Politiikka tarvitsee käsitteitä – ympäristöpakolaisuus tarvitsee politiikkaa

Median ja uusien yhteiskunnallisten ilmiöiden välinen suhde on kimurantti: välillä julkinen keskustelu laahaa maailmanmenon perässä, välillä se toimii vetojuhtana. Olipa julkisen debatin paikka mikä tahansa, ilman yhteisiä käsitteitä politiikka jää puuroiseksi. Tästä esimerkkinä toimikoon ilmasto- ja/tai ympäristöpakolaisuuden käsite, jonka kiteyttäminen juuri nyt on ajankohtaista Kööpenhaminan kokousten viime metrien ollessa käsillä.

Vaikka media on YK:n prognooseihin viitaten rummuttanut ympäristökatastrofien vuoksi muuttavien ihmisten määrän kasvavan kymmenkertaisesti vuoteen 2050 mennessä (200 000 miljoonaan), kansainväliset ja kansalliset mekanismit näiden ihmisryhmien suojelemiseksi takkuavat – kyse on valtion rajojen sisäisestä tai rajoja ylittävästä liikehdinnästä. Syitä voi etsiä monelta suunnalta, tässä pari sosiologin viittaa:

Ensinnäkin, monimutkainen ilmiö pakenee totuttuja määrittelyjä ja reviirirajoja – olipa kyse politiikan tai valtion rajoista. Uudenlaisina poliittisina toimijoina ilmasto ja ympäristö eivät välitä kansallista ja kansainvälistä politiikkaa kehystävistä sopimuksellisista aluerajoista. Samalla tulee peräänkuulutetuksi sellaista globaalia politiikkaa, jossa myös poliittiset sektorirajat mm. "talouteen” ja "sosiaalisiin seikkoihin” lähtökohtaisesti murenevat.

Toiseksi, siinä missä ilmastopakolaisuus on sananmukaisesti määritelmältään ilmassa, juridiset säädökset ja lait hakevat tarkkuutta ja yksiselitteisyyttä. Tämä onkin toiminut yhtenä ilmastopakolaisuuden käsitteen legalisointia vastustavien kritiikin kärkenä: jos puretaan yli 50 vuotta vanha YK:n yleiskokouksessa muotoiltu pakolaisuuden selkeä määritelmä, murenee myös mahdollisuus suojella niitä, jotka ovat joutuneet "vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen, tai poliittisen mielipiteen johdosta”. Uudet, ainakaan juridisesti sitovat, kategoriat eivät selvästikään ole tervetulleita kansainvälisen maahanmuutto- ja pakolaispolitiikan nihkeään ilmastoon, minkä osoittaa mm. Helsingin Sanomien vieraskynä elokuulta.

En lähde mittelemään siitä, onko pakolaisuuden kaltaisen maailmanpoliittisiin tilanteisiin sidotun käsitteen oltava pyhä ja muuttumaton, oikeudellisesti tai moraalisesti. Sen sijaan huomioni kiinnittyy vainon käsitteeseen, joka oikeuttaa turvapaikan hakemisen ja pakolaisuuden statuksen saamiseen. Ilmastopakolaisuus pakottaa tässäkin kohtaa uudenlaisten määritelmien äärelle: kuka tässä oikein vainoaa, ja kenellä on vastuu vainosta, jolla ei ole kasvoja eikä valtionrajoja? Tämä on juttuni kolmas viitta: ympäristö- tai ilmastopakolaisuuden käsitteiden ympärillä käytyä keskustelua leimaa tarve määritellä paitsi poliittisia reviirejä, myös poliittista vastuuta totutusta poikkeavalla tavalla. Vastuu on alusta alkaen, ja uskaltaisin väittää että myös yksiselitteisesti, ylirajaista, valtionrajat unohtavaa.  

Takaisin julkiseen keskusteluun: siinä missä nettikeskustelu (myös) ympäristöpakolaisuudesta käy suhteellisen vinhasti, valtamedian haaviin tämä poliittinen kysymys on jäänyt Suomessa varsin heikosti. Vertailtaessa ranskalaisen ja suomalaisen valtalehden teeman käsittelyä on osumia ranskalaisessa lehdessä kuluneen vuoden aikana kymmenkertainen määrä suomalaislehteen nähden. Jos kyseessä on valtionrajat sulattava vastuu, ei julkisen keskustelun vähäisyyttä voi palauttaa kansallisvaltion historiaan, pakolaisten nykyiseen määrään tai asian vähäpätöisyyteen kaukaisen pohjoisen alueen kannalta.

Miksi tämä teema nuorisoasioihin vihkiytyneellä kanavalla? Ympäristöpakolaisuutta koskeva politiikka on lähtökohtaisesti sukupolvipolitiikkaa – ja tällaisena nuorisopolitiikan ytimessä.

Nuorisojärjestöiltä odotankin panoksia tähän keskusteluun – totuttuja politiikan sektorirajoja ylittäen ja valtionrajoja huokoistaen. Herättelyä kaivataan. Jään kuulolle!

Kiitokset Kommentin lukijoille, kirjoittajille, toimittajille ja muille tukijoukoille virkeästä vuodesta! Ensi vuonna kommentoiva meno jatkuu.