Mielen Osoituksen Tunne – kokemuksia pariisilaisilta kaduilta

Kävelen 5-vuotiaan lapseni kanssa päiväkotiin. Pariisin kadulla alkaa viikoittainen Mielen Osoitus: lapsi näyttää tunteensa ja vetoaa aikuisen tunteisiin. Hän tekee sen julkisesti, kaihtamatta ja yleisöä hakien. En halua kävellä, en halua päiväkotiin. Äidin vastaus on niin ikään tunteellinen: hän turhautuu (joko taas), on nolo (älä nyt noin äänekkäästi), yllättynyt (tällä kertaa mieltä osoitetaankin siskolle), tyytyväinen (lapsella on ainakin omaa tahtoa), huojentunut (onneksi nämä ranskalaiset eivät ymmärrä suomen kieltä).

Seuraavana päivänä on lauantai – ei päiväkotia, ei lapsen mielen osoittamista. Pariisilaisella kadulla kuitenkin kuhisee: SOS-Racisme-järjestö näyttää mieltä karkotusta vastaan. Päivä on valaiseva esimerkki siitä, mitä tyylitelty poliittisuus voi kadulle tuotuna käytännössä olla. En ole syvällä politiikan estetisoitumisen käsitteellisissä syövereissä. Silti en voi olla hämmästelemättä sitä, miten estetiikka yhdistyy karkotuksenvastaisessa tempauksessa tunteiden kollektiivisen ilmaisun poliittisiin pyrkimyksiin. Mikä on väitteeni takana – mitä näin, kuulin ja tunsin?

Tempaus alkaa tavanomaisesti: ihmiset kerääntyvät hitaanlaisesti erään pohjoispariisilaisen bulevardin keskelle kuuntelemaan, mitä eri järjestöaktivisteilla on sanottavaa karkotuksesta. Ihmisten puheita yhdistää tietoiseksi tulkitsemani tavoite yhdistää tunteisiin vetoaminen ja ilmiön rationaalinen haltuunotto. Tunteet ovat tässä katsannossa järjen ja rationaalisuuden yksi ehto pikemminkin kuin niiden vastinpari tai politiikan häiriö, mistä kertovat myös puhujien retoriset valinnat kuten ”solidaarisuuden kriminalisointi” tai ”ihmisarvon paloittelu”. Paitsi tunteista, tässä voi olla kyse myös eräänlaisesta häirinnän politiikasta, josta Tuija Lattunen osuvasti kirjoittaa valtio-opin pro gradu -työssään. Tuomalla tunteet kollektiivisen toiminnan repertuaariin häiritään totuttuja tapoja ymmärtää poliittista toimintaa ja sen ilmaisumuotoja. Sofia Laineen poliittisen toiminnan performatiivisuutta koskevan analyysin inspiroimana mielenosoituksen lähtökohtia voi kuvata kaksimielisiksi: tarkoituksena on paljastaa ongelmalliseksi koettu yhteiskunnan ilmiö sekä tiukkaan tietoon että kollektiivisen performanssin vaikutukseen tukeutuen. Vaikka suomalaisen korviin tempauksen puheenvuorojen pitäjien sanavalinnat vaikuttavat tunnekylläisiltä, kanssakuuntelijoiden ilmeet eivät värähdä ainakaan hämmästyksestä. Ranskalaisessa poliittisessa kulttuurissa tunteilla on toisenlainen retorinen asema kuin Suomessa, jossa tunteet palautuvat lähinnä politiikan henkilömarkkinoihin ja niiden tosi-tv:n kaltaisiin juonirakenteisiin. 

Karkotuksen vastainen katu ei ole tavanomainen pariisilaislähiön bulevardi. Katua reunustavat tempausta varten pystytetyt kauniit messinkipylväät, jotka on yhdistetty toisiinsa paksuilla punaisilla köysillä. Messinkipylväiden välissä aukeaa silmien eteen käytävä, joka on koristeltu isoin, kimaltavin tähdin. Tämähän on kuin suoraan Hollywoodista, pohdiskelen itsekseni katsoessani loisteliasta urbaania käