuorten osuus väestöstä on laskussa Kajaania ja Sotkamoa lukuun ottamatta. Kylillä ja keskuksissa asuvien nuorten asema on erilainen. Erityisesti kaukana keskuksissa asuvien nuorten tilanne mietitytti. Nuorten osallisuuden lisääminen on myös syrjäytymisen vastaista työtä. Aktiiviset nuoret vaihtavat paikkakuntaa nopeasti, Sotkamossa lukio on ainoa oppilaitos, jonka kautta nuoret on mahdollista tavoittaa. Alustus toi esiin nuorten alueellisen eriarvoisuuden ja herätti kysymyksiä, miten lainsäädännössä on reagoitava urbaanin nuoruuden ja syrjäkylien nuoruuden välisiin eroihin palveluntarjonnassa, osallistumismahdollisuuksissa ja kasvuolosuhteissa.

Nuorisokeskusten asemaa käsitteli omassa puheenvuorossaan Eija Pietilä. Hän pohti, miten lähipalvelut kehittyvät jatkossa nuorisotyössä. Hänen mukaansa palvelujen luonteen on muututtava, jotta voidaan vastata esimerkiksi myös etäällä asuvien nuorten tarpeisiin. Pietilä toi esiin, että palvelu- ja kehittämisverkoston toimijat tulee kirjata uuteen nuorisolakiin selvästi. Toimijoiden työn valtakunnallisuus tulee myös kirjata lakiin. Toimijoita tulee ohjata tai velvoittaa yhteistyöhön. Tämäkin tulee kirjata lakiin.

Järjestönäkökulmaa valotti Maria Isolahti 4H:sta. Hänen mukaansa järjestöjen rahoitus on murroksessa. Oman rahoituksen tarve korostuu jatkuvasti, millä on osin hyviäkin vaikutuksia, sillä se saattaa viedä pois rahoittaja–suorittaja-tyyppisestä suhteesta kohti vuoropuhelua ja yhteistyötä. Varainhankinnan ja perustoiminnan välinen suhde on ongelmallinen, sillä iso osa järjestöjen työntekijöiden ajasta saattaa mennä rahoituksen turvaamiseen. Nuorisolakia koskien Isolahti ehdotti, että ennaltaehkäisevää työtä korostetaan ja järjestöjen roolia vahvistetaan. Järjestöjen toimintaa ei saa kaventaa, jotta tilaa jää myös vapaaehtoistoiminnalle.

Lasten ja nuorten ohjaus- ja palveluverkoston puheenjohtaja Juha Holappa Pudasjärveltä piti nykyistä verkoston toimintaa säätelevää pykälää 7a toimivana. Verkoston etuja on se, että se on lisännyt asioiden käsittelyn intensiteettiä, edistänyt tietojen vaihdon sujuvuutta ja parantanut tietoisuutta toimenpiteistä, joilla voidaan edistää nuorten hyvinvointia. Mahdollisia haittoja taas voi tulla siitä, että se on lisännyt alati paisuvaa työryhmien määrää, lisännyt paperityötä ja verkoston tarkoitus on kaupunkitasolla jäänyt hämäräksi.

Etsivä nuorisotyöntekijä Minna Rautioaho piti nuorisolakia omalle työlleen vieraana. Nuorisotyön vahvuutena hän piti sen joustavuutta ja muuntautumiskykyä. Hänen mukaansa nuorisolaki antaa vapauksia toimia. Tämä tarkoittaa myös sitä, että etsivässä nuorisotyössä on itse luotava työnkuva. Jatkossa etsivä työ tulee todeta osana nuorisotyötä, ei omana kokonaisuutenaan. Työ perustuu vapaaehtoisuudelle. Etsivän työn tehtävänä on puolustaa nuorten oikeuksia yhteiskunnassa. Lakiin tarvitaan Rautioahon mukaan jämptimpi ote etsivän työn määrittelyyn, mutta joustavuuden pitäisi edelleen säilyä. Lain tulisi olla työkalu, joka turvaa nuorisotyöntekijöiden toimintaa.

Henna Peräaho käsitteli nuorten kuulemista ja vaikuttamista nuorisolaissa. Hän pohti nykyisen lain kuulemisvelvoitetta kysyen, miten määritellään nuoria koskevat asiat sekä miten kunta takaa nuorten kuulemisen. Hänen mukaansa jokaisessa kunnassa tulisi olla toimiva nuorten vaikuttajaryhmä. Kunnalla tulisi olla velvollisuus lähestyä nuorten vaikuttajaryhmää, kun käsitellään nuorille läheisiä asioita. Ellei nuorilla ole tietoa kunnassa vireillä olevista asioista, ei heillä ole tosiasiallista mahdollisuutta ottaa kantaa. Peräaho halusi nuorille puhe- ja läsnäolo-oikeus kaupunginhallituksen kokouksiin sekä vaikuttajaryhmille oman budjetin.

Puheenvuorot lainehtivat monen aiheen ympärillä. Toivottiin kansalaisille muitakin sähköisiä palautteenantomahdollisuuksia kuin Facebook tai Twitter ja nuorisolautakunnan palauttamista pakolliseksi kaikkiin kuntiin. Painotettiin nuorisotyön resursoinnin tärkeyttä. Kommenteissa kiinnitettiin huomiota siihen, ettei nuorisotaloista oltu puhuttu mitään. Jaana Wallden korosti, että nuorisolaki tulee säilymään puitelakina. Nuorisotyöntekijöiden pätevyysvaatimuksien tiukentamista on vaadittu, ja laissa tultaneen ottamaan tähän kantaa.

Oulun tilaisuus heijasti, kuten yllä olevasta voi lukea, monia nuorisotyön piirteitä. Kenttä on epäselvästi rajautunut eikä kokonaisuutta ole helppoa hahmottaa. Nuorisotyössä on rinnan useita toimintamuotoja. Jokaisen toimintamuodon edustaja pitää omaa työtään tärkeänä ja haluaa sen aseman sekä rahoituksen tulevan turvatuksi. Eri näkemykset heijastuvat erilaisina vaatimuksina toimialan lainsäädännölle. Nuorisolaille asettuukin monia tehtäviä. Sen olisi tehtävä näkyväksi nuorisotyön toimintaa, ja legitimoitava sitä eli annettava sille hallinnollinen oikeutus. Sen tulisi aukaista nuorisotyön luonnetta, mutta jättää moni asia avoimeksi, jotta nuorisotyölle luonteenomainen reagointikyky säilyy. Sen tulisi antaa nuorisotyölle oikeus toimia oman eetoksensa varassa, mutta samalla velvoittaa sitä yhteistyöhön muiden kanssa. Nuorisolaille asettuu tehtävä antaa työlle ohjata toimintaa, mutta ei liikaa. Kun nuorisolakia laaditaan, näiden vastakkaisten, limittäisten ja jännitteisten vaatimusten ja toiveiden suhde joudutaan ratkaisemaan.

Kaisa Vehkalahti & Tomi Kiilakoski

Vehkalahti työskentelee erikoissuunnittelijana ja Kiilakoski tutkijana Nuorisotutkimusverkostossa.

Nuorisotyö

Politiikka, järjestötoiminta

Seminaarit ja tapahtumat

Teemasarja:

Nuorisolain uudistamisen aluekierros tutkijoiden silmin

Monialainen nuorisotyö tavoitteellisena kasvatustyönä

Anne Puuronen — Mon, 11 May 2015 10:45:09 +0000

Nuorisolain uudistamisen aluekierros Turussa 26.1.2015

Niin paljon asiaa, niin monia kärkiä – yhteisenä nimittäjänä monialainen nuorisotyö tavoitteellisena kasvatustyönä.

Nuorisolaki uudistuu – vaikuta nyt -kiertueen päivä Turussa 26.1.2015 oli alan toimijoiden vireä ja asiantuntemusta uhkuva keskustelutilaisuus. Lakiuudistusehdotusnostojen lisäksi päivä innoitti esille kannanottoja alan nykyisistä painopistealueista ja yhteisistä tulevaisuuden kehittämishaasteista, alan vaikuttavuuden arviointia unohtamatta. Keskustelupäivä Turussa oli rakennettu niin, että päivä avattiin ensin nuorisolain uudistamiseen liittyvien taustojen esittelyllä ja nykyhetken kontekstualisoinneilla opetus- ja kulttuuriministeriön näkökulmasta. Tämän jälkeen kuultiin kunnallishallinnon, työpajojen, etsivän työn ja järjestöjen sekä viisaan nuoren näkemyksiä siitä, mitä uutta nuorisolakia valmisteltaessa tulisi ottaa huomioon (ohjelma ks. tekstin loppu). Turun terveisinä toivottiin uuden lain valmistelussa muistettavan, että nuorisotyö on monialaista, tavoitteellista ja ennaltaehkäisevää kasvatustyötä.

Monialainen yhteistyö, puhuvatko toimijat yhteistä kieltä?

Nuorisotyötä lienee tavalla tai toisella määritellyt aina yhteistyö. Jo nuorisolautakuntalaista (117/1972) lähtien on kunnan nuorisotyötä viitoittanut eri toimijoiden välinen yhteistyö. Monialaista yhteistyötä vahvistettiin edellisen kerran vuonna 2010 nuorisolain lisäyksillä. Suuntaus on ollut selkeä tultaessa uuden nuorisolain valmisteluajankohtaan. Olisiko valmisteilla olevassa uudessa laissa nyt ajankohtaista huomioida monialaista yhteistyön tekemistä käytännössä ja myös seurannan tasolla?

Voitaisiinko monialaista yhteistyötä jäntevöittää käyttämällä samoja käsitteitä ja terminologiaa, kun yhteisesti edistettävänä asiana on nuoren etu tai hyvinvointi? Ajatuksen nosti esille kuntien nuorisotyön näkökulmasta tilaisuudessa puhunut Anniina Lehtiö-Vainio. Eri hallintokuntien välistä monialaista nuorisotyötä tehtäessä tulisi myös käytettävien termien olla samoja. Kuten tiedossa on, kunnissa monialaista yhteistyötä tekevät opetus-, vapaa-ajan-, kulttuurin-, liikunnan, sosiaali- ja terveyspuolen sekä niin hyvinvointitoimialan kuin myös poliisihallinnon ja järjestöpuolen toimijat. Tällä hetkellä näiden eri hallinnonalojen toimijat tulevat monialaisen nuorisotyön yhteiseen pöytään omaa alansa yleisten ja monien erillislakien tulokulmista.

Lain valmistelussa olisi tärkeää peilata eri laeissa käytettäviä termejä keskenään, jotta se loisi lisää ymmärrystä eri hallintokuntien toimijoiden välille. Esille nostettiin myös kysymys siitä, tulisiko lasten ja nuorten kuulua samaan vai eri lakiin. – toimijat kun ovat joka tapauksessa usein samoja sekä nuorten että lasten asioissa.

Monialainen yhteistyö – järjestöjen rooli esille valtakunnan, maakuntien ja kuntien tasolla

Näkemys järjestöistä nuorisotyön tekijöinä on vahva niin järjestöjen kuin kunnan nuorisotyönkin puolella. Järjestötoiminnan näkökulmasta keskeiseksi nähtiin vapaaehtoistyön mahdollisuudet ja kehittäminen. Tässä yhteydessä järjestöjen nuorisotyön huomio kiinnittyy laaja-alaisesti myös vanhempiin ja perheeseen. Voisiko uudistuva laki vahvistaa puitteita, joiden kautta huomiota kohdistettaisiin järjestöjen nuorisotyön paikallisen toiminnan organisointiin, esimerkiksi oppilaitosten ja järjestöjen työnjakoon ja yhteistyöhön? Järjestöoppimisen tunnistaminen ja tunnustaminen tukee sekä perinteistä että nuorisotyön informaalia käsitystä oppimisesta. Moniammatillisiin ryhmiin tulee järjestöt ottaa mukaan kaikilla tasoilla, samoin kuin nuorisoalaa koskevien ohjelmien laadintaan, toteutukseen ja seurantaan.

Monialainen yhteistyö, mitä se saa aikaan? Päivän aikana painotettiin sitä, että myös monialainen yhteistyö tarvitsee seurantaa. Lain valmistelussa tulisi katsoa, missä määrin monialaisen yhteistyön tavoitteellisuutta voitaisiin ohjata lakisääteisesti. On vain vähän tietoa siitä, kuinka tavoitteellisesti monialainen yhteistyö toimii ja mitä se saa aikaan. Muun muassa Säkylän vapaa-ajan sihteeri Lauri Parviainen tiivisti puheenvuorossaan päivän teemoja kiinnittäen huomiota moniammatillisen yhteistyön vahvistamiseen eli tietojen vaihdon sujuvuuteen ja tämän kirjaamiseen uuteen nuorisolakiin.

Näkökulmaa siihen, miten onnistunutta tietojen vaihto parhaimmillaan voi olla ja mitä sen kautta saadaan aikaan, saatiin kuulla niin sanotun Kokemäen mallin kautta Juhani Johanssonin kertomana. Malli on innovatiivinen ja olisi valtakunnallisen jalkauttamisen arvoinen esimerkki kehittävästä työntutkimuksesta. Kohderyhmänä ovat alle 25-vuotiaat toimeentulotuen saajat. Mallissa toteutui eri toimijaverkostojen ja nuorten ryhmien laaja tiedon hyödyntäminen sitä koskien, mitä alueen nuorille toimeentulotukea hakeville kuuluu. Kartoittamisvaiheen lisäksi tietojen vaihto jatkui ylihallinnollisena yhteistyönä mallin loppuvaiheessa polkujen katkeamisen ehkäisemiseksi. Toiminnan aikana mallissa toteutui nuorten osallistaminen, valtaistaminen ja äänen kuuleminen.

Muistaako joku, mitä on ennaltaehkäisevä nuorisotyö? Läsnäolijoita puhututti laajalti kysymys siitä, onko perusnuorisotyö unohdettu. Keskustelussa kiiteltiin sitä, että nuorisotakuun ja etsivän nuorisotyön kautta tietoisuus koko nuorisotyöalasta on kasvanut. Tiettyä kehittämistarvetta nähtiin siinä, että jossakin määrin muilla tahoilla tuntuu edelleen olevan haasteita ymmärtää, mitä on nuorten vapaa-ajalla tehtävä avoin nuorisotyö. Nuorisotyön toimijoilla on huoli siitä, että ala nähdään määrittyvän (vain) nuorten syrjäytymistä ehkäisemiseen painottuneeksi työksi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että sosiaalisen vahvistamisen ja korjaavan työn tärkeyttä kiistetään millään tasolla.

Avoimessa toiminnassa nuorisotilatyönä tehtävä nuorisotyö on suurelle yleisölle vieraampaa. Uuteen lakiin toivotaan kirjausta siitä, että avoimen työn merkitys tulee yhdenvertaisesti esille korjaavien ja yksilötyöhön painottuvien toimintamuotojen esillä pitämisen ja kehittämisen rinnalla. Yhteiset mittarit voisivat palvella sitä, että toimintamuotojen välillä voitaisiin todeta ennaltaehkäisevän ja korjaavan työn vaikuttavuus, joka palvelee samaa suuntaa.

Menneisyyttä arvioivan kriittisen kysymyksen rinnalla yhtä merkittävä on kysymys siitä, tietääkö joku, mitä muotoja ennaltaehkäisevä nuorisotyö ottaa tai saa tulevaisuudessa. Nuorisotyössä on huomattu, että työtä tulee tehdä siellä, missä nuoret ovat. Jos heitä ei tavoiteta nuorisotyön perinteisiltä penkeiltä nuorisotalolta tai seurakunnan tai kirjaston kerhotilasta, on mentävä nettiin tai kauppakeskuksiin, metroasemille ja ABC-asemille. Minne tulevaisuuden avoin nuorisotyö sijoittuu? Missä ovat ne tilanteet, joissa nuoren omaehtoisuus pääsee kukoistamaan, ja joissa nuorisotyöllä on etuoikeus olla mukana? Onko termi ennaltaehkäisevä kohdallisin termi kuvaamaan tämänkaltaista kanssatoimijuutta nuorten kanssa? Mitä muuttuva nuorisotyö katsoo nuorten kanssa tekevänsä esimerkiksi 2020-luvun Suomessa?

Nuorisotyön rahoituksen suuntaaminen? Päivän kysymys, onko perusnuorisotyö unohdettu, nostaa esille sen, miten mediajulkisuus jossain määrin suuntaa ja tuottaa käsitystä nuorisotyön painopisteistä. OKM:n nuorisotyön yksikön näkökulmasta kaikki nuorisotyön eri toimintamuodot nähdään tasavertaisina rahoituksen kohteina. Georg Wrede halusi päivän aikana erityisesti korostaa sitä, ettei perusnuorisotyötä ole unohdettu kehittämisen tai rahoittamisen tasolla. Tämä käy ilmi määrärahojen kehitystä kuvaavasta seurannasta koskien nuorisotyön ja -politiikan yksikköä. Momenttiluku 51 (tumman punainen viiva) kuvaa etsivän nuorisotyön ja työpajatoiminnan rahoittamista. Momentti 50 (kirkkaan punainen viiva) kuvaa koko nuorisoalan rahoitusta, josta 6 miljoonaa euroa käytetään etsivään nuorisotyöhön.

Kuvio1. Määrärahojen kehitys nuorisotyön- ja politiikan yksikössä momenttien mukaan aikavälillä 2000–2014. Lähde: Wreden esitys Turun keskustelutilaisuudessa.

Toimijoiden näkökulmasta rahoitukseen liittyvät haasteet tulevat kuitenkin näkyviksi eri tavalla. Keskustelussa alan rahoittamista tarkasteltiin muun muassa nuorisotakuuta koskevien toimeenpanovelvoitteiden näkökulmista. Pienissä kunnissa lakisääteisyyden järjestäminen lähes poikkeuksetta tarkoittaa resurssien jakamista ja vaikeita päätöksiä siitä, mihin leikkaukset kohdistuvat. Alan toimijoiden mukaan leikkauslistalla ovat olleet perusnuorisotyö ja henkilöstöresurssit. Toinen malli olisi vähentää nuorille suunnatuista palveluista, jota yleensä pyritään välttämään viimeiseen asti. Kolmas malli lain pykälän järjestämiseksi erityisesti pienissä kunnissa on pakkoratkaisu. Kunnan ainoa nuorisotyöntekijä muuntuu työpäivänsä aikana moneen rooliin. Hänen on oltava aamulla verkostotyöntekijä, päivällä etsivä ja illalla nuorisotilan ohjaaja – kuin hattua vaihtamalla.

Elämänhallintataitoja

Sukupolvisesta näkökulmasta katsoen toimijat vertasivat nykyisen yläkoulun tietoaineiden tarjontaa omiin vastaaviinsa. Tuotiin esille kysymys, missä määrin nuorille opetetaan nykyisessä peruskoulussa arjen taitoja, toimimista yhteisön ja yhteiskunnan osana. Minkälaisia elämänhallinnan taitoja nuoren varustekassista olisi hyvä löytyä tässä yhteydessä? Ennen koulussa oli kansalaistaitoa, nykyisin ei. Pystyisikö nuorisotyö avustamaan tässä kehitettäessä koulun ja nuorisotyön välistä yhteistyötä?

Nuoret tarvitsevat elämässään teoreettisten tietoaineiden osaamisen rinnalle arjen taitoja. Yksi nykynuoruudessa korostuva elämänhallinnan taito on paitsi oleminen itsen kanssa, myös oleminen toisten kanssa yhdessä. Molemmat, itsen kanssa viihtyminen ja yhteisöllisyys ovat tärkeitä nuoren omaehtoisen toiminnan syntymiselle. Tarvitaan harrastusmahdollisuuksia, mielekästä toimintaa ja mahdollisuuksia sekä nuorten yhdessäololle että ajan viettämiseen itsensä kanssa. Niin kunnan kuin järjestöjen tekemän nuorisotyön näkökulmasta painotus on samankaltainen. Tilaisuudessa puhunutta Turun 4H-yhdistyksen toiminnanjohtaja Hilkka Näsettä lainaten; ”Ei kavenneta mahdollisuuksia ”liiallisella” ammatillistamisella. Nuorten omat projektit toteuttavat kasvatustehtävää vaikka lopputulos aikuisen mielestä ei olisikaan priimaa”.

Nonformaalia/informaalia oppimista eli kysymys nuorisotyön roolista perusopetuksessa ja toisen asteen opinnoissa. Samassa yhteydessä korostettiin nuoren oikeutta ei-tavoitteellistettuun tekemiseen ja toimintaan osallistumiseen. Tekemällä, katsomalla, kuulemalla, seuraamalla ja kokeilemalla on oppimisen tunnustaminen tärkeää. Tämän korostaminen voisi näkyä uuden lain ohjauksellisella tasolla. Pykälän 2 momenttiin 4 ehdotettiin seuraavaa lisäystä: nuorten omaehtoisen toiminnan tukeminen ja positiivisten kokemusten ja elämysten tarjoaminen, yhteisöllisyyden luominen ja tukeminen.

Toisen asteen opintojen kohdalla nuorisotyön informaali oppiminen sai päivän keskustelussa merkitykset vaihtoehtoinen oppiminen ja tekemällä oppiminen. Nuorisotyön rooli nuoren rinnalla on keskeinen, kun tarvitaan matalan kynnyksen tukea opiskelu- ja työelämän piiriin pääsemiseksi tai vaihtoehtoisten polkujen etsimistä työelämään (esimerkiksi työpajat/oppisopimus) kiinnittymiseksi. Tässä yhteydessä puheenvuoroista nousivat esille sekä nuorisotyön rakenteellisen, yhteiskunnallisen roolin tunnistaminen ja tunnustaminen, että nuorisotyön toteuttamisen haasteet, kuten toisen asteen opiskelupaikkojen määrä, etäisyydet ja palveluiden saatavuus eri paikkakunnilla. Yhteisenä tavoitteena on turvata uudessakin laissa nuorisotyön rooli polkujen ja pitkospuiden rakentajana osana nuorisotakuun toteutumista.

Kannustusta omaehtoiseen tekemiseen, kiitos! Päivän kaikissa puheenvuorissa samoin kuin yleisön kannanotoissa korostui nuorisotyön tavoite vahvistaa nuorten aitoa osallisuutta, ei vain kuulemista. Nuoren omasta suusta kuultuna Loimaan NuVA-valtuutettu Miro Marjamäki puki sanoiksi, mitä osallisuuden tavoitteet nuorisovaltuustokontekstissa nuoren kohdalla muun muassa ovat: esimerkiksi moninaista toimintaa, ei liian rajoitettua, ei liikaa vaatimuksia, kokemusta ja oppia tulevaisuuteen, sosiaalisia taitoja, ryhmätyöskentelyä ja tapahtumien järjestämistä. Tärkeää on, että tukea ja kannustusta on saatavilla, jotta motivaatio säilyy ja homma pysyy oikeilla raiteilla. :)

Anne Puuronen

***

Nuorisolaki uudistuu – vaikuta nyt-kiertueen päivä Turussa
Turku 26.1. 2015, klo 12:00-16:00

OHJELMA
Tilaisuuden avaus
Esko Lukkarinen opetus- ja kulttuuritoimen vastuualueen johtaja, Lounais-Suomen AVI
Kari Anttila valtiosihteeri, OKM
Georg Wrede nuorisoyksikön johtaja, OKM

Puheenvuorot
Kunnallishallinto:
Anniina Lehtiö-Vainio, Kuntien nuorisotoimi, Turku
Lauri Parviainen, vapaa-aikasihteeri, Säkylä
Eija Mattila, koulutusjohtaja Huittinen
Juhani Johansson, Lasten ja nuorten ohjaus -ja palveluverkosto, Kokemäki

Työpajat ja etsivä työ
Jarkko Åkerberg Pajakoordinaattori, Kaarina
Marko Järvenpää, Etsivä nuorisotyöntekijä, Kankaanpää

Järjestön edustaja
Hilkka Näse, 4H-yhditys, Turku

Nuorten puheenvuoroja

Miro Marjamäki, Loimaan NuVa

Nuorisotyö

Politiikka, järjestötoiminta

Seminaarit ja tapahtumat

Teemasarja:

Nuorisolain uudistamisen aluekierros tutkijoiden silmin

Elämme niukkoja isojen päätösten aikoja

Mirja Määttä — Mon, 11 May 2015 10:40:28 +0000

Nuorisolain uudistamisen aluekierros, Mikkelissä 30.1.2015.

Seminaarin sisältöjä valottaessani on ohjenuorani se, että kerron kuullusta ja näkemyksistä – muiden ja omistani – kysymättä yhtään kysymystä. Eli en piilota näkemyksiä kysymysten muotoon, vaan paukutan reippaasti menemään.

Tilaisuuden alkajaisiksi oli tarjolla yhteiset kahvit ja hyvän mielen turinat – oli kiva nähdä tuttuja ja tavata uusiakin. Suomen Nuoriso-opisto Paukkulan iso sali oli pakattu täyteen nuorisolaista kiinnostuneilla. Useat olivat saapuneet paikalle yli sadan kilometrin, osa jopa 300 kilometrin päästä. Kiinnostuneiden määrä ja matka, joka paikalle oltiin valmiita kulkemaan, kertoo osaltaan siitä, että nuorisolaki koetaan tärkeäksi ja rakkaaksikin asiaksi: se auttaa nuorisoalan toimijoita paikantamaan tehtäväänsä ja suuntaa käytännön toimintaa niin kunnissa kuin järjestöissäkin.

Seminaarin avasi joensuulainen opetus- ja kulttuuritoimen johtaja Matti Ruuska aluehallintovirastosta (entinen lähiesimieheni lääninhallituksen nuoriso- ja liikuntatoimen ajoilta). Hän kävi lyhyesti läpi, mistä nyt keskustellaan sekä raotti poliittisia realiteetteja. Elämme niukkoja isojen päätösten aikoja: toisen asteen uudistukset ja leikkaukset sekä SOTE-uudistus vaikuttavat palvelujen saatavuuteen ja kansalaisten tasa-arvoisuuteen. Kuntatehtävissä ei ole revittelyn varaa, mutta nuorisolain uudistuksen puitteissa voidaan keskustella muun muassa ikämäärittelyistä (jatketaanko 0–29-vuotiailla vai fokusoidaanko tarkemmin), nuorisopolitiikan kehittämisohjelman muodoista ja sisällöistä, monialaisen yhteistyön sääntelystä, etsivän nuorisotyön rahoitusmallista, nuorten kuulemisesta ja osallisuudesta ja niin edelleen. Tilaisuus on vaikuttamisen paikka ja ministeriö ja lainvalmistelijat ovat herkällä korvalla kuulemassa palautetta ja sisältötoiveita lakia hyödyntäviltä.

Valtiosihteeri Kari Anttila jatkoi teemassa polveillen. Hän nosti esille osallisuuden ja vertaissuhteiden merkityksen nuorille sekä nuorisotyön tehtävän tukea tätä ja kaikkinaista kasvua. Nuorisotyö ja nuorisolaki koskevat kaikkia nuoria, ei vain niitä viittä prosenttia riskissä olevia, joita arvioidaan ja tsekataan muualla. Nuorisotyön tehtävänä on arvioimisen sijaan edesauttaa ja toimia eettisenä kompassina. Yhteiskunnan muuttuessa asuminen keskittyy ja väki tiivistyy: on tultava toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Erilaisuuden hyväksymisessä on tehtävää. Anttila painotti lisäksi, että nuorisotyön rahoituksen pitää antaa tilaa järjestöjen vapaudelle.

Nuorisotyön ja politiikan vastuualueen johtaja Georg Henrik Wrede kertoi omassa osuudessaan, ettei vielä ole päätetty, ollaanko nuorisolakia päivittämässä vai enemmänkin uudistamassa. Mielestäni on selvää, että sitä vain päivitetään, moni juttuhan toimii. Wrede painotti, että nuorisotyön tehtävä on yhteistyökumppaneille usein epäselvä, eikä tehtävän määrittely näytä olevan helppoa alan sisälläkään. Esimerkiksi EU:n nuorisostrategian määrittely nuorisotyöstä on perin haparoiva. Suomalaisessa nuorisolaissa pitäisi pystyä parempaan.

Nuorisotyöllä on meduusamainen tehtävä opetus- ja koulutuskentän, työ- ja elinkeinotoimen sekä sosiaali- ja terveystoimen välimaastossa. Perusnuorisotyön kuvaaminen laissa ei ole helppoa ja muun kuin työpajatoiminnan ja etsivän nuorisotyön esille tuominen on vaikeaa. Nuorisotyön tulevaisuuden kohdalla Wredeä mietityttivät erityisesti nuorisotyön toteutuspaikat: pitäisi toimia siellä, missä nuoretkin ovat, esimerkiksi kaupallisissa tiloissa, ja löytää win-win-tilanteita elinkeinoelämän kanssa.

Seminaari jatkui lakisääteisen lounaan jälkeen paneelikeskustelulla. Mukana oli nuorisotyöntekijöitä: nuorisosihteeri Kiuruvedeltä ja etsivä Joroisilta sekä Suomen nuorisovaltuustojen liiton Savo-Karjalan piirin puheenjohtaja ja kaksi toiminnanjohtajaa, toinen Nuorten Palvelusta Kuopiosta ja toinen Savonlinnan seudun Nuorisotoiminnan tuesta. Lisäksi paneelia kommentoi viisi nuorta, osa Paukkulan opiskelijoita, osa Nuorisovaltuustosta, kuka mistäkin. Näillä mennään.

Panelistien teemoja olivat: Nuoret on nähtävä tekijöinä, toimijoina, ei kohteina!, Perusnuorisotyö pitää säilyttää ja saada uuteen nousuun!, Korjaavan ja ehkäisevän nuorisotyön raja on turhaa!, Ehkäisevä työote on tärkeää kaikessa nuorisotyössä: etsivässä, työpaja- ja perusnuorisotyössä sekä Järjestöt on otettava mukaan nuorten ohjaus- ja palveluverkostoihin!

Nuoret kommentaattorit näkivät nuorisolain pitkälti nuorten kuulemisen ja kuulluksi tulemisen oikeuden kautta. He olivat huolissaan lasten oikeuksien katoamisesta, mikäli nuorisolakia fokusoidaan esimerkiksi 12/13–25/29-vuotiaisiin. Itse mietin, että tuskin esimerkiksi päiväkodeissa ajatellaan nuorisolain määräävän, että meidän on kuultava lapsia enemmän. Tällaiseen mukaan ottamiseen, jos sitä tapahtuu, vaikuttavat monet muutkin säädökset ja sopimukset, kuten lapsen oikeuksien sopimus sekä yhteiskunnan ajassa muuttuva asennoituminen lapsiin, johon toki nuorisolaillakin saattaa olla positiivista vaikutusta riippumatta sen ikämäärittelyistä.

Panelistien mielestä nuorisolain voisi rajata koskemaan nykyistä rajatumpaa ikäjoukkoa, mutta nuorisopolitiikan kehittämisohjelmaa suurin osa ei rajaisi, vaan se voisi koskea 0–25/29-vuotiaita, "koska nuorten elämä on niin laajaa ja perhesuhteet tärkeitä".

Seminaarissa älypuhelimellinen yleisökin pystyi osallistumaan mielipidevaikuttamiseen, minä älyttömänä en. Mutta teenpä sen tässä. Minullakin on muutama mielipide laista.

Ensinnäkin, nuorisolaki on nuorisoalalle ja sen toimijoille merkittävä perusta – siinä mielessä se on onnistunut ja toimiva. Suomalaisethan rakastavat lakeja ja lukevat ja siteeraavat niitä parhaansa mukaan. Niillä on merkitystä ja ohjausvaltaa, vaikka ne olisivat väljiäkin, kuten nuorisolaki.
Toiseksi, nuorisolaki tavoittelee monialaista ohjausvaikutusta, kuten lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelmakin, mutta ne vaikuttavat lähinnä ja eniten nuorisoalalla. Myös sen rahoitus suunnataan omalle alalle. Nyt lakikin valmistellaan nuorisoalan sisällä, kuunnellen kyllä muitakin ministeriöitä. Minusta se on ihan ok. Rajataan reilusti, mitkä tehtävät kuuluvat alalle, meidän toimivaltaamme, mutta tehdään yhteistyötä, ajatellaan laajasti nuorten elinoloja ja niihin vaikuttamista. Rajataan ainakin kehittämisohjelmassa myös ikäkautta, sillä mitä tehdään ohjelmalla, joka koskee kolmaosaa koko kansasta, mutta jonka toteutusta valvotaan ja rahoitetaan suppeasti. Rajataan, mutta viitataan muihin ohjelmiin, liittoudutaan, toimitaan yhdessä, mutta omasta kulmasta.
Kolmanneksi vielä asia, jota kannattaisi todenteolla miettiä, on nuorisolain pykälä nuorten ohjaus- ja palveluverkostosta. Sen tehtäviin kannattaisi nostaa nuorten palveluista siirtymisen rinnalle eri koulutussiirtymät ja niiden seuranta. Jonkun kunnassa pitää olla vastuussa peruskoulunsa päättävien nuorten jatkosijoittumisesta.

Mirja Määttä

Nuorisotyö

Politiikka, järjestötoiminta

Seminaarit ja tapahtumat

Teemasarja:

Nuorisolain uudistamisen aluekierros tutkijoiden silmin

Pasilan tilaisuus ja retoriikka valtio-oppineen lukupöydällä

Kari Paakkunainen — Mon, 11 May 2015 10:35:42 +0000

Nuorisolain uudistamisen aluekierros Etelä-Suomi/Helsinki 12.2.2015.

Opetus- ja kulttuuriministeriön ja Etelä-Suomen aluehallintoviraston järjestämä nuorisolain valmisteluun liittyvä aluetilaisuus oli kiintoisa nuorisopoliittinen sikermä, vaikka itse nuorisolain kehittämisen kommentointi jäikin hiukan etsiväksi ja etäiseksi. Jo seminaarin puheenvuoro-otsikoista voi lukea raskaansarjan hallinnon ja politiikan tarkastelijoiden hahmottaman lain luonteen ja nuorisotyön päätehtävät: kunnallinen nuorisotyö, lasten ja nuorten osallisuus, järjestötoiminta ja sosiaalinen vahvistaminen sekä monialainen nuorisotyö olivat tuoreesti käsitellyn seminaarin dialogiset teemat. Tässä seniori-valtio-oppineen ja nuorisotutkijan kriittisessä katsauksessa keskityn näiden teemojen keskeisiin fokuksiin ja istunnon läpilyöviin nuorisopolitiikan käsitteisiin ja keskusteluihin: (1) Nuorten poliittiseen vaikuttamiseen ja osallistumiseen, (2) nuorisotyön ja -politiikan yhteiseen harkintaan ja kumppanuuksiin (refleksiivisyyden luonne) ja (3) sosiaalisen vahvistamisen teemaan. Tarkastelen tilaisuuden alustuksia valtio-oppineena tekstien poliittis-hallinnollisen tai professionaalin retoriikan ja argumentaation pohtijana (vrt. esim. Kari Palonen ja Chaim Perelman).

