Poliittinen kevätsiivous ranskalaisittain

Ranskassa kevät on koittanut. Yhteiskunnallista kevätsiivousta tehdään 14. ja 21. maaliskuuta pidettyjen aluevaalien jälkipyykin muodossa. Tasavaltalaisen keskitetyssä poliittisessa kulttuurissa aluevaalien merkitys kansalaisten silmissä ei ole perinteisesti ollut kovin valtaisa. Hämmästyttävän vähän vaalidebatteja käytiinkin, ja ihmettelin itsekseni, millä keinoin ranskalaiset onnistuvat muotoilemaan kantansa näissä vaaleissa. Jos etukäteen debatti oli laimeaa, jälkikäteen keskustelua käydään sitäkin vilkkaammin. Osasyy löytyy vaalien tuloksesta, joka on historiallisestikin varsin yllätyksellinen. Vaikka on selvää, että istuvan hallituksen rooli on vaaleissa kimurantti, ei näin nopeaa ja murskaavaa hallituspuolueen vallan menetystä Ranskassa usein nähdä. Ei siis ihme, että media rummuttaa tulosta ja täyttyy analyyseista, joita tekevät niin toimittajat, poliitikot, tutkijat, järjestöaktiivit kuin muut politiikan toimijat ja seuraajat. 

Jos vaalien häviäjäksi voi nimetä yksinoikeudella presidentti Sarkozyn oikeistohallituspuolue UMP:n, voittajan pokaali piti jakaa kahden varsin vastakkaisen puolueen kesken. Ns. ”vasemmisto” sai äänistä yli puolet ja Le Penin äärioikeistopuolue miltei kymmenesosan. Noin puolet ranskalaisista jätti äänestämättä – miljoonat kansalaiset siis. Suomalaistutkijan silmin tässä tuloksessa pistää silmään erityisesti muutama asia: Ensiksi, voittajat eivät edusta mitä tahansa vasemmistoa: ”vasemmisto” tarkoittaa tässä yhteydessä liittoutumaa Ranskan sosialistipuolueen, kommunistipuolueen ja vihreiden välillä. Tämä punavihreä koalitio pantiin pystyyn varsin jouhevasti, 14. maaliskuuta pidetyn, sekä sosialistien että vihreiden kannalta rohkaisevan vaalikierroksen jälkeen. Voitto vaalien kakkoskierroksella oli eittämättä koalition tavoitteena. Julkilausutuksi päämääräksi muotoiltiin taistelu oikeistovaltaa vastaan. Tässä taistelussa täkäläisten vihreiden oli helppo asettautua vasemmistoakselille, ja poliittisia arvoja koskevia kompromisseja onnistuttiin tekemään siten, että koalitio vakuutti äänestäjät.  Mutta mikä tässä vakuutti? Tuoreiden analyysien perusteella näyttäisi siltä, että monikin seikka: oikeistokritiikki, hallitusvallan kahvassa olevan poliittisen eliitin vastaisuus, turhautuminen Sarkozyn politiikkaan ja ”solidaarisen vasemmiston” (jollaiseksi koalitiota myös kutsuttiin) uudenlainen, avaralta vaikuttava muoto. Mitä tähän sanovat suomalaiset punaiset ja vihreät (saatika punavihreät) ajattelijat, joiden voimien yhdistäminen on jäänyt spekulaatioiden tasolle?

Toiseksi, koalitio pyrki profiloitumaan nimenomaan vallitsevan politiikan ”vaihtoehdoksi”. Sosialistipuolue on perinteisesti kuulunut ranskalaisen poliittisen kulttuurin eliittiin, eli tästä näkökulmasta katsottuna niin sanottu solidaarinen vasemmisto ei vielä kovin radikaalia vaihtoehtoa ranskalaisille äänestäjille väistämättä tarjoa. Le Penin Kansallinen rintama (Front National) tarjoaa eräänlaisen vaihtoehdon ranskalaisen yhteiskunnan monikulttuuristumista vieroksuvalla otteellaan. Siinä missä Kansallista rintamaa äänesti noin joka kymmenes ranskalainen, joka toinen ranskalaisista ei löytänyt vaalilistalta vaihtoehtoa itselleen eikä lämmennyt siis myöskään vaihtoehdoksi itseään tituleeraavan Kansallisen rintaman äänestämiselle. Vaalien jälkeisten selvitysten mukaan näyttäisi siltä, että ulkomaalaisvihamielinen retoriikka onnistui myös karkottamaan äänestäjiä Le Penin puolueen ympäriltä. Lepeniläinen ote ei siis riitä ranskalaisille vaihtoehdoksi, tai ei ole lainkaan se vaihtoehto, jota yksimielisesti haetaan.

Kolmanneksi, hallituspuolueen epäonnistumista vaaleissa on selitetty muun muassa tyydyttävien ratkaisujen puutteella kasvavan työttömyyden, eläkepommin ja koulumaailman moniongelmaisuuksien keskellä. Tämä kuulostaa suomalaisittainkin tutulta. Hallituspuolue on joutunut poliittiselle miinakentälle myös sen monikulttuuristuvan yhteiskunnan kannalta kömpelöinä tai rasistisina pidettyjen näkemysten ja uudistusten vuoksi. Niin oppositiopoliitikot kuin kansalaisjärjestöt sekä taiteilija- ja tutkijayhteisöt ovat kritisoineet julkisesti ja voimallisesti hallituspuolueen tapaa hakea erityisesti vaalien alla äänestäjiä erilaisilla (näennäisen) neutraaleilla avauksilla, joista monia yhdistää ajatus yhä tiheämmän suojaverkon rakentamisesta ranskalaisen yhteiskunnan ympärille lisääntyvän maahanmuuton ja globaalistumisen aikakaudella. Näyttää siltä, että selväsanaista rasisminvastaista vastuuta Ranskasta löytyy, vaikka sitten tasavaltalaiseen retoriikkaan puettuna. Tässä piilee ero suomalaiseen poliittiseen keskustelukulttuuriin: kaikkien asennekukkien ei anneta kukkia poliittisella kentällä eikä rasismin julkinen vastustaminen henkilöidy harvojen aktiivien yksinoikeudeksi. Rasismi(e)n analyysi ja vastustaminen on ranskalaisen kansalaisyhteiskunnan yhteisöllinen lähtökohta ja tehtävä – olipa kriittisen katseen alla puolueohjelmat, politiikkojen ja virkamiesten lausunnot ja toimet, yhteiskunnan rakenteelliset ratkaisut tai asenneilmasto.

Rasisminvastaisiksi itseään kutsuvia järjestöjä, verkostoja ja muita yhteenliittymiä on monia ja monenlaisia. Tällä en halua sanoa, että rasisminvastaisuus olisi täkäläisittäin aina tehokasta tai terävää. Selvää kuitenkin on, että tällaisessa kollektiivisen vastuun hengessä pelon kulttuuri rasismin vastustamisen ympärillä ei vastaa sitä tilannetta, jota Suomessa on todistettu viime viikkojenkin aikana. Hiljaisuuden muuri rasisminvastaisuuden ympäriltä murtuu yhteisöllisin voimin ja toimin. Koalitioita tarvitaan, tässäkin.