Kommentti - Tutkimus

Salaisen tiedon lähteellä

Jarkko Volanen — Wed, 16 Dec 2015 10:14:48 +0000

Antti Häkkinen & Mikko Salasuo (toim.): Salattu, hävetty, vaiettu – Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä. Vastapaino & Nuorisotutkimusverkosto 2015. 346 s.

Television ajankohtaisohjelma käsittelee Eurooppaan kohdistuvaa pakolaisvirtaa. Studioon on kutsuttu keskusteluryhmä, jolle esitetään lyhyitä videoita keskustelun tueksi. Videoissa haastatellaan länsisuomalaisen pakolaiskeskuksen turvapaikanhakijoita.

Kun nuori irakilainen mies kertoo haastattelijalle tarinaansa, eräs studiokeskustelija epäilee tarinan totuudenmukaisuutta. Studiokeskustelija ei kuitenkaan tarkoita epäilyksellään sitä, että haastateltava hakisi turvapaikkaa väärin perustein, vaan sitä, että vainotun on vaikea luottaa kehenkään. Kun taustalla on pelko, henkeen kohdistuva uhka, on jokainen kerrottu tarina mahdollinen turvallisuusriski kertojalle itselleen.

Tieteen näkökulmasta irakilaismiehen tapaus on hyvä esimerkki ongelmista, joita kohdataan tutkittaessa arkaluontoisiksi mieltyviä ilmiöitä. Yhtäältä, kun ei haluta tai voida puhua, tutkimusaineistoa kertyy niukasti tai ei lainkaan. Toisaalta, edellä mainittuihin syihin viitaten, aineiston validiteetti kärsii, kun tutkimuksen kyky mitata asiaa, jota sen pitäisi mitata, huojuu. Voiko hankalia, ohuen tiedon ilmiöitä edes tutkia? Salattu, hävetty, vaiettu vastaa kysymykseen jo alaotsikossaan. Hankalia ilmiöitä voidaan ja pitääkin tutkia.

Antti Häkkisen ja Mikko Salasuon yhdessä toimittama teos mainostaa itseään lajissaan ensimmäiseksi suomalaiseksi tutkimusmetodikirjaksi. Salattu, hävetty, vaiettu koostuu yhdeksästä itsenäisestä artikkelista, jotka ohjaavat sekä tutkijoita että opiskelijoita salaisen äärelle. Artikkeleiden kirjoittajat ovat kokeneita, uskaliaita tutkijoita. Uskaliaita siksi, että latautuneiden yhteiskunnallisten ilmiöiden – sellaisten kuin rasismi tai rikollisuus – tutkiminen toimii usein sytykkeenä painostukselle, uhkailulle ja suoranaiselle vainolle. Ihmisillä on luontainen taipumus vastustaa tiedon muutosta, sillä se saattaa horjuttaa heidän todellisuutensa perustaa. Onkin yleistä, että osa tutkimuskohteen stigmasta tarttuu tutkijaan.

Salattu, hävetty, vaiettu jakautuu kolmeen temaattiseen osaan. Ensimmäinen osa, ”Salattu maailma” pureutuu (Helsingin) kaupungin alamaailmaan, rikollisiin ja poliiseihin, sekä huumetrendien tutkimukseen. Toinen osa, ”Häpeä ja hiljaisuus” käsittelee homoseksuaalisuutta, rasismia ja dopingia, kun taas kolmas osa, ”Vaietut asiat”, selvittää abortteihin sekä lastensuojelun ongelmiin liittyvää hiljaisuutta. Käsittelyssä olevat ilmiöt perustuvat kirjoittajien omaan tutkimuskokemukseen.

Ajankohtaisin ja samalla kiistellyin teoksen käsittelemä ilmiö lienee rasismi. Teoksen toiseen temaattiseen osaan sijoitettu ”Kuuntelemista, sanoittamista ja näkyväksi tekemistä” -niminen artikkeli esittää, että nykyhetken rasismi on monimutkainen paradoksi: yhtäältä ylinäkyvä, toisaalta näkymättömäksi tehty. Artikkelin yhdellä kirjoittajalla, muiden muassa rasismia ja maahanmuuttajanuorten ajatuksia tutkineella Veronika Honkasalolla, on omakohtaisia kokemuksia tulenarkojen aiheiden käsittelyn aiheuttamien seurauksien osittaisesta arvaamattomuudesta. Törkeät, herjaavat kommentit täyttivät Honkasalon Facebook-sivunsa seinän, kun hän oli kritisoinut perussuomalaisten maahanmuuttopoliittista ohjelmaa ja väittänyt sen pohjautuvan rasistiselle ideologialle.

Yksi Salattu, hävetty, vaiettu -teosta keskeisesti määrittävä piirre on suhteellisuudentaju: sensaatiohakuisuuden sijaan pyrkimyksenä on edistää tieteellistä työtä. Kokonaisuutena teos on mielenkiintoinen ja ennen kaikkea tarpeellinen. Parhaimmillaan se tarjoaa lukijalle mallinnuksia siitä, millaisin aineistoin ja menetelmin erilaisia ilmiöitä voidaan tutkia. Ilmiöt, joiden kohtaloksi on langennut piilottelu, rakentuvat pikku hiljaa osaksi näkyväksi kirjoitettua historiaa ja nykyhetkeä, ja ennen kaikkea avoimempaa yhteiskunnallista keskustelua.

Jarkko Volanen
Kirjoittaja opiskelee kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa, ja lisäksi hän on opiskellut luovaa kirjoittamista Kriittisen korkeakoulun kirjoittajakoulussa.

Globalisaatio, kansainvälisyys, siirtolaisuus

Tutkimus

Ruudun takaa – tarvitaan monialaista mediakasvatusta

Pirjo Suvilehto — Fri, 22 May 2015 09:16:35 +0000

Fanny Vilmilä: Media+lapsi+kasvatus. Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura 2015. Sarja: Kenttä. 55 s.

Viimeisten kymmenen vuoden aikana lapsuuden ja mediakasvatuksen tutkimus on lisääntynyt: pelkästään opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla on eri muodoin rahoitettu mediakasvatusta noin 15 miljoonalla eurolla vuosina 2009–2013. Yhteiskunnassamme ollaan mediakasvatuksen äärellä laajasti ja luontaisesti. Tämä ilmenee niin järjestöjen ja erilaisten kasvatusorganisaatioiden toiminnoissa kuin myös lasten ja nuorten vertaisryhmissä ja vapaa-ajalla.

Diginatiivin termi lanseerattiin 2000-luvun alkuvuosina kuvaamaan 1990–2010-luvuilla syntyneitä. Teknologisoituvassa ja median täyttämässä yhteiskunnassa ja koulutuksessa mediakasvatuksen monialainen tutkimus onkin tarpeen. Onhan ala suhteellisen uusi: mediakasvatukselliset teemat ilmaantuivat keskusteluihin viimeistään 1950-luvulla, ja vielä 90-luvulla puhuttiin viestintäkasvatuksesta. Myös mediakasvatuksen termistöä käyttävä tutkimus on verrattain uutta sen vakiintuessa vasta 2000-luvulla. Kuitenkin Sirkku Kotilaisen määritelmä mediakasvatuksesta vuodelta 1999 on mediakasvatuksen tutkimuksesta kootun raportin tekijän, tutkija Fanny Vilmilän mukaan edelleen relevantti.

Vilmilän raportti on napakka kuvaus suomalaisesta mediakasvatuksen tutkimuksesta: Aineistona on 515 kappaletta 0–12-vuotiaiden lasten mediakasvatukseen liittyvää tutkimusta Suomessa vuosina 2000–2014. Mukana on tieteellisiä tutkimuksia, kevyempiä kartoituksia ja selvityksiä. Opinnäytteitä näistä on peräti 65 prosenttia, eli aihe kiinnostaa, ja etenkin se näyttää kiinnostavan kasvatustieteilijöitä.

Alan asiantuntijoiden keskuudessa yhdeksi keskeisistä kysymyksistä näytti nousevan kysymys siitä, millaisten asioiden äärellä lapset mediaalistuvassa yhteiskunnassa ovat. Tarpeelliseksi koettiin myös tutkia lasten ja nuorten huoltajien mediasuhteita ja mediakasvatustaitoja. Itselläni kirjaa lukiessa heräsi ajatus, josko asia sittenkin on toisinpäin, että diginatiivi kasvattaa vanhempaa polvea. Näin ainakin arjen haastavissa tilanteissa. Niin tai näin, Vilmilä summaa, että tarvitaan monitieteistä, laadullista ja pitkittäistutkimusta.

Kombinaationa lapset ja media ei voi olla hyvä–paha-asetelma. Mediaa ja mediakasvatuksen ilmiöitä voidaan ymmärtää ja kuvata mediakasvatustutkimuksen avulla. Tutkimustietoa puolestaan voidaan hyödyntää koulutuksen suunnittelussa. Vilmilän teoksessa kiintoisia ovat erityisesti lasten ja nuorten mediakasvatustutkimuksen tulevaisuusvisio ja siihen liittyvät inspiroivat kysymyksenasettelut. Voidaan tarkastella mediaan liittyviä tunteita ja mielikuvia tai ehkäpä pohtia lapsen media- ja metataitojen tukemista. Kukapa tietää, mitä eläminen mediayhteiskunnassa ja -kulttuurissa lasten ja nuorten kannalta tarkoittaa? Kun kaksivuotias pitelee tottuneesti käsissään teknisiä välineitä, painelee ikoneita ja katselee e-kirjoja, tulee itsellä pakottava tarve saada käsiin tutkimuksia alle kolmevuotiaiden mediakasvatuksesta. Lieneekö tällaisia Suomessa?

Pirjo Suvilehto
FT, Oulun yliopisto

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Tutkimus

Nuorisolain uudistamisen aluekierros tutkijoiden silmin -teemasarja

Kommentin toimitus — Mon, 11 May 2015 11:23:16 +0000

Nuorisolakia koskeva kuulemiskierros pidettiin tammikuusta maaliskuuhun eri puolilla Suomea. Aluehallintovirastot sekä opetus- ja kulttuuriministeriö järjestivät tapahtumia Tampereella, Mikkelissä, Turussa, Oulussa, Helsingissä ja Rovaniemellä. Jokaista tapahtumaa seurasi nuorisotutkija. Aluetapahtumaan osallistuneet tutkijat raportoivat tilaisuuksien kulkua tämän teemasarjan kirjoituksissa ja esittävät niistä sekä myötämielisiä ja kriittisiä tulkintoja.

Tomi Kiilakoski & Leena Suurpää: Johdanto: Nuorisolakiuudistuksen aluekierros. Tusina tutkijahavaintoja.

Merja Kylmäkoski: Päivä teatterissa - nuorisolakikiertueen ensi-ilta Tampereella

Kaisa Vehkalahti & Tomi Kiilakoski: Vastakkaisten, limittäisten ja jännitteisten vaatimusten ja toiveiden rönsyilevä mosaiikki

Anne Puuronen: Monialainen nuorisotyö tavoitteellisena kasvatustyönä

Mirja Määttä: Elämme niukkoja isojen päätösten aikoja

Kari Paakkunainen: Pasilan tilaisuus ja retoriikka valtio-oppineen lukupöydällä

Pirjo Junttila-Vitikka: Perusnuorisotyön turvaaminen kunnissa tärkeää

***

Lue myös Nuorisolaki - mitä olisi tehtävä? -teemasarjan kirjoitukset!

Nuorisotyö

Politiikka, järjestötoiminta

Tutkimus

Teemasarja:

Nuorisolain uudistamisen aluekierros tutkijoiden silmin

Nuorelle koulu on enemmän

Mari Vaara — Wed, 29 Apr 2015 12:55:22 +0000

Tomi Kiilakoski:Koulu on enemmän. Nuorisotyön ja koulun yhteistyön käytännöt, mahdollisuudet ja ongelmat. Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto 2014.

Koulu on nuorille enemmän kuin opiskelupaikka: koulussa nuori tapaa suuren joukon muita nuoria joka päivä, koulu on yhtäältä nuoren kasvuyhteisö ja toisaalta myös instituutio, joka johdattelee ymmärtämään, miten suomalainen yhteiskunta toimii. Tässä moninaisessa ympäristössä toimivat yhä useammin myös nuorisotyöntekijät, jotka etsivät vielä paikkaansa suomalaisessa koululaitoksessa.

Teoksessaan Koulu on enemmän tutkija Tomi Kiilakoski tarkastelee koulun ja nuorisotyön yhteistyön tämänhetkisiä käytäntöjä, mahdollisuuksia ja ongelmia. Nuorisotutkimusseuran julkaisema teos perustuu vuosina 2012–2014 toteutettuun hankkeeseen, jossa tutkittiin koulun ja nuorisotyön yhteistyötä Hyvinkäällä, Kokkolassa, Kuopiossa, Lahdessa ja Oulussa. Kiilakoski pureutuu teoksessa kysymyksiin: Miten nuorisotyö ja koulu voivat toimia yhdessä? Mitä hyötyä siitä on? Miten nuorisotyö löytää sijansa koulussa, ja miten koulu uudistuu?

Taustalla vaikuttaa jatkuvassa muutoksessa oleva koulu: nyt ollaan siirtymässä kontrolloidusta opetuksesta kohti oppimisen mahdollistamista, jossa itse oppimiseen ja oppimisympäristöön kiinnitetään aikaisempaa enemmän huomiota. Juuri tässä muutoksessa nuorisotyö tukee koulua omalla joustavalla ja nuoria osallistavalla tavallaan. Samaan aikaan myös nuorisotyö on muuttumassa nuorisotaloihin keskittyvästä työstä kohti laajempaa, alueellista nuorisotyötä. Koulu on muutoksessa keskeinen tekijä – nuorisotyö on uusi toimija koulussa, jota koulun rakenteet eivät vielä varsinaisesti tue. Nuorisotyö kuitenkin ”sijoittaa itsensä näihin raameihin ja neuvottelee siellä paikkansa”, Kiilakoski toteaa. Hänen mukaansa koulun ja nuorisotyön yhteistyötä kannattaa tiivistää ja kehittää, mikä toisaalta tarkoittaa koulun jäykkyyden purkamista ja lisääntyvää avoimuutta ja joustavuutta.

Vaikka koululla ja nuorisotyöllä on sama kohderyhmä, nuoret, ne lähestyvät kohdettaan eri lähtökohdista. Koulussa nuoret kohdataan yksilöinä, joiden suorituksia arvioidaan. Nuorisotyö pyrkii kohtaamaan nuoret kokonaisuutena, omana itsenään ja spontaanisti: nuorisotyön tehtävä ei ole poimia ongelmia, vaan olla kiinnostunut nuorten elämästä ja tilanteesta ylipäätään. Käytännössä lähestymistapa tarkoittaa usein välituntityötä, yksilöhaastatteluja, koululuokkien kanssa tehtävää työtä ja koulunuorisotiloja. Nuorisotyöllä pyritään tukemaan nuorten välisiä suhteita ja nuorten osallistumista koulun kehittämiseen. Samalla kouluun tuodaan uudenlaista, keskustelevampaa aikuisroolia.

Teoksesta nousevat johtavina käsitteinä esille muutos ja aika. Muutos on kasvatuksen keskeinen piirre niin koulussa kuin nuorten arjessa. Kun muutos hyväksytään keskeiseksi osaksi kasvatustyötä, mahdollistetaan toiminnan kehittäminen. ”Jonkunlaista asennemuutosta ehkä tarvitaan, ja sehän me tiedetään, että asennemuutos ei tapahdu välttämättä kovin helposti, mutta sitten kun siellä saadaan jotakin tapahtumaan, niin jälkeenpäin huomataan, että ne raja-aidathan olivat aivan hölmöjä, vähän niin kuin Berliinin muuri aikoinaan”, toteaa Kiilakosken haastattelema opettaja.

Aika sen sijaan on yksi koulun ja nuorisotyön yhteistyön onnistumisen edellytyksiä ja suurimpia haasteita. Ajatustenvaihto ja yhteinen keskustelu opettajien ja nuorisotyöntekijöiden välillä on välttämätön edellytys sujuvalle yhteistyölle, mutta sille ei Kiilakosken mukaan aina löydy aikaa. Aika on myös nuorten tavoittamisen kannalta vaikuttava tekijä: koulussa tapahtuvassa nuorisotyössä nuoret tavoitetaan usein koulun ehdoilla, eli välitunneilla tai koulun jälkeen. Ajan lisäksi onnistunut yhteistyö edellyttää koulun ja nuorisotyön välisiä, yhteisiä tavoitteita, sekä molemminpuolisen, suopean ilmapiirin.

Mari Vaara
Kirjoittaja on toimittaja ja sosiaali- ja kulttuuriantropologian opiskelija.

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Nuorisotyö

Tutkimus

Mitä teknologisoituminen tarkoittaa kasvatuksessa?

Sirkku Ranta — Tue, 24 Mar 2015 09:50:30 +0000

Tomi Kiilakoski (2012) Kasvatus teknologisessa maailmassa. Tutkimus teknologisoituvasta kasvatuksesta. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura.

Tomi Kiilakosken väitöskirja Kasvatus teknologisessa maailmassa – tutkimus teknologisoituvasta kasvatuksesta lähestyy kasvatuksen monikasvoista teknologiasuhdetta seitsemässä artikkelissa ja näitä pohjustavissa teorialuvuissa. Artikkelien I, II, III, V ja VII kirjoittajakumppaneina ovat olleet Sami Hautakangas, Aini Oravakangas, Atte Oksanen ja Janne Taiponen.

Väitöskirjan johdanto-osassa kasvatuksen suhde teknologiaan määrittyy paitsi kasvatusta ja kasvattamisen pedagogisia välineitä myös kasvatusajattelua suuntaavaksi kulttuuriseksi malliksi. Kiilakoski esittää, että tapa, jolla kasvatuksen teknologisoituminen rinnastetaan kehittymiseen, asettaa kehittymisen kysymykseksi oppimisen ja opetuksen tehostamisesta. Tällaisessa ajattelussa teknologian nähdään ratkaisevan kaikki kasvattamisen ongelmat. Kiilakosken mielestä keskeisempi kysymys on kuitenkin se, minkälaiseen kulttuuriin ja käytäntöihin teknologia kasvattaa meidät.

Alun yhteisartikkeleissa kysymys kasvatuksen järkiperäistämisestä (ja tehostamisesta) teknologialla etenee pohdinnaksi e-oppimisympäristöjen mahdollistamasta kontrollista. Kasvatuksen teknologisoituminen kytketään osaksi koulutuspolitiikkaa ja esitetään uuden julkishallinnon keskeisenä hallinnan välineenä. Kiilakosken henkilökohtainen artikkeli on kehitysoptimismin kritiikki. Tässä paperissa koulun kehittymistä tarkastellaan kasvattamisen ja tieteen käytännöistä käsin. Koulun kehittyminen jonkinlaisena edistymisenä asettuu osaksi sivistymisen ja kehittymisen normatiivista luonnetta. Käytännössä hedelmällisemmäksi kasvattamis- ja kehittämismenettelyksi Kiilakoski nostaa paikallisen ja tilannesidonnaisen vapauden kehittyä ja kasvattaa.

Kolme viimeistä artikkelia katsovat kasvatusta ja sen mahdollisuuksia yhdestä teknologiasovelluksesta, Internetistä, käsin. Verkkoa tarkastellaan artikkeleissa tilana, jolla nuoret korvaavat reaalimaailman vinouttamia sosiaalisia suhteita. Virtuaalimaailma asettuu minän teknologiaksi. Internet tarjoaa tilan myös väkivaltaisia identiteettejä tuottaville kulttuurisille käsikirjoituksille. Pekka-Eric Auvisen esitutkinta-aineiston avulla osoitetaan, kuinka käsikirjoituksessa toistuu (myös) läntisen kulttuuriperinnön kannattelema ajatus väkivallasta jonkinlaisena puhdistavana käytäntönä. Seitsemäs artikkeli osoittaa verkkopedagogiikan välinearvon ja kiinnitykset kasvatuksen resursseihin. Kahdeksannessa esitetään, että verkossa toimiminen edellyttää myös nuorisotyössä osallistumisen ja osallisuuden käsitteiden uudelleenmäärittelyä.

Kiilakoski jäsentää kasvatuksen suhdetta teknologiaan erityisesti Martin Heideggerin ja Max Weberin ajattelun avulla. Artikkeleissa on myös selkeä kiinnitys kriittisen pedagogisen koulukunnan ajatteluun. Alaviitteenä väitöskirjaprojektin osana mainitut, mutta väitöstyöstä pois jätetyt, artikkelit ovat kuitenkin yksityiskohta, josta olisin kaivannut lisää tietoa. Ajankohtaisista kirjoituksista koostuva kokonaisuus välittää lukijalle erinomaisesti kuvan kuluneen vuosikymmenen kasvatusta haastaneista teknologian kysymyksistä. Valitut teknologia-artikkelit on onnistuttu kanavoimaan yhteiskunnan teknologistumisilmiöksi ja väitöstyö näyttää, kuinka välineelliset menettelyt tuottavat välineellistyvää ajattelua. Tässä kokoonpanossa projektin kokoava kysymys kasvatuksesta on temaattisesti läsnä jokaisessa analyysissä, mutta jää kuitenkin osin teknologiakysymyksen ja monen metodologisen lähestymistavan varjoon.

Pidin erityisesti osioista, jossa kasvatusta käsiteltiin Heideggerin teknologiakysymyksenä. Näissä Kiilakoski on onnistunut jäsentämään filosofin ajattelun logiikan myös lukijan ulottuville. Heideggerin ajattelussa kysyminen luo suhteen käsiteltävään ilmiöön. Kysymisessä keskeistä on tutkittavan ilmiön asettaminen tuotantoprosessiinsa, jolloin näkökulmaksi avautuu tuotannon edellyttämä tapa järjestää sosiaaliset, ekologiset ja kulttuurisuhteet. Hyvä kysymys myös sosiologille.

Sirkku Ranta
Kirjoittaja on itäsuomalainen sosiologi, jonka kiinnostuksen kohteita ovat aika, tieto ja ammattikasvatus.

Internet

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Tutkimus

Olkaamme edes ihmisiä

Sirkku Ranta — Tue, 24 Mar 2015 09:44:22 +0000

Mika Gissler, Marjatta Kekkonen, Päivi Känkänen, Päivi Muranen & Matilda Wrede-Jäntti (toim.) (2014) Nuoruus toisin sanoen. Nuorten elinolot vuosikirja 2014. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Nuoriasiain neuvottelukunta & Nuorisotutkimusverkosto.

Nuoruus toisin sanoen on kahdestakymmenestä nuoruutta käsittelevästä kirjoituksesta, näkökulmasta tai tutkimuksesta koostuva toimitettu teos. Vuoden 2014 vuosikirjassa nuorten elinoloja lähestytään jollakin lailla yhteiskunnassa marginaaliin asetettujen tai marginaalisuudesta voimaa ammentavien toisten näkökulmista. Teos on jaettu viiteen toiseutta käsittelevään aihealueeseen: toiseus aineistoissa, suhteessa vertaisiin, rakenteissa, osallisuudessa ja sukupuolisuudessa. Artikkelikokoelman alussa toiseutta tarkastellaan paitsi Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen niin myös nuorten terveys- ja sosiaalipalvelukäyttäytymistä kuvaavissa tilastoissa sekä Nuorisobarometrin ja kouluterveyskyselyn haastatteluaineistoissa.

Nuoruuden ohella toiseutta kirjoitusten Suomessa tuottavat sosiaalisten tilanteiden pelko, sukupuoli, seksuaalisuus, vammaisuus, ihonväri ja moni muu niin kutsutusta keskimääräisestä poikkeava ihmisen määrittely. Toiseutta tuotetaan jopa tasa-arvoa tavoittelevilla käytännöillä, joilla peruskoulun erityisluokkien oppilaat eristetään paitsi ”normaaliluokista” ja -opetuksesta, myös jatkokoulutusmahdollisuuksista. Jenni Helakorpi, Reetta Mietola ja Anna-Maija Niemi osoittavat tutkimuksessaan muun muassa sen, että hitaammin etenevissä opetusryhmissä erityisoppilaat eivät välttämättä tavoita toisen asteen opintojen edellyttämiä tiedollisia valmiuksia tai rohkeutta lähteä tavoittelemaan paikkaa ”ensimmäisten” joukossa. Sen sijaan heitä valmistetaan kohtaamaan muu maailma toisen, tässä tapauksessa erityisoppilaan, asemasta käsin.

Köyhyys on käsittämätöntä maassa, joka on melkein millä tahansa mittarilla rikkaampi kuin koskaan. Erityisen ikävää köyhyys on silloin, kun se koskettaa lapsia ja nuoria. Usein se on suhteellista. Pienipalkkaisena pätkätyöläisvanhempana tunnistan Lea Lemetyisen artikkelissa kuvatun merkkilaitteiden ja muotivaatteiden imun ja merkitykset jo alakoululaisten sosiaalisissa suhteissa. Olen usein miettinyt, mitä tällainen kilpavarustelu kertoo meistä. On anteeksiantamatonta, että hyvinvoivassa Suomessa yksikään nuori tai lapsi tulee osalliseksi köyhyydestä, oli se sitten leipäjonossa, vertaissuhteissa tai tyhjän ruokakaapin edessä. Keskeisin minua vaivaava kysymys tätä lukiessa onkin se, miten tällaiset kokemukset ovat mahdollisia. Millä tasa-arvoisena pidetty yhteiskuntamme onnistuu oikeuttamaan köyhyyden?

Inter- tai transsukupuolisuus ovat edelleen suomalaisittain harvemmin vastaan tulevia käsitteitä ja siksi Sami Suhosen, Katarina Alangon ja Riikka Ylitalon tekstit seksuaalisen suuntautumisen keskinäis- ja perhesuhteista olivat informatiivisuudessaan erinomaisia. Erityisesti sukupuolen määrittelykäytäntöjä erittelevä artikkeli tosiaan paikkasi aukon sivistyksessäni. Kirjoitusten perusteella haastatellut nuoret näyttäisivät kuitenkin itse tunnistavan itselleen mahdollisia identiteettejä ja tekevän niille myös tilaa.

On selvää, että yhdessä eläminen tuottaa toisaalta erilaisia ja toisaalta tunnettuja tapoja olla osa yhteisöä. Toisen hauska ei välttämättä ole sitä toiselle, mutta ilman toisia emme Émile Durkheimin mielestä olisi edes ihmisiä. Vertaisen köyhyyden, kulttuurin, kasvatuksen tai sukupuolen tiedostaminen yhteiskunnallisen epätasa-arvon kysymyksenä on kuitenkin muutoksen siemen ja siksi näiden tekstien tuottama tieto on tärkeää myös nuorille itselleen. Vuosikirjan kirjoitukset osoittavat erinomaisesti sen, että on useita tapoja lähestyä toiseutta ja sitä, kenet me tai he näillä näkökulmilla toiseutamme.

Sirkku Ranta
Kirjoittaja on itäsuomalainen sosiologi, jonka kiinnostuksen kohteita ovat aika, tieto ja ammattikasvatus.

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Keho, mieli, seksuaalisuus

Tutkimus

Ymmärrys ja käsitteet

Fanny Vilmilä — Mon, 23 Mar 2015 12:55:08 +0000

Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen -hankkeessa sukelsin avoimin silmin laajaan mediakasvatuksen tutkimusta ja tutkimuksellista kehittämistä käsittelevään keskusteluun ja tutkimukseen. Prosessin jälkeen oloni ei ole lainkaan toivoton. Mediakasvatuksen ja sen tutkimuksen parissa vallitsee laadukkaasti eteenpäin pyrkivä kehittävä tahtotila ja työote. Purjeen kääntämiseen tuulten mukaan tuntuu olevan uskallusta ja paikoin kiihkeäkin keskustelu kertoo muutostilasta ja teemoja monista näkökulmista tarkastelevista asiantuntijoista.

Mediakasvatuksellisen tutkimuksen kenttä laajenee nopeassa rytmissä kehittyvien median sisältöjen, muotojen ja välineiden myötä. Toisaalta media ulottuu yhä useammalle elämän osa-alueella ja on yhä monipuolistuvin tavoin läsnä lapsen ja nuoren arjessa. Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen -hankkeessa pyrittiin jäsentämään tätä laajenevaa kenttää uudella tavalla. Hankkeen Media + lapsi + kasvatus. Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen -raportissa esiteltävässä Lasten ja nuorten mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen -tulevaisuusvisiossa tehdään näkyväksi kolme tutkimuksellista ulottuvuutta: mediakasvatuksen tutkimus median, lapsuuden ja nuoruuden sekä kasvatuksellisten teemojen näkökulmasta. Kolmen näkökulman kautta painoarvoa saa ajatus mediakasvatuksen ajankohtaisesta tutkimuksellisesta tarpeesta: kuka ja miten lapsi ja nuori on suhteessa mediakasvatuksellisiin teemoihin. Tarkastelutapa linkittää mediakasvatuksen tutkimuksen ja tutkimuksellisen kehittämisen osaksi lasten ja nuorten aktiivista toimijuutta ja elämänhallinnallisia taitoja.

Media, lapsuus ja nuoruus sekä kasvatus mediakasvatuksen tutkimuksen hahmottamisen tapana herättää kutkuttavan kysymyksen siitä, millaista mediakasvatuksellista tutkimusta tulisi tulevaisuudessa toteuttaa. Tutkimusteemoja janoavalle raportin tulevaisuusvisiosta löytyy useita keskeisiä teemoja esimerkkimäisesti nimettynä. Yksityiskohtaisten tutkimusteemojen määrittely ei kuitenkaan ole tämän hankkeen tehtävä vaan tuo tehtävä kuuluu tutkijoille, tutkimustahoille, käytännön tasolla toimiville toimijoille sekä kehittäjille. Tässä hankkeessa tutkimukselliseen kehittämiseen osallistuva voidaan kuitenkin haastaa useilla tutkimuksen osa-alueilla.

Kehittämishankkeiden ja tutkimuksellisten hankkeiden yhteistyön lisääminen on ehkä yksi keskeisimmistä toimintakulttuurin edistämisen suunnista. Hyvänä kehityskulkuna voidaan nyt jo nähdä laajempien tutkimushankkeiden moni- ja poikkitieteellistyvä lähestymistapa tai vähintäänkin siihen herännyt kiinnostus. Aito yhteistyö toimijoiden kesken ja välillä vaatii työtä. Teemojen parissa työskentelevät tahot ovat jo nyt täystyöllistettyjä, mistä johtuen innokkaita koordinaattorikopin ottajia on vähän. Helpointa olisikin tässä yhteydessä todeta resurssien rajallisuus ja ehdottaa ratkaisuksi kohdistettua lisärahoitusta. Jokainen kuitenkin tietää tämän skenaarion lähitulevaisuuden realiteetin. Käytännössä olemassa olevilla resursseilla toimittaessa merkityksellistä on vastuiden ja roolien määrittely sekä valtakunnallisella että verkostojen ja yksittäisten hankkeiden tasoilla. Paitsi toiminnassa, myös esimerkiksi hankerahoituksia haettaessa ja niitä myönnettäessä kolmen näkökulman tiedostaminen vahvistaa järjestelmällisesti monitieteistä mediakasvatuksellisen tiedon rakentumista kokonaisuutena.

Median ilmiöiden, välineiden ja tilojen nopeasti muuttuva maailma luo vauhdilla painetta uusiin ilmiöihin pureutuvalle tutkimukselliselle kehittämiselle. On totta, että tutkimuksen tulee kulkea myös sekä hiljaisten että vahvojen signaalien etujoukoissa uusien tai toisaalta laajasti koskettavien ilmiöiden ymmärtämisen näkökulmasta. Uutta syntyvää ilmiöllistä, välineellistä tai tilallista tarttumapintaa tematisoimalla voi myös perustella resurssien tarvetta. On huolestuttavaa, jos ad hoc -tyyppinen reagointi nousee vallitsevaksi tutkimuksellisen kehittämisen lippulaivaksi. Kuten raportissakin tuodaan esiin, on tasapaino ’pysyvän ja muuttuvan’ mediakasvatuksen tutkimuksen välillä tarpeen säilyttää. Tämänhetkisen tarpeen näkisin painottuvan laadullisen ymmärryksen lisäksi mediakasvatuksen käsitteistön johdonmukaiseen kehittämiseen. Tilausta olisi esimerkiksi mediakasvatuksen perusteisiin keskittyvälle median, lapsuuden ja nuoruuden sekä kasvatuksen näkökulmia huomioivalle, kehittävällä otteella toteutettavalle tutkimushankkeelle. Käsitteiden juurtumattomuus ja jopa sattumanvaraisuus eivät edistä mediakasvatuksen tutkimuksellisen tietopohjan vahvistumista pitkällä aikavälillä.

Raportissa lähes huomiotta jäävät, mutta lasten ja nuorten mediakasvatukseen suoraan liittyvät monilukutaito ja aikuisten mediakasvatus ansaitsisivat molemmat huolellisen tutkimuksellisen tarkastelun. Uuden opetussuunnitelman myötä monilukutaidon ymmärtäminen edellyttää myös mediakasvatuksen tutkimuksen näkökulmien tarkentamista ja uudelleenarviointia. Monilukutaito konseptina myötäilee mediakasvatukselle tyypillistä poikkileikkaavuutta luoden uusia mahdollisuuksia monitieteiselle tutkimukselliselle kehittämiselle koulussa ja nimenomaan koulun ulkopuolella. Toisaalta myös aikuisiin liittyvä mediakasvatuksen tutkimus liittyy olennaisesti lasten ja nuorten mediakasvatukseen paitsi kasvatuksen myös ’kanssaelämisen’ näkökulmasta. Aikuisten mediakasvatuksen tutkimus ja tutkimuksellinen kehittäminen ovat lapsen kengissä ja nyt olisi hyvä aika ostaa numeroa isommat kengät.

Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen -hankkeessa tuotetussa visiossa peräänkuulutetaan sekä määrällisten että eritoten laadullisten menetelmien innovatiivista kehittämistä: kyselykaavakkeet ja sanalliset haastattelut eivät lasten ja nuorten kohdalla yksinään riitä. Laadullisen, turvallisesti ja luottamuksellisesti lähelle menevän tutkimusotteen vahvistaminen antaa tietoa ja toimintamahdollisuuksia, joita on vaikea tavoittaa laajoilla määrällisillä aineistoilla. Erilaisten mediakasvatuksessa käytössä olevien menetelmien tehokkaampi tutkimuksellinen hyödyntäminen vahvistaa tutkimuksen ja toiminnan välistä suhdetta. Tutkimusmenetelmällisiä yhteistyön muotoja voidaan hyödyntää myös esimerkiksi keräämällä yhteisiä aineistoja sekä toiminnan, kehittämisen että tutkimuksen tarpeisiin. Jalkautumalla lasten ja nuorten ehdoilla heidän arkiympäristöihinsä ja ottamalla lasten elämässä olevia aikuisia mukaan tutkimukselliseen kehittämiseen syvennetään sekä toiminnasta nousevaa että akateemisesta yhteisöstä lähtevää tiedontuottamisen tapaa.

Ehkä ensimmäinen yhteinen keskustelu mediakasvatuksen tutkimuksellisesta kehittämisestä median, lapsuuden ja nuoruuden sekä kasvatuksen näkökulmista voidaan käydä jollakin vuosittaisista mediakasvatuksen foorumeista ja seminaareista. Ehkä esittelyssä voisivat painotetusti olla päättyneiden tutkimushankkeiden sijaan suunnitteilla tai käynnissä olevat hankkeet. Ehkä paikalliselta, alueelliselta tai valtakunnalliselta rahoituspuolelta löydetään teemallinen rahoitettava kokonaisuus, joka kohdistetaan painotetusti vaikkapa lapsuuden ja median suhteen ymmärtämiseksi lähisuhteiden näkökulmasta. Ehkä joku spontaanisti ottaa kopin tutkimuksellisen kehittämisen yhteistyön vahvistamiseen liittyvästä tiedollisesta koordinoinnista. Ehkä vision herättämät ajatukset innostavat myös seuraavan askeleen ottamiseen.

Fanny Vilmilä

tutkija, Nuorisotutkimusseura ry

***

Tämä kirjoitus on osa Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen -teemasarjaa, jossa pyritään tuomaan esiin näkökulmia ja ajatuksia erityisesti samannimisessä hankkeessa tuotetun lasten ja nuorten mediakasvatuksellisen tutkimuksen tulevaisuusvisioon nähden.

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Tutkimus

Tutkimusmenetelmien roolia pitää korostaa

Olli Vesterinen — Mon, 23 Mar 2015 12:29:06 +0000

Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen on erittäin ajankohtainen kysymys. Tutkimusalana mediakasvatus on saavuttanut vaiheen, jossa ei enää ihmetellä, mistä on kysymys. Toiseksi käytännön mediakasvatustyö ja erityisesti kehittämistyö tarvitsevat yhä kipeämmin mielekkäitä liitoksia ja viittauksia alan tutkimukseen ja ennen kaikkea vuorovaikutusta sen kanssa. Enää ei myöskään haeta asemia suhteessa muihin toimijoihin tai tutkijoihin. Tällä tarkoitan mediakasvatuksen laaja-alaisen tulkinnan yleistymistä ja mielekästä keskusteluyhteyttä eri toimijoiden ja tutkijoiden välillä. Tämä ei tietenkään tarkoita yhtä ainoaa tapaa tehdä oikeaa mediakasvatusta vaan erilaiset lähestymistavat – niin käsitteellisesti kuin toiminnallisestikin – nähdään voimavarana ja uskotaan mediakasvatuksen kuuluvan kaikille. Tämä on tärkeää, sillä kaikkialla maailmassa ei asiaa ymmärretä näin.

Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen -hankkeessa tuotettu kaksiosainen Media + lapsi + kasvatus. Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen -raportti tuo yleisesti esille sen, miten tästä eteenpäin tulisi suuntautua. Kolumnissani tuon esille omalta kohdaltani raporttiin liittyviä näkökohtia konkreetein esimerkein. Ensinnäkin tutkimusmenetelmien roolia pitää korostaa. Tuon esiin omia huomioitani ja kokeilujani tutkimusmenetelmien osalta. Toiseksi katson Koulu Kaikkialla -hankkeessa tekemämme tutkimusperustaisen kehittämistyön kautta, mitä tällä voitaisiin tarkoittaa mediakasvatuksessa. Lopuksi mietin ääneen, miten tutkijan näkökulmasta voitaisiin nähdä dialogisuus. Sitä toivoisin yhtäältä tutkimuksen tekemisen ja tutkimukseen osallistumisen, mutta toisaalta myös tutkijan ja yleisön välille.

Toivon hyvää keskustelua raportin ja näiden kolumnien yhteyteen. Raportit ja linjaukset kun eivät yksin määritä mediakasvatusta ja sen tutkimusta, vaan osalliset toimijat ratkaisevat, mihin suuntiin tulevaisuudessa lähdetään. Tämän pohtimiseen toivon kunkin mediakasvatustoimijan, -vaikuttajan ja -tutkijan käyttävän hetken – se varmasti kantaa tulevaisuuteen työssämme hyvän mediasuhteen ja kehittyvien taitojen eteen.

Tutkimusmenetelmällinen kehittäminen

Näkisin, että haasteenamme on ollut tilastollisen tutkimusdatan vähäinen analyysi tai vaikea analysoitavuus ja vertailtavuus sekä johtopäätökset, jotka eivät kuitenkaan oikein saa tukea tilastotiedosta. Mittarit ovatkin vaikea alue tutkimuksen tekemisessä. Olisi hyvä, jos laadullinen tutkimus voisi useammin ottaa kiinni siitä, mihin tilastojen tarjoama tieto jää. Voitaisiin esimerkiksi laadullisen tutkimuksen avulla avata tilastollisesti seurattavaa kokonaisuutta – tyypillinen esimerkki on TV-ohjelmien katselu - ylittäen internetin kautta rikkoutuvia väline- tai kontekstirajoja. Tähän laadullinen tutkimus antaa mahdollisuuksia.

Tutkimusmenetelmällisestä kehittämisestä oma esimerkkini on Stimulated Recall -haastattelumenetelmä (Vesterinen, Toom & Patrikainen 2010). Sen juuret ovat jo 1950-luvulla. Nykyään menetelmässä käytännössä yhdistetään video-observointia ja teemahaastattelua. Esimerkiksi opettajien tutkiminen koulun kontekstissa ajautuu pelkän video-observoinnin kohdalla vaikeuksiin, kun videolla tapahtuvat asiat eivät avaudu tutkijalle opettajan ajattelun tasolla. Pelkät haastatteluaineistot kytkeytyvät vastaavasti heikosti todellisiin vuorovaikutustilanteisiin luokassa. Kun oppitunti videoidaan ja haastattelussa hyödynnetään videolla nähtäviä tilanteita, tuo str-aineisto monipuolista ja tarkkaa tietoa opettajan pedagogisesta ajattelusta. Menetelmä soveltuu moneen muuhunkin tilanteeseen (Vesterinen, Toom & Krokfors 2014) ja kohderyhmään kuten esimerkiksi lasten ja nuorten videotuotantoon, jossa prosessien videokuvaaminen (making-of) palauttaa toimijoita niihin hetkiin, jolloin erilaisia ratkaisuja on tehty.

Tutkimusperustainen kehittäminen

Tutkimuksen ja kehittämistyön eriytymisestä tulisi edetä kohti tutkimusperustaista kehittämistä. Tätä olemme tehneet Koulu Kaikkialla -hankkeessa, joka on Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama tutkimus- ja kehittämishanke Helsingin yliopistossa (2011–2015). Sen tulokset kytkeytyvät olemassa olevaan tutkimustietoon, hankkeessa tehtyyn tutkimukseen ja eri tutkimusmenetelmiin pohjautuvaan dokumentointiin. Mediakasvatus(kehittämis)projektien tutkimukselliset elementit voivatkin olla monenlaisia. Voidaan esimerkiksi hakea yliopistoista pro gradu -tutkielman ja ammattikorkeakouluista lopputyön tekijöitä mukaan kehittämistyötä tukemaan. Voidaan myös itse dokumentoida prosessin vaiheita ja antaa (soveltuvin osin) jakoon näitä materiaaleja ja aineistoja kehittämistyön läpinäkyvyyden parantamiseksi.

Toisaalta mediakasvatuksen tieteelliset tutkimusprojektitkaan eivät voi enää jäädä pelkästään tutkijoiden ansioluetteloiden täydennyksiksi. Vaikka eri tieteenaloilla tehtävä mediakasvatuksen teoretisointia tukeva perustutkimus on myös tärkeää, tämän hankkeen viitekehyksessä on syytä nostaa esille tutkimustulosten jalkautuminen mediakasvatuskentän toimijoille heidän tarpeensa kohdaten.

Dialogi

Mediakasvatustutkimuksessa on tarpeen "tulla esille" tutkimusprosessin eri vaiheissa. Itse olen esimerkiksi jakanut vasta tutkimussuunnitelmavaiheessa olevan casen blogissani, jotta ideaa voi keskusteluttaa muiden tutkijoiden ja käytännön toimijoiden kanssa. Samaa voi tehdä pienemmässä muodossa esimerkiksi heittämällä omille foorumeille ja sosiaaliseen mediaan kysymyksiä, joiden ratkaisemisessa tarvitaan apua.

Tämän lisäksi tutkimustulokset tulisi voida jakaa loppuraportin lisäksi (miksei jopa sijaan) videoina, infograafeina tai jollain muulla tavalla monenlaiset yleisöt kohtaavassa ilmaisumuodossa (http://wiredminds.fi/popularization-of-research/). Tutkimustulosten yleistajuistaminen ei tietenkään ole lähtökohtaisesti väline- tai viestinkysymys. Tutkimustulosten aukeaminen analyysin yhteydessä itse tutkijalle on yksi tärkeimmistä tutkimusprosessin vaiheista. Voidaan kuitenkin todeta, että toinen vaihe tulosten avaamisessa on niiden yleistajuinen ja eri konteksteihin sovitettu jakaminen niin Suomessa kuin kansainvälisestikin.

Tämän lisäksi tarvitaan eri tutkimuksia kokoavaa raportointia. Hyvä esimerkki on Mediakasvatusseura ry.:n Nuorten mediamaailma pähkinänkuoressa -julkaisu, jossa kootaan tietoa erilaisista selvityksistä ja tilastollisista tutkimuksista eri teemojen alle. Tällaisen julkaisun luettavuus on aivan toista luokkaa kuin pelkän datan esittelyyn painottuvat raportit, joita hankkeilta tunnutaan vieläkin edellytettävän.

Lopuksi

Haluan ilmaista kiitokseni kaikille mediakasvatustyötä tekeville ja sitä työtä tukeville. Samoin kiitän mahdollisuudesta olla mukana tekemässä parempaa mediakasvatusta kaikille. Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen -hanke on ollut yksi laajemman pohdinnan paikoista, ja kiitän siitä Nuorisotutkimusverkostoa ja hankkeessa mukana olleita.

Lähteet

Vesterinen, O., Toom, A. & Patrikainen, S. (2010). The stimulated recall method and ICTs in research on the reasoning of teachers. International Journal of Research & Method in Education 33, 183–197.

Vesterinen, O., Toom, A. & Krokfors, L. (2014). From action to understanding – Student teachers’ learning and practical reasoning during teaching practice. Reflective Practice 15(5), 618–633.

***

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Tutkimus

Media on merkitys

Reijo Kupiainen — Mon, 23 Mar 2015 12:10:51 +0000

Mediakasvatuksella on Suomessa kunniakas perinne, joka on tunnustettu kansainvälisesti. Ei sovi unohtaa alan pioneereja, kuten yleisradion tutkijana 1960- ja 70-luvuilla toiminutta Sirkka Minkkistä, joka toteutti UNESCO:lle yleisen joukkotiedotuskasvatuksen opetussuunnitelmamallin vuonna 1978. Joukkotiedotuskasvatus tai sitä edeltävä audiovisuaalinen kansansivistystyö kertovat jo nimissään, millaisessa maailmassa ja millaisten kysymysten äärellä elettiin. Myöhemmin vakiintunut mediakasvatus liikkuu jo liukkaimmilla jäillä; mikä on se media, johon oikeastaan viitataan? Suomessa – kuten muuallakin – ajateltiin pitkään, että media viittaa tässä tietokoneisiin ja muihin tietoteknisiin laitteisiin ja että mediakasvattaja hallitsee niiden käytön pedagogisesti (ja teknologisesti). Poikkeuksiakin on. Kävimme maaliskuussa 2015 mielenkiintoisen keskustelun Pariisissa e-media education lab -hankkeen kokouksessa. John Potter, kokouksen brittiedustaja, vahvisti, ettei briteille tule sanasta media mieleenkään tietokoneet, vaan televisio, elokuva, radio, sanomalehti ja muu joukkoviestinnän välineet, joita myös Suomessa kutsutaan yhteisesti mediaksi, ainakin poliitikkojen suulla ja mediassa itsessään. Sen sijaan esimerkiksi Italiassa media on liitetty tietotekniikkaan. Mediakasvatuksen myötä on Suomenkin tilanne kuitenkin muuttunut.

Media on, kuten tiedetään, pirstaloitunut, konvergoitunut, sekoittunut, huokoistunut ja niin edelleen. Tulevaisuuteen on yhä vaikeampi nähdä. Tätä kirjoittaessani teknologiayhtiö Apple julkaisee niin sanotun älykellon. Kello tuskin on koskaan ollut media- ja mediakasvatustutkimuksen kohteena, mutta tullee jatkossa olemaan. Se rakentaa päälle puettavana medialaitteena uusia mediasuhteita käyttäjäänsä ja hänen maailmasuhteeseensa. Mediakasvatustutkimus on paljolti kysynyt mediarepresentaatioiden merkitysten perään erityisesti lasten ja nuorten elämässä ja niitä tulevaisuuden mediakasvatustutkimus kysyy varmasti edelleen, vaikka laitteet ja kontekstit muuttuvat. Toisaalta rinnalle ovat tulleet myös uudenlaiset kysymykset, jotka koskevat elämää ja toimintaa medialaitteiden kanssa, median kiertymistä erottamattomaksi osaksi arkipäivää, identiteettiä, sosiaalisia suhteita, oppimista ja itseilmaisua. Marshall McLuhanin kuuluisaa slogania ”media on viesti” remixaten ”media on merkitys”, se on iholla, saa elämän tuntumaan joltakin. Henkilökohtainen mobiili media, jonka voi räätälöidä mieleisekseen, on tästä kokemushorisontista katsoen singulaari; merkitykset ovat henkilökohtaisia, mutta silti mediatalojen, ohjelmistoyhtiöiden ja mainostajien ohjaamia. Tutkijaa kiinnostavat tavattomasti ne haasteet, joita tämänkaltaiset muutokset tuovat esiin ja joita erityisesti lapset ja nuoret omaksuvat ensimmäisinä.

Muutokset tapahtuvat niin makro- kuin mikrotasollakin ja media on osa laajempia yhteiskunnallisia ja taloudellisia virtauksia, mutta myös niitä ohjaamassa. Mediakasvatustutkimuksen monitieteiseen tulevaisuuteen liittyy mahdollisuus nähdä samaan aikaan laajalti ja tarkentaen, piirtää analyysia tapaustutkimuksista, mutta myös nähdä mediasuhteiden ja -käytäntöjen konteksti ja kokonaisuus.

Media + lapsi + kasvatus. Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen -raportista käy hyvin ilmi, että tutkimus on tuottanut tulosta ja ymmärrystä alueella. Perinteinen mediavaikutusten peräänkuuluttaminen ja yksinkertaiset ohjeet mediakasvatukseen eivät ole enää keskeisiä kysymyksiä kentällä, vaan kysymykset ovat huomattavasti hienovaraisempia, monimutkaisempia ja syvempiä. Medialla itsellään on vielä taipumusta kysyä yksinkertaistavia kysymyksiä, kuten kauanko lapsi saa pelata, mutta mediakasvatuksen ammattilaiset osaavat jo hahmottaa yksilölliset erot, tilanteet ja monet muut muuttujat lasten mediasuhteissa.

Mediankäytön lisäksi yksilöllisyys on tullut osaksi oppimista erityisesti internetin ja mobiililaitteiden mahdollistaessa joustavan oppimiskulttuurin. Teknologian merkityksestä oppimisessa kuitenkin kiistellään valtavasti. Mediakasvatustutkimuksen kautta on mahdollista päästä eteenpäin pedagogisiin kysymyksiin kuten myös kysymyksiin taidoista ja tiedoista. Ne ovat ”ruutuajan” kanssa yhtä vaikeasti määritettävissä ja yksiselitteisesti mitattavissa. Peruskoulun opetussuunnitelmaan on tullut monilukutaito, joka herättää myös kysymyksiä sen arvioimisesta. Tulevaisuuden mediakasvatustutkimuksessa on todennäköisesti tärkeää hahmottaa niitä moninaisia taitoja, joita kansalainen tarvitsee tullakseen toimeen mediayhteiskunnassa ja välttääkseen jäämästä digitaalisen kuilun väärälle puolelle. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään mediasta ja digitaalisuudesta vaan elämäntapojen, työelämän ja yhteiskunnan muutoksesta ja vaatimuksista. Monilukutaidon pioneerit peräänkuuluttivat kansalaisten mahdollisuutta oman tulevaisuutensa rakentamiseen ja suunnitteluun yhteiskunnan muuttuessa, mutta eivät vain hankkiakseen taitoja, jotka soveltuvat alati vaihtuviin työpaikkoihin vaan pystyäkseen kriittisesti arvioimaan yhteiskuntaa ja sen asettamia reunaehtoja; eivät vain lukemaan sanaa (word) vaan myös maailmaa (world), kuten kasvatusfilosofi Paulo Freire on esittänyt. Tällainen ajatus monilukutaidosta on vahvasti sidoksissa mediakasvatukseen ja sen tavoitteisiin.

Monilukutaidon vahva asema opetussuunnitelmassa osoittaa, ettei mediakasvatus ole enää marginaalissa ja että kysymykset sosiaalisesta toimijuudesta ovat yhä tärkeämpiä varsinkin lasten ja nuorten osalla. Samalla mediakasvatus ja sen tutkimus kohtaavat uusia ilmiöitä ja haasteita siitä, miten mediakasvatus ja sen tutkimus esimerkiksi suhtautuvat ilmastonmuutokseen, ekologisiin muutoksiin, eriarvoisuuden lisääntymiseen, fundamentalismiin ja moniin muihin globaaleihin ongelmiin. Näitä teemoja on tosin jo käsitelty mediakasvatuksessa; esimerkiksi Norjassa globalisaatiokysymykset ovat tärkeä osa mediakasvatusta (globaali mediagrafia, professori Soilikki Vettenranta ja tutkija Daniel Schofield), Ranskassa ilmaisun vapaus on keskeinen osa mediakasvatustyötä (CLEMI) ja jopa ekologiaa on lähennytty yksittäisten tutkijoiden toimesta (Antonio Lopez, Greening Media Education). Näiden kysymysten myötä monitieteinen yhteistyö on edelleen laajentumassa vaikka mediakasvatus onkin kokonaisuudessaan ollut monitieteistä.

Monitieteisyyden lisäksi tutkimus on usein kansainvälisesti verkostoitunutta, tästä osoituksena muun muassa raportissa mainittu EU Kids Online -verkosto, joka toimii 33 maassa. Uutena verkostona aloittaa COST-toimi The Digital Literacy and Multimodal Practices of Young Children, johon on liittynyt jo 27 maata. Verkostojen luonteeseen kuuluu myös vuoropuhelu asiantuntijoiden, virkamiesten ja alan käytännön toimijoiden kanssa, tutkimustulosten yleistajuistaminen ja popularisointi sekä alueen tutkimuksen koordinointi. Tutkimus on myös yleensä ”evidence based”, se pyrkii empiirisen tutkimuksen ja kartoituksen avulla tuottamaan tietoa päätöksentekijöiden ja toimijoiden käytettäväksi ja päätöksenteon pohjaksi. Tämä ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta, sillä tutkimusorientaatioiden tulee myös syntyä jostain muusta kuin kentällä tarvittavan tiedon tuottamisen näkökulmasta. Mediakasvatustutkimus tarvitsee käytännöllisen tiedonintressin lisäksi jatkuvasti emansipatorista tiedonintressiä, mahdollisuutta avata uusia keskusteluja kriittisestä perspektiivistä ja tuottaa perustutkimusta.

Mediakasvatustutkimuksessa on melko niukalti omaa teoriaa, paljon monitieteisiä lainoja kylläkin. Teoria on kuitenkin välttämätöntä, jotta käytännöt tulevat ymmärretyiksi ja tematisoiduiksi tutkimuksellisesti. Samoin erilaiset uudet innovaatiot ja menetelmälliset avaukset syntyvät usein teoreettiselta pohjalta, kun tutkittavia ilmiöitä hahmotetaan uudelleen ja niistä pyritään ottamaan selvää ennakkoluulottomasti. Lasten ja nuorten mediasuhteiden tutkimusta on osaltaan vaivannut tilastollinen kuvailu ja prosenttiyksiköiden vertailu. Tällaiset tulokset ovat nopeasti hahmotettavia ja operationaalistettavissa päätöksentekoon ja käytäntöön, mutta ne harvoin pureutuvat elämismaailmaan ja sen moninaisuuteen. Siksi kaivataan muun muassa seuranta- ja pitkittäistutkimusta, jotka paneutuvat syvemmälle mediasuhteisiin, taitojen kehittymiseen sekä lasten ja nuorten medioutuneeseen elämään ja sen merkityssuhteisiin.

Seuranta- ja pitkittäistutkimusten rahoitus on kuitenkin vaikeaa aikakautena, joka suosii lyhyitä projekteja ja nopeasti operationaalistettavia tuloksia. Olennaista on myös tutkimuksen vakiintuminen. Media + lapsi + kasvatus. Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen -raportti kertoo tutkimusvolyymin noususta, mikä on ilahduttavaa. On myös huomattava, että yliopistollinen tutkimus on yhä enemmän yliopistojen rahoitusmallista johtuen julkaistu kansainvälisillä areenoilla ja myös tämä tutkimus olisi saatava Suomessa näkyväksi.

Toivottavasti raportti tuottaa käytännön toimenpiteitä näinä taloudellisesti vaikeina aikoinakin.

Reijo Kupiainen
Mediakasvatuksen yliopistolehtori, Tampereen yliopisto

***

Kasvatus, kasvaminen, kehitys

Tutkimus

Mitä opimme Nuorisotutkimusseuran opinnäytekisasta?

Sinikka Aapola-Kari — Mon, 16 Mar 2015 13:26:22 +0000

Nuorisotutkimusseuran opinnäytekisan palkinnot jaettiin Nuorisotutkimuspäivillä marraskuussa 2014 aiheeltaan kiinnostavien ja sisällöllisesti laadukkaiden opinnäytteiden tekijöilleLauri Julkuselle ja Mika Joensuulle. Opinnäytekisa on järjestetty jo 14 kertaa, vuodesta 2001 alkaen. Aluksi kisattiin vain gradu-sarjassa, mutta kahtena viime vuonna on arvioitu ja palkittu myös ammattikorkeakoulujen opinnäytteitä. Kilpailun tavoitteena on ollut nostaa nuorisotutkimuksen tunnettuutta Suomessa ja samalla haarukoida hyviä nuorisotutkimuksellisia opinnäytteitä eri oppilaitoksista. Näin monen kilpailukierroksen jälkeen on syytä hieman arvioida, miten tavoitteissa on onnistuttu.

Ensiksi pohdittakoon sitä, miten opinnäytekilpailu edistää hyvien nuorisotutkimuksellisten töiden löytämistä.

Nuorisotutkimusseuran opinnäytekisa on harvinaislaatuinen Suomessa, koska siihen voi opiskelija suoraan lähettää (hyvän arvosanan saaneen) työnsä mukaan, ilman oppilaitoksen päätöstä. Yleensähän valtakunnallisissa opinnäytekilpailuissa menetellään niin, että eri oppiaineiden opettajat tietystä oppilaitoksesta valitsevat kukin omien opiskelijoidensa parhaista opinnäytteistä yhden edustamaan oppilaitosta valtakunnallisella tasolla, ja näiden keskuudesta sitten valitaan palkittava(t) työ(t). Tämä on toki työaikaekonomista, mutta kenellekään ei tällöin muodostu kokonaiskuvaa vuoden aikana eri puolilla Suomea tehdyistä opinnäytteistä.

Avoimella kutsulla Nuorisotutkimusseuran opinnäytekisaan saadaan ainakin periaatteessa hyvin kartoitetuksi, millaisia nuorisoon liittyviä hyviä opinnäytteitä tehdään eri korkeakouluissa ja eri oppiaineissa. Tänä vuonna gradu-sarjaan lähetettiin ennätykselliset 42 gradua, ja ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytteitäkin kisaan osallistui yhdeksän. Tämä on hyvä saldo, ja tekee mahdolliseksi havaita sen, millaiset nuorisotutkimukselliset teemat tai kehittämiskohteet ovat inspiroineet korkeakouluopiskelijoita viime vuonna. Samalla voidaan päätellä, missä oppilaitoksissa on nuorisotutkimukselliselle opinnäytteelle ollut saatavilla hyvää ohjausta.

Opinnäytteiden kartoituksen onnistuminen ei kuitenkaan ollut aivan täydellistä, koska kaikista oppilaitoksista ei lähetetty yhtään opinnäytettä kilpailuun: esimerkiksi Vaasan ja Lapin yliopistot eivät olleet edustettuina, vaikka niissä varmasti on tehty nuorisoaiheisia graduja. Myös ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon opinnäytteitä lähetettiin mukaan vain vähän. Ruotsinkielisiä töitä osallistui kisaan vain muutama ja englanninkielisiä opinnäytteitä tasan yksi, vaikka sekä ruotsin- että englanninkielisiä opinnäytteitä hyväksytään mukaan kisaan. On kuitenkin oletettavaa, että muillakin kielillä kuin suomeksi tehdään vuosittain hyviä nuorisoteemaan liittyviä opinnäytteitä, vaikka niitä ei ole liiemmin lähetetty opinnäytekisaan.

Tästä voi vetää ainakin sen johtopäätöksen, ettei tiedotus opinnäytekisasta kaikkiin relevantteihin oppilaitoksiin ole täysin onnistunut, ja siihen on syytä satsata jatkossa enemmän, varsinkin ruotsinkielisiin oppilaitoksiin – ja ruotsiksi – sekä ammattikorkeakouluihin ja Ruuhka-Suomen ulkopuolisiin yliopistoihin.

Entä sitten nuorisotutkimuksen tunnettuus ja levinneisyys? Opinnäytekilpailu kiinnostaa lähinnä niitä oppilaitoksia, joiden opinnäytteitä palkitaan kunakin vuonna, ja kenties niitä opiskelijoita, jotka miettivät omaa opinnäytettään nuorisoteemasta. Opinnäytekilpailu ei voi myöskään ratkaista monissa oppilaitoksissa vallitsevaa, valitettavaa nuorisotutkimuksellisen opinnäytteen asiantuntevan ohjauksen puutetta. Tärkeämpää nuorisotutkimuksen tunnettuuden ja levinneisyyden kannalta ovatkin yhtäältä nuorisotutkimukselliset julkaisut ja tutkimusuutiset, jotka ylittävät valtakunnallisen mediakynnyksen ja toisaalta hyvä nuorisotutkimuksen opetus, jota pitäisi olla laajemmin saatavilla eri puolilla Suomea. Yliopistoverkosto YUNET tarjoaa jäsenyliopistojensa opiskelijoille laadukasta nuorisotutkimuksen opetusta, mutta sekään ei tavoita kaikkia yliopistoja eikä kaikkia nuorisotutkimuksesta kiinnostuneita opiskelijoita. Olisikin tärkeää, että asiantuntevan nuorisotutkimuksen opetuksen ja ohjauksen saatavuus kaikissa relevanteissa korkeakouluissa varmistuisi.

Vuosien varrella Nuorisotutkimuksen opinnäytekilpailussa palkittujen gradujen tekijöistä moni on päätynyt myös tekemään väitöskirjaa ja/tai muuten tutkimusuralle (amk-opinnäytteiden palkitseminen on niin tuore ilmiö, ettei vastaavaa seurantaa voida tehdä). Kuka tietää, onko opinnäytekisassa saatu palkinto ollut ratkaiseva kannustin tutkijan uralle lähtemisen?

Opinnäytekilpailu on Nuorisotutkimusseuralle hyvä keino näkyä korkeakouluopiskelijoiden ja -opettajien suuntaan, kannustaa tekemään hyviä nuorisotutkimuksellisia opinnäytteitä ja palkittujen töiden tekijöille myös kannustin tutkijan uralle. On tärkeää, että myös opinnäytekilpailua arvioidaan ja kehitetään, samoin kuin Nuorisotutkimusseuran muutakin toimintaa.

Sinikka Aapola-Kari
VTT, dosentti, erikoistutkija, Nuorisotutkimusverkosto, opinnäytekisan raadin puheenjohtaja vuonna 2014

Opinnäytetyökisa 2015 on parhaillaan käynnissä. Kisaan voi osallistua lähettämällä kilpailuehdot täyttävän opinnäytteen Nuorisotutkimusseuraan viimeistään maanantaina 8.6.2015 klo 16.

Vuonna 2014 opinnäytekilpailuun AMK-sarjaan osallistuivat ylempään ammattikorkeakoulututkintoon liittyvät opinnäytteet, joten vuonna 2015 ovat jälleen vuorossa perustutkinnon opinnäytteet vuosilta 2013–2015.

Lue koko kilpailujulistus Nuorisotutkimusseuran verkkosivuilta: www.nuorisotutkimusseura.fi/opparikisa2015

Tutkimus