Yhteisten sektoriasioiden hoitoa, aitoa vaikuttamista, osallisuutta vai sitä ’ihteään’, politikointia ja politisointia?

Aluetilaisuudessa osallistumisen, poliittisen osallistumisen, vaikuttamisen, osallisuuden ja kuulemisen termien käyttö oli poliittisen (teorian) retoriikan kannalta arvioiden sekavaa. Suurta mullistusta 1990-luvun alun nuorisostrategiakeskusteluun (NUOSTRA 1993) verrattuna ei ollut: yhteinen ambivalentti ja konservatiivinen keskustelun viitekehys oli nuorten aktiivisen vaikuttamisen aito pirta yhteisten asioiden hoitamisessa. Molemmat argumentit (vaikuttaminen ja yhteiset asiat) ovat modernissa politiikassa hedelmättömiä: ne perustelevat etupäässä nuorisotyön ja ohjelmayhteiskunnan nuorisopolitiikan rakentavaa institutionaalista asemaa ja työn ammattien sekä resurssien legitimiteettiä. 1990-luvun tulosvastuun, aktiivista kansalaisuutta ja elämänhallintaa korostava malli toistuu uusin termein, ja kiltti näkemys politiikasta tuntuu olevan vallalla edelleen.

Kokemukset Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelmasta (LANUKE) ja Valtion nuorisoasiain neuvottelukunnasta (NUORA) antavat eräänlaista mallia siitä, miten yhteinen asioiden hoito muodostuu sektoripolitiikan ’bodyksi’ – esimerkiksi juuri enemmistöhallituksen suunnitelmien ja nuorison indikaattorityön ympärille. Poliittisia ristiriitoja, riskejä, elämänpolitiikkaa tai väittelyitä kiertävästä hengestä huolimatta selkeitä keskustelua yhdistäviä paalutuksia tai käsitteellistyksiä ei seminaarissa juuri ollut. Tällainen käsitteellinen umpimähkä tulee näkyväksi erityisesti silloin kun integroivasta osallisuudesta ja aktiivisesta poliittisesta osallistumisesta tai performanssista puhutaan saman nuorison politiikan alla. Tai kun ei pysähdytä miettimään yhdenvertaisuuden ja universaalien sosiaalisten oikeuksien suhdetta valtaisia resursseja vaativiin sosiaalisen vahvistamisen projekteihin, joissa pakosti joudutaan nostamaan jotkut ryhmät erityishuomion ja -resurssien kohteeksi tai mahdollistamaan erityisiä kulttuurisia oikeuksia.

Uutta edellisen 90-luvun laman keskusteluun verrattuna oli voimassa olevan lain ”helmeksi” (suorat lainat seminaariesitelmistä lainausmerkeissä) keskustelussa nimetty osallisuus, osallistuminen paikallisessa päätöksenteossa. Osallisuus-termi on menettänyt teräänsä sitä mukaa kuin se on muokkautunut yhteisöllisesti integroivasta käsitteestä nuorison poliittisen aktiivisuuden yleissanaksi. Useimmissa puheenvuoroissa ei lakireformille – tulevaisuuden poliittisena valintana –osattu antaa ainakaan poliittisesti poikkeavaa tai politisoivaa suuntaa vaikka puhetta ”vaikuttamisen suunnasta kuulemisen sijaan” riitti. Vaikuttavuus on niin helposti läsnä ja siitä tulee vaikuttamisenkin arvo ja tavoite sinänsä – pian se onkin politiikan metafora. Monissa puheenvuoroissa ja twiittauksissa harottiin ”vaikuttamisen tasoja”, mutta ajatus politiikan tai osallistumisen yleismääritelmästä (essentialistinen politiikka, ajatus sen jonkinlaisesta perusluonteesta) tai jonkinlaisesta ”aidosta lain kirjaimen” mukaisesta ”vaikuttamisen rakenteesta” sumensivat puhujien mielikuvitusta. Legalismin turvan rinnalla haettiin osallisuusnormista tietä kohti nuorisopolitiikan ja ”…virkamiesten kouluttautumista (!) muistamaan nuoret”.

Nuorisotoimenjohtajan retoriikan jatketta olivat tilaisuuden ohjelman konsultaatiot, europolicyä ja keskieurooppalaista kansalaisryhtiä (Bürgerschaft) muistuttavat lapsi- ja nuorisotyön ryhmätyökeinot: partioaktiivi puhutti nuoria ja modernit kompetenssit kasvoivat liikkeessä; konsulttiammattilainen haastatteli nuorisovaltuuston nuorta ja uudet osallisuusmerkitykset olivat sarjallisessa tulemisensa prosessissa; HUMAKin opiskelijat kommentoivat esitysdialogeja, mutta ainakaan vanhan politologin korvassa eivät lasten ja nuorten osallisuusmaailmaa koskeva ”aitouskoreografia”, ”peruskoulusta alkava yhteinen oppi” tai vaikuttamispuheet oikein avautuneet muuna kuin varsin kiltteinä sosiaalistamisoppeina.

”Aidosta” politiikasta nuorten kansalaisten arvojen ja lain jatkuvaan ristiriitaan ja sen artikulointiin?

Nuorisotoimenjohtaja käänsi sosiaalistumisen tavoitteen kyvyksi päästä toimintapuitteista itse substanssiin ja aitoon aikuismaiseen vaikuttamiseen – professiopuheen metaforien uusia helmiä ainakin politologille: ”Osallisuus todelliseksi – aikuisten oikeesti. Ei vain sisustusta vaan sisältöjä.” Konsultaatio, kasvatusoppi ja nuorten äänen muodostuminen liittyvät yhteen valtuustokokemuksissa ja kuulemistilanteissa: Vantaan osallisuusdialogin puhujat kertoivat ”nuorten osallisuudesta: kysy, kuule ja kuuntele sekä suunnittele yhdessä (Tilaisuuden twiittaus, nimimerkillä #nuorisolaki)”.

Jopa sosiaali- ja nuorisopolitiikan kotkalaisvirtuoosit välttelivät politikointia ja asioiden politisointia verkostoaktiviteettien varjossa tai sen vuoksi: aseistariisuva apolitiikka on nyt voimissaan, politiikan peliä ja kamppailua vastustetaan, kun on yhteinen hätä. Mutta kotkalaismotto on politiikan teorialle aikamoinen apolitiikan kummajainen: ”on voitava osallistua ilman sitoutumista”. Vastakysymys kuuluu; eikö osallistuminen, keskustelu ja politiikka ole mahdollista vain silloin, kun osallistujat selvittävät lähtökohtansa, arvonsa tai puolensa (parhaimmillaan samassa tilassa kohdatun vastapuolen kanssa)? Tilaisuuden lähtökohta oli aktiivisen nuorisotyön puolesta – peli jatkukoon juuri laman ongelmien vuoksi! Tälläkin poliittisella visiolla on vastapuolensa: nuorisotyön väheksyjät, sen passivoijat. Yksi kotkalaisia ymmärtävä tulkintasuunta tässä on se, että sitoutumattomuus ymmärretään alustavana inspiroivana asenteena politiikkaan tai media- tai postmodernin kulttuurin yhden asian tai ongelmien (punktuaalisuus) kautta tapahtuvana osallistumisena tai täydellisenä kollektiivisten arvojen puutteena.

Nuorisotoimen johtajan luettelo ”vapaaehtoistyön muodoista” oli ”aidon kuuntelemisen ja kohtaamisen” puhetapaa – ja ”villasukkien kutominen” ja ”talousasioiden harjoittelu” asettuivat kivutta rinnakkain. Voi kysyä, missä ovat ”auton ostamisessa avustamisen tai läksyjen luvun auttamisen” rinnalla kulttuurisen ja interventionistisen nuorisotyön ’kolmannen tiedon’ mukaiset välitystehtävät vaikkapa maahanmuuttajien sekä opettajien ja poliisien välillä? Kulttuurinen nuorisotyö ja hiljainen tieto ovat olleet tapetilla sentään jo vuosia.

On selvää, että nyt ollaan nuorisotyöntekijöiden sosiaalisissa silloitushommissa, arjen linkitysasemissa, mutta samalla osallistumisen suhteen varsin rajatussa suunnassa. Kansalaisyhteiskunnan sosiaaliset verkot (tapahtumien järjestäminen ja sukkavalmistustalkoot) ovat parhaimmillaan työntekijöiden ja esimerkiksi nuorisovaltuustojen hienoa arkea. Niitä ei kuitenkaan eroteta sellaisesta poliittisesta julkisuudesta, joka rakentuu kansalaisyhteiskunnan ja valtion (voimassa olevan lain) välisessä jatkuvassa jännitteessä ja ristiriidassa Jürgen Habermasin mielessä. Saksalaiskriitikon mielestä demokratiassa voimassa oleva laki on lähes aina epävarmassa ja ristiriitaisessa suhteessa kansalaisyhteiskunnan ryhmien etujen ja arvojen kanssa. Tyytymättömyyden politiikkaa artikuloivat voimat ja keskustelut, joissa jännite saa hahmonsa. Esimerkiksi viime vuoden avioliittolain joukkoliike ja sen some-hype vastaliikkeenä – mihin myös monet nuorisopoliitikot, lapsiasiavaltuutettu ja Nuora varovaisissa kannanotoissaan osallistuivat – oli hieno esimerkki modernista politiikasta, joka veti mukaansa myös institutionaalisesti jämähtäneitä toimijoita.

Maakunnan nuorisotoimenjohtaja jakaa kehityksen kahdenlaisten toimijoiden kesken: ”Olemme kasvatuksen ammattilaisia” muiden toimijoiden joukossa ja ”uuden lain merkitys on edelleen tärkeä” kun ”vahvistetaan tätä pientä toimialaa Suomen eri paikoissa”, myös periferiassa ja pikkukunnissa. Toisaalla virkamiesroolit rikkovat ja ilmipoliittiset ”tulisieluiset nuorisotyöntekijät” pitävät kyllä puolensa – riittääkö heitä joka kolkkaan? Mutta uusi paradoksi nousee puhetavassa esiin, kun samainen promoottori toteaa, kuinka oppilaitosten ja työelämän tiivis vuoropuhelu takaavat uusien tulisielujen löytymisen ja sijoittumisen kentälle. Nuorisopolitiikan innovatiivisuus sidotaan työelämäherkkiin ammattikvalifikaatioihin samalla tavoin kuin pahimmassa ammattikorkeakoulujen mainospuheessa 2000-luvun alussa. Eivätkö esimerkiksi työpajojen tuulispäät ole enemmänkin aktiivisia kansalaisia ja etiikallaan ammattiympyröitä rikkovia elämänpolitiikan taitajia, jotka eivät syö sen enempää koulutus- kuin työelämäkorporaatioidenkaan kädestä?

Nuorisotyön ja politiikan kokoavat puitteet, refleksiivisyys, päätehtävät ja kumppanuudet

Seminaarin puheenvuorot fokusoivat nuorisotoiminnan enemmän tai vähemmän selvästi nuorisopoliittisen harkinnan ja muiden toimijoiden kanssa monialaisuuden sekä nuorison sosiaalisen palvelutuotannon ja etutoiminnan suuntaan. Tällainen osallisuus, vaikuttaminen ja politiikan kokonaisvastuu sektorihallinnon rinnalla lähentyy Lanuke-retoriikkaa. Nuorisotyön ja -politiikan toimenpanevan ammattilaisjoukon puhetavassa voi löytää tämän policyn erityisen refleksiivisyyden, millä ylipäänsä tarkoitetaan tässä käsitteiden, toimijoiden ja niiden välisten suhteiden, autonomian ja dynamiikan etsintää ja tälle välttämätöntä argumentaatiota. Tietty määrä yhteisiä käsitteitä on Habermasinkin mukaan välttämätöntä yhteiselle politiikalle ja sitä valmistelevalle väittelylle ja punninnalle. Verkottumisen, refleksiivisyyden ja vaikuttamisen mittakaavat olivat kuitenkin kirjavat. Tulevan lain termit ja arvot ovat epäselviä kaikille, samoin kuin suhde aiempaan ja muuhun lainsäädäntöön.

Viimeisin Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelma (2011–15) on nuorisotoimenjohtajan mukaan ”tukevoittanut ja vahvistanut nuorisotoimialan tehtävää kunnissa” ja juuri ”sen ansiosta nuorisotyön arvostus ja ammatillisuus on voimistunut”. Puheenvuoroissa nousivat esiin myös ”ohjaamot”, joilta odotetaan merkittävää muutosta ammatillisessa yhteistyössä. Tämä ohjaamopuhe on jopa 90-lukulaisessa mielessä tutun aukinaista: moniammatillista ja hallintoalueita rikkomassa ja synergisoimassa. Puhutaan yleisesti, mutta ei olla valmiita antamaan alueille ja toimijoille vahvoja oman harkinnan (refleksiivisiä) oikeuksia omissa nuorisokonteksteissaan.

Ohjaamokokeiluja on ehditty jo kritisoimaankin, niiden suhde kunta- ja sote-uudistuksiin on auki – nuorisopolitiikat ja -työ ovat vuosikymmenen uudistuksen ulkokehällä. Inno-aloitteet eivät kuulu (toistaiseksi käydyssä vaalikeskustelussakaan): ”Yllättäen monet Ohjaamoiden ydinasiat ovatkin jo tuttuja kuntien nuorisotyölle. Nyt meitä vaaditaan samoihin pöytiin.”

Verkostoitumiseetosta korostavat kotkalaisreetorit sitoivat Lanuke-argumentaation, sen arvot ja tavoitteet taustalle ikään kuin nipuksi: ”Osallisuus, yhdenvertaisuus, arjen hallinta; nuorten kasvun ja itsenäistymisen tukeminen, aktiivinen kansalaisuus ja sosiaalinen vahvistaminen, nuorten kasvu ja elinolojen parantaminen; edistää lasten, nuorten ja perheiden terveyttä ja hyvinvointia, tukea lasten ja nuorten myönteistä kasvua, kehitystä ja oppimista ja turvata lasten ja nuorten oikeus yhteisöllisyyteen, osallisuuteen ja yhdenvertaisuuden”. Ja sitten retoriikan nosto, preferenssit: ”Huomioita nuorisolain uudistukseen monialaisen yhteistyön näkökulmasta: nuorisolain vahvistettava monitoimijaista yhteistä työtä ja yhteistä tekemistä; nuorten vaikuttamisen nostaminen vahvasti nuorisolain kärkeen.” Ovatko tässä 2010-luvun mobilisaation vahvimmat ainekset: annetaan sisältöä valtioneuvoston siunaaman ja lakia soveltavan Lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelman aktiivista paikallista yhteisöllisyyttä ja yhteistyötä toistavalle ja verkottumista tukeville aktivoinneille ja idealliselle nuorten omalle aktiivisuudelle? Paljon voi tehdä ja laajentaa nuorisotyön konseptia pelkällä kotkalaisreetoreiden aktiivisella otteella, performatiivisella taidolla ja laintulkinnalla. Näin voi päätellä Pasilan keskusteluyleisön innostavasta vastaanotosta.

Helsingin nuorisotoimenjohtaja tuli mukaan samaan keskusteluun. Hänellä oli oma kielipelinsä kuvaamaan kehittämisohjelman ideaalisia edistämistavoitteita ja arvoja. ”Mahdollisuus muodostaa ystävyyssuhteita, toimia toisten hyväksi ja vaikuttaa ympäristöönsä, kokea ja toteuttaa kulttuuria, liikuntaa, viettää aikaa muiden nuorten kanssa paikoissa – joihin nuoret ovat tervetulleita, saada apua ja tukea, oppia uutta ja vahvistaa omia taitojaan.” Tämä retoriikka nousi nuorisotyön yhteisestä hankkeesta artikuloida esiin ”hyvinvointikertomus”, minkä puitteissa yhdistetään tietoa ja kertomuksia nuorista, ja vahvasti siihen ankkuroituna koko kaupunki sitten kehittää nuorille palveluita. Taikasanat tässä hyvin resursoidun kaupungin ohjelman rakentamisessa ovat yhteisen narratiivin lisäksi ”edunvalvonta, tiedontuotanto ja vaikuttaminen” – ja se, että prosessi rikkoo yhtäältä sektoripoliittisen ”pienen, nuorisotyöllisen” näkökulman ja etu- ja palvelutoiminnan sekä toisaalta ”ison, hyvinvointipolitiikan” jaon ja luo todellisia hyvinvointipalvelun mahdollisuuksia. Politologi jää odottamaan reitti-opasta ’Miten sektoripolitiikan rajat rikotaan ja yhteiset kertomukset alkavat?’.

Mutta riittääkö helsinkiläisprojektista kansalliseksi malliksi? Esimerkiksi maakunnan nuorisojohtaja jatkaa tulevaisuusmietteitä ”Naapurikuntien mietteitä Saimaan rannalta” -hengessä. ”Kahden hengen” nuorisotoimet tarvitsevat ”turvaa, hankeosaamisen laajentamista, osallisuuden pieniä harkintoja… pikkukunnissa”. Nuorisohallinto on lähtökohtaisesti policy-edunvalvoja ja vaikuttaja. Missä määrin tällainen toimijuus irtoaa tai laajentuu hallintopolicystä ja professionaaleista käytännöistä? Tarvitsemme helsinkiläistä räätälöivää tietoja ja tutkimusta – mutta mikä tietoperusta auttaisi kansallisen tai eurooppalaisen nuorisopolitiikan harkittuja koordinaatioita ja perustoja olemassa olevan helppohintaisen universaalin indikaattoritiedon tai yhdenvertaisuushokemien lisäksi?

Poliittiset nuorisojärjestöt – mistä niitä palkitaan?

Sekä poliittisen osallistumisen että refleksiivisen nuorisopolitiikan kannalta Helsingin nuorisotoimenjohtajan idea ”nuorisotyön kahdesta jalasta – isosta ja pienestä” jättää pohtimatta kunnallis- ja parlamentaarisen politiikan nuoret toimijuudet – liikkeet, asiakohtaiset kohtaamiset ja poliittiset nuorisojärjestöt. Mikä on poliittisten nuorisojärjestöjen ja parlamentaarisen deliberaation – poliittisen punninnan, julkisen keskustelun ja kompromissien – paikka nuorisolaissa ja valtakunnallisessa parlamentaarisessa menossa, Nuorassa, kehittämisohjelmissa tai nuorisolain uudistamisen seurantatilaisuuden ohjelmassa? Niitä on suosittu ainakin valtionavussa jonkinlaisina demokratian korvaamattomina vartijoina, mutta ei ole mietitty, miten ne oikeasti suoriutuvat tästä parlamentaarisen deliberaation, pienen ja ison sektorivastuun yhtäaikaisina sovittajina ja kantajina. Mitä me palkitsemme ja tuemme, kun suosimme pienten ja suurten sektoreiden rajoja rikkovaa ja omalla tavalla autonomista nuorisopolitiikkaa: hallitus- ja puolueuskollisuutta vai nuorisopoliittista aktiivista mielikuvitusta ja nuorekkaita piikkejä?

Kysymys on myös siitä, kuinka hyvin parlamentaarinen demokratia toteuttaa poliittista keskustelua nuorisopolitiikan ratkaisuista. Vai, jäävätkö NUORA ja LANUKE:n toteutumista seuraavat huikeanhintaiset indikaattorit vain valtiollisen kentän kartoituksen kepeään ja puolivillaiseen poliittiseen seurusteluun ja indikaatiospekulaatioon? Esimerkiksi Nuora voisi pitää yllä intensiivistä julkista poliittista keskustelua niistä tavoista, joilla pieni ja iso politiikka kytketään toisiinsa (ihmis- ja sosiaaliset oikeudet, nuorisotakuun monet kasvot, päätökset viime vuoden eläkeratkaisusta eurooppalaiseen työllisyyspolitiikkaan). Mistä erityistä ja yleistä etua sovittavat poliittiset järjestöt saavat (valtionapu)palkkansa? Auttaisivatko sukupolvietu tai -vaikutukset käsitteinä politisoimaan lakia ja sen poliittista merkitystä omaavia toimijoita? Auttaisiko etäisyydenotto muodolliseksi jääneeseen Lanuke-arviointiin politisoimaan Nuoraa osallistumaan aktiivisemmin vaikkapa aikalaisjoukkoliikkeisiin (tasa-arvoinen avioliittolaki -liike, ilmastonmuutos ym.)? Kuolevatko nuorisopolitiikan tarpeellinen(kin) väri, mobilisaatio tai populismi parlamentaarisen vastuun ja punnitsevan Nuoran myötä?

OKM:n nuorisopolitiikan johtohahmo esitti tilaisuuden keskustelusta pikantin nopean yhteenvedon, eräänlaisia nuorisopolitiikan ison ja pienen (kuulemisen ja vaikuttamisen) tai erityisen ja yleisen vastinpareja (liikunta, kulttuuri, vaikuttaminen). Parlamentaarisen ja Nuora-poliittisen polemiikin hänkin jätti sivummalle. Samalla hän halusi nostaa esiin markkina-asiakkuuden ja julkisen yhteisen hyvän suhteen ja silmämäärän nuorisolaissa, samoin kuin valtion ja yhteiskunnan suhteen lain tuntemissa ja tukemissa toiminnoissa. Edustuksellisen ja osallistuvan toiminnan ero jo viittaakin edellä pohdittuihin nuorisovaltuustotoiminnan kaksijakoisuuteen tai Nuoran moniin ambivalentteihin toimiin. ”Siilojen ja integraation” termein hän viittasi politiikkarajojen rikkomiseen ja ylittämiseen, marssijärjestyksiin.

Intervention ja prevention tarkastelulogiikka avasi myös sosiaalisen vahvistamisen paikkaa nuorisolaissa. Nuorten sosiaaliset ja laajemmin ihmisoikeudet voisivat avata tietä Eurooppaan ja luoda positiiviset puitteet eurooppalaiselle liberalismille ja kosmopoliittisemmalle hyvinvointipolitiikalle. Palvelujen (itse)tuottaminen on relevanttia OKM:n virtuooseille myös ministeriön omasta kehitysnäkökulmasta; ovatko lain kohtaantona asiakkaat vai itse-tuottajat, eräänlainen uusi kolmas sektori epävirallisine projekteineen? Nämä mietteet ovat problematisoivia – joskin vain kysyvän intention tasoisia – puitteita nuorisolain omintakeiselle refleksiiviselle kehittämiselle. Kuinka isot ja pienet, annetut ja muokattavat työnjaot ja liikkuvat kumppanuudet tai markkinoiden, kolmannen sektorin ja julkisen dynaaminen vuorovaikutus voivat antaa nuorisopolitiikalle ja sen erilaisille toimijoille ja arvoille vaikuttavan ja aktiivisesti muokattavan kentän?

Sosiaalinen vahvistaminen?

Sosiaalisen vahvistamisen teemassa heijastui legitiimi paikka syrjäytymisen myönteisenä aikalaisvisiona. Ainakin termi on parempi kuin aiempi ja joidenkin nuorisotutkijoidenkin tukema termi ’nuorten elämänhallinta’. Syrjäytymisestä harkituin ja yhteisin indikaatioin sekä positiivisin voimaannuttamistermein eteenpäin pyrkivä nuorisotyö kokoaa projekteja (paradigmana Vamos) ja OKM-johtoisten työmuotojen kehittämiskeskustelua (etsivä nuorisotyö, työpajat). Kaksi työmuotoa ovat eittämättä institutionalisoituneet, ja vamoslainen sapluuna yhdistää monia parinkymmenen vuoden aikana kiteytyneitä parhaita oppeja ja kentän jatkuvia solmuja – asunnottomuudesta, projektikatkoista aina alustavaan ja usein myöhäiseen etsivän nuorisotyön toimijuuksiin saakka. Samalla on todettava, että sosiaalisen vahvistamisen universaalin arvottamiseen ja legitimaatioon – taas indikaatioihin – keskittyvä kenttätyön puheenparsi peittää ongelmakeskeistä työtapaa ja nuorisopoliittista innovaatiohenkeä.

Vamoksen koordinaattorin puhe oli vahvojen hanketoimijoiden painava visio ja tämän päivän karisman rauhallista puhetta, muttei siitä ole normatiiviseksi visioksi, jota tarvitaan, kun luodaan refleksiivisen vastuun yhteiskuntaa – nuorille inklusiivista yhteiskuntaa ja sen lakiperustoja. Yhteisö- ja harrastusmalleista on matkaa julkisiin viranomaisia ohjaaviin normeihin, joilla nuorille annetaan aika ja tila inkluusioon. Miten yleistää vamos- ja työpajainterventioiden mallia edelleen eri kentille ja ikäryhmiin? Puhujan huomiot 2000-luvun yhteisöllisyydestä, fiksuista palveluista esimerkiksi syrjäytyneiden kovan ytimen uudelleenlöytämisestä olivat relevantteja nuorisotyön visioperusteluita. Niiden logiikka on eettisesti sitouttava, mutta ne eivät oikein kohtaa edellä kommentoitua hyvinvointikertomusta tai valtiosihteerin pitkän linjan painavaa puhetta nuorisotyön perustehtävästä: onko laki tarkoitettu kaikille, ja kuinka nuorisopolitiikan tekijät yhdistävät policy-voimansa puitelaissa ja osaavat politikoiden ja politisoiden uittaa sitä muihin politiikan päätöksiin, tulonjakoihin ja lakeihin?

Kari Paakkunainen

***

Nuorisolain uudistamisen aluekierros, Etelä-Suomi

Ohjelma / Järj. OKM ja Etelä-Suomen aluehallintovirasto

Aika torstaina 12.2.2015 klo 10.00 – 15.00

Paikka Auditorio, Ratapihantie 9, Helsinki (Itä-Pasila)

Kierroksen tarkoituksena on päivittää nuorisolain valmistelun tämänhetkinen tilanne, keskustella lain uudistamisen tarpeista sekä ottaa kantaa ja vaikuttaa tulevan nuorisolain sisältöön. /// Tilaisuus on tarkoitettu alueen ja kuntien luottamushenkilöille ja johtajille, nuorisotoimen, etsivän nuorisotyön, nuorten työpajojen, opetus- ja sosiaalitoimen henkilöstölle, järjestöjen edustajille sekä nuorille ja nuorten asioita kiinnostuneille.

AVAUSPUHEENVUOROT

10.00 Tilaisuuden avaus: ylijohtaja Minna Karhunen, Etelä-Suomen aluehallintovirasto

Nuorisolain uudistaminen, tavoitteet: valtiosihteeri Kari Anttila, opetus- ja kulttuuriministeriö

Nuorisolain uudistaminen, prosessi: johtaja Georg Henrik Wrede, opetus- ja kulttuuriministeriö

PUHEENVUOROT

Nuorten osallisuus nuorisovaltuuston jäsen Märt Vesinurm, Vantaa ja vuorovaikutusasiantuntija Pia Tasanko, Vantaan kaupunki

Kunnallinen nuorisotyö: nuorisotoimenjohtaja Sirpa Räikkönen, Lappeenrannan kaupunki ja nuorisotoimenjohtaja Tommi Laitio, Helsingin kaupunki

13.20 Vapaaehtoistyö: toiminnanjohtaja Tea Hurme, Uudenmaan Partiopiiri sekä Johanna Tuomi ja Sanna Jussila, nuoret vapaaehtoistoimijat

Sosiaalinen vahvistaminen: verksamhetsledare Peter Rolin, Sveps ja erityisasiantuntija Olli Alanen, Vamos sekä nuorisotyön johtaja Pasi Hedman, Nuorisokeskus Anjala, kommenttipuheenvuoro

Monialainen yhteistyö: hyvinvointineuvolan johtaja Hannele Pajanen ja nuorisotoimenjohtaja Leena Ruotsalainen, Kotkan kaupunki

Loppupuheenvuoro: johtaja Georg Henrik Wrede

15.00 Tilaisuus päättyy

Etelä-Suomen tilaisuuden puheenjohtajana toimii johtaja Reija Salovaara Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ry:stä. Humakin opiskelijat rikastavat tilaisuutta syötteillä, joiden teemoina ovat nuorisolain tavoitteet, nuorille suunnatut palvelut sekä nuorten kuuleminen.

Lisätietoja ylitarkastaja Liisa Sahi etunimi.sukunimi(at)avi.fi

Nuorisotyö

Politiikka, järjestötoiminta

Seminaarit ja tapahtumat

Teemasarja:

Nuorisolain uudistamisen aluekierros tutkijoiden silmin

Perusnuorisotyön turvaaminen kunnissa tärkeää

Pirjo Junttila-Vitikka — Mon, 11 May 2015 10:30:47 +0000

Nuorisolain uudistamisen aluekierros Lappi/Rovaniemi 27.2.2015.

Lapin aluetilaisuuden nuorisolain kuulemisosuus rakentui kahdestatoista etukäteen pyydetystä kommenttipuheenvuorosta. Puheenvuorot edustivat varsin kattavasti voimassa olevan nuorisolain piiriin kuuluvia tahoja, kuten kunnallista nuorisotyötä, nuorten työpajoja, etsivää nuorisotyötä, nuorisovaltuustoa, nuorisojärjestöjä, saamelaiskäräjien nuorisoneuvostoa, ohjaus- ja palveluverkostoa ja nuorisokeskusta sekä nuorisotyön palvelu- ja kehittämiskeskusta.

Ennakkoon pyydettyjen puheenvuorojen kattaus oli laaja, mutta nuorten roolia olisi voitu selkeästi vahvistaa. Kiintiönuorena mukaan kutsuttu Eelis Palokangas ihmettelikin puheenvuorossaan, miksi paikalla ei ollut muita nuoria, vaikka käsittelyssä oli nimenomaan nuoria koskeva laki. ”En osaa oikein yksinkään nuoria edustaa”, hän totesi.

Eniten Lapin nuorisoalan edustajia mietityttivät perusnuorisotyön asema, nuorisolain velvoittavuus, monialaiseen yhteistyöhön liittyvät salassapitoasiat ja ministeriön keskusteluun nostama ikäkysymys. Lisäksi puheenvuorot käsittelivät nuorten osallisuutta, työpajan ja etsivän nuorisotyön rahoitusta sekä järjestöjen ja saamelaisnuorten asemaa.

Sallan liikunta- ja nuorisotoimenjohtaja Petteri Salmijärvi nosti puheenvuorossaan esille niin kuntien kuin järjestöjenkin jakaman toiveen siitä, että nuorisolain uudistuksella voitaisiin vihdoin turvata perusnuorisotyö kunnissa.

”Valitettavan usein törmätään tilanteeseen, jossa päättäjät ovat liikuttavan yksimielisiä siitä, että nuorisotyöhön on järkevää panostaa. Mutta kun tulee valinnan aika, säästetään nuorisotyöstä. Kyseessähän on vain puitelaki, joka ei velvoita...”

Tilaisuutta isännöivä Georg Henrik Wrede vakuutti nuorisotyön olevan lakisääteistä. Laki ei kuitenkaan sanele keinoja vaan ohjaa työtä varsin väljästi, tavoitetasolla. Väljä säätely koettiin yhtäältä hyvänä, sillä se antaa kunnille mahdollisuuden järjestää palveluja kuntakohtaisesti. Toisaalta lakiuudistukseen kohdistui myös monia odotuksia, joilla nuorisotyön asemaa pitäisi selkeästi vahvistaa. Perusnuorisotyön lisäksi vahvistamista kaivattiin muun muassa koulunuorisotyön, nuorten vaikuttamistyön sekä ohjaus- ja palveluverkoston toiminnan osalta. Myös ennaltaehkäisevän työn roolia haluttiin erityisesti painottaa.

Nuorisolain tavoitteita pidettiin Lapissa tärkeinä, mutta vaikeasti saavutettavina. Tornion nuorisotyön päällikkö Auli Pietikäinen listasi puheenvuorossaan niitä edellytyksiä, joilla yhdenvertaisuus ja tasa-arvo voisivat Lapissa toteutua.

”Pyrkimys hyvään ei riitä, vaan jotain on tehtävä paremmin ja sanottava painavammin. Alueelliset erot on huomioitava ja nostettava esille, jotta ymmärrys yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvoisuudesta avautuu joka tasolla ja jokaiselle toimijalle. Alueelliset erot on nähtävä nuorten elämänhallintaan ja syrjäytymisen ehkäisyyn syvästi vaikuttavina tekijöinä olipa kysymys liikenneyhteyksistä, harrastusmahdollisuuksista, laajakaistasta tai koulumatkan pituudesta. Kuntia on velvoitettava huolehtimaan, että myös haja-asutusalueilla ennaltaehkäistään, osallistetaan ja mahdollistetaan.”

Pietikäisen vetoomus kuvaa laajemminkin Lapin nuorisoalan toimijoiden tuntoja siitä, miten kaukana lain tavoitteet ovat maakunnan arkitodellisuudesta. Pitkät välimatkat, heikot liikenneyhteydet ja keskittämispolitiikan seurauksena hupenevat palvelut herättävät epäluottamusta tavoitelauselmiin ja samalla koko lakiin. Saamelaiskäräjien nuorisosihteeri Kaisa Tapiola-Länsman ilmaisi huolensa saamelaisalueen ulkopuolella asuvista saamelaisnuorista, joiden asema kielen osalta on heikoin. Heidän osuutensa on noussut jopa 70 prosenttiin.

Nuorisolain ikärajakysymykseen ei Lapin tilaisuudessa saatu ratkaisua. Yhtäältä oltiin sitä mieltä, että rajatumpi ikämäärittely vastaisi paremmin todellisuutta. Myös nykyinen laaja ikähaitari sai kannatusta, sillä toimivan ryhmän koolle saaminen edellyttää pienillä kylillä kaikenikäisten mukaan ottamista. Mutta toisaalta resurssit sanovat viimeisen sanan: ”olipa laissa mitä tahansa, me toimimme 6–25-vuotiaiden kanssa”.

Lapin aluetilaisuuden osallistujat esittivät tilaisuudessa aluehallintoviraston ja opetus- ja kulttuuriministeriön johdolle vetoomuksen, joka tulkoon tässä kirjatuksi Auli Pietikäisen sanoin:

”Jotta me täällä pohjoisessa voisimme täysillä ja täysipäisinä toteuttaa nuorisolain kirjainta, on välttämätöntä saada takaisin se tuki, jonka Lapin aluehallintoviraston nuorisotoimen ylitarkastaja on meille toimillaan antanut. Odotamme viran pikaista täyttämistä.”

Pirjo Junttila-Vitikka

Nuorisotyö

Politiikka, järjestötoiminta

Seminaarit ja tapahtumat