Vaeltava etnografia ja vaikea havainto

Se on spämmien poistamista! – huudahti eräs järjestöaktiivi, kun utelin häneltä rasismin vastustamisen mieltä ranskalaisissa järjestöissä. Mitä tämä kuvaannollinen ilmaisu roskapostien hävittämisestä merkitsee tutkijan kenttähavaintona? Miten se näkyy ja kuuluu suomalaiselle tutkijalle, jolle ranskalainen yhteiskunta on samaan aikaan vieras ja tuttu – katsottiinpa asiaa sosiaalisten suhteiden, kulttuuristen käytäntöjen tai politiikan näkökulmasta?


Polyfonia

Saavuttuani Pariisiin tajusin löytäneeni siististi järjestäytyneen kentän sijaan kenttäviidakon. Siinä missä suomalaista rasisminvastaista järjestötoimintaa voinee kuvata vähäeleiseksi, Ranskassa rasisminvastainen järjestörihma on paitsi äänekäs, myös rajoiltaan ja paikoiltaan monikerroksinen. Kenttä pakeni suomalaista havainnoitsijaa, ja löyhäkin ote tuntui saman tien kirpoavan. Liikkeessä olivat kansalaistoimijoiden asemat – ja minulta pysäkit hukassa.
Huomasin juuttuneeni kiinni metodologiseen dilemmaan: Mitä tarkoittaa havainto silloin, kun vastassa on pakeneva kenttä? Tai vielä tarkemmin: mikä riittää havainnoksi rasisminvastaisuudesta? Raotan tätä kenttäjaksoni kutkuttavaa dilemmaa neljän metodologisesti virittyneen kysymyksen kautta.

I Vaeltava etnografia ja koditon havainto

Hakeuduin pariisilaiselle järjestökentälle tietoisena monipaikkaisen etnografian lupauksista. Monipaikkaisuuden olin ymmärtänyt sekä tutkittavien ylirajaisten sidosten ja liikkeiden jäljittämiseksi että tutkijan suunnitelmalliseksi liikkeeksi monilla tutkimuskentillä. Vieras ja rajoiltaan häilyvä kenttä ei heti taipunut monipaikkaisuuden mielikuviin. Havainnoivaa metodiani voisikin kuvata vaeltavaksi etnografiaksi, jota leimaa erityinen epävarmuuden ja ennakoimattomuuden sietämisen pakko. Tarvittiin monia epämääräiseltä tuntuvia vaelluksia ennen kuin rasisminvastainen järjestökenttä alkoi avautua minulle – niin käsitteenä, ilmiönä kuin sosiaalisena suhteena.


II Helppo ja vaikea havainto

Rasisminvastaisuudesta kiinnostuneen tutkijan luonteva missio on jäljittää vastatietoa, vastadiskursseja ja vastamuistia: saada sanotuksi se, jolle ei välttämättä ole sanoja tai jota ei haluta sanoa ääneen. Ranskassa pysähdyin monesti arvioimaan, miten tämä jalo tavoite on mahdollinen kentällä, jota koskeva tieto on tutkijalle osin mysteeri, hämärän peitossa? Voiko vastatietoa nähdä ja kuulla, jos vallitsevaa tietoa ei hallitse – jos ei ole kirkasta kuvaa siitä, milloin ja miksi tiedosta tulee spämmin kaltaista roskatietoa?

Tutkija voi tahtomattaan osallistua rasisminvastaisia toimijoita patologisoivien tai romantisoivien roskapostien tuottamiseen, kun kyseessä on diskursiivinen valtakenttä, jolla on itsekin vieras. Toisaalta reunalla oleminen voi auttaa havainnoimaan piiloisiakin seikkoja. Näin saattoi käydä koetellessani päivittäin ranskalaisen universalistisia ajattelutapoja järjestötoimijoiden kanssa keskustellessani ja toimiessani. Tai oikoessani ranskalaisten tutkijoiden kriittisiä oletuksia siitä, että rasisminvastaisuus olisi juuri Ranskassa erityisen valtiokeskeistä tai moralistista.

III Itsekeskeinen ja jakava havainto

Vaeltava etnografia voi onnistuessaan vastustaa havainnoinnin nurkkakuntaisuutta, jota voidaan kutsua myös metodologiseksi nationalismiksi. Tämän kansallisesti itsekeskeisen tutkimusotteen ohella voidaan puhua toisesta havainnoinnin itsekeskeisyydestä, nimittäin metodologisesta narsismista. Tällä käsitteellä Chetar Bhatt viittaa epäsuhtaan ”sosiologiseksi pakkomielteeksi” kutsumansa kaikkinaisen hybridisyyden ja rajojen ylitysten juhlistamisen sekä brutaalin geopolitiikan välillä, jossa ihmisten toiminta- ja elintilat tuntuvat alinomaa köyhtyvän ja rajautuvan. Metodologiselle narsismille on myös toinen mahdollinen tulkinta, joka sekin palautuu havainnoijaan. Les Back käyttää tätä käsitettä kuvatessaan nykytutkijan pakonomaista refleksiivisyyttä, jossa tutkijan pääasialliseksi havainnoinnin kohteeksi tulee hän itse. Havainnoiva katse kääntyy sisäänpäin, pois dialogisesta tutkimuskentästä. Kyseessä on sellainen itseriittoisen refleksiivisyyden sudenkuoppa, joka tekee muiden näkökannoista mykkiä. Vieraalla kentällä vaeltaessani tulin erityisen tietoiseksi tästä refleksiivisen käänteen narsistisesta olemuksesta. Oma asema täytyy jatkuvasti lunastaa, oikeuttaa ja purkaa auki silloin, kun tutkija on kentälle tuntematon. Tällainen positioinnin politiikka on osa vaeltavan etnografin arkea.


IV Pyyteetön ja sitoutunut havainto

Ajattele tutkittavasi viereesi, kun kirjoitat tai puhut aiheesta, kirjoittaa Les Back peräänkuuluttaessaan kuuntelemisen taitoa. Vaeltava tutkimusmetodi – nimenomaan vastuullisen kuuntelemisen ja puhumisen mielessä – tuo tähän kanssakulkemisen tavoitteeseen väistämättömän särön. Olen Veronika Honkasalon kanssa kuvannut, miten rasisminvastaisuuteen sitoutuneen tutkijan tärkein tutkimusvaihe alkaa siitä, kun päätelmät on saatu julki – kun tutkimus on raportoitu ja kun tutkija koettelee havaintojaan kentän kanssa dialogiin asettuessaan. Vaeltavan etnografin sitoutuminen jää tästä näkökulmasta katsottuna väistämättä puolitiehen; vaellukseni Pariisista Suomeen merkitsee myös vastuutonta vapautta. Artikkeli kansainvälisessä tiedelehdessä on dialogisuuden näkökulmasta varsin vaatimaton teko, vaikka sitä tieteellisesti arvostetaankin enemmän kuin päätelmien suorempaa palauttamista tutkimuskentän arvioitavaksi ja hyödynnettäväksi. Suomalaisella kentällä tutkimustani on leimannut ns. havainnoiva osallistuminen – sitoutuminen rasisminvastaisten kansalaistoiminnan kehittämiseen niin tutkijan kuin vapaaehtoistoimijan rooleissa. Sitä vastoin Pariisissa vieraammalla kentällä vaeltavan etnografin roolini rajautui perinteisempään osallistuvaan havainnointiin. Kyse ei ollut järjestökentän sulkeutuneisuudesta tai tutkijan auktoriteetin häilyvyydestä. Pariisissa vaeltaessani kanssatoimijoilla ei ollut samanlaisia pyyteitä monirooliseen tutkijuuteen kuin Suomessa, enkä sieltä vastaavasti saanut välttämättä kannustusta sellaiseen roolien kierrätykseen, joka usein tuntuu tulevan kuin kotikenttäetuna.

Etuoikeutettu vaeltaja

Pariisin kaltaisessa suurkaupungissa anonyymisyyden luksus vie mukanaan myös tutkijan. Samaan aikaan kuin nautin pakottomasta anonyymina vaeltamisesta, on asetelmalla nurjapuolensa: arkipäivän havainnot näyttivät karkeasti, miten tällainen vaeltelu on eriarvoisesti jaettu ja koettu. Monet tutkimani järjestötoimijat ovat yhteiskunnallisesti aktiivisia paperittomia, joille vaeltaminen merkitsee paradoksia hiljaisen pakoilun ja näkyvän oikeustaistelun jännitteessä.

Ranskalainen antropologi Didier Fassin kuvaa vieraan kenttätutkijan kohtaavan neljä erityistä konfliktia, jotka liittyvät tutkijan auktoriteettiin, legitimiteettiin, lojaalisuuteen ja vastuuseen suhteessa tutkittaviin.  Riittämättömyyden tunne on likellä kun kysyn itseltäni, millaiseen lojaalisuuteen ja vastuunottoon kymmenen kuukauden kenttävaellukseni Pariisissa riitti.


Lähteet

Back, Les (2007) The art of listening. Oxford & New York: Berg.

Bhatt, Chetar (2004) Geopolitics and ”alterity research”. Martin Blumer & John Solomos (toim.) Researching race and racism. London & New York: Routledge.

Fassin, Didier (2008) Répondre de la recherche. L’anthropologue face à ses “autres”. Didier Fassin & Alban Bensa (toim.) Les politiques de l’enquête. Paris: La Découverte.

Keskinen, Suvi & Rastas, Anna & Tuori, Salla (toim.) (2009) En ole rasisti, mutta… Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä. Tampere: Vastapaino & Helsinki: Nuorisotutkimusseura/Nuorisotutkimusverkosto.

Honkasalo, Veronika & Suurpää, Leena (2010) Antiracist Research Ethos and Ethical Commitments of Youth Research. Berlin & London & Paris: Forum 21. [Research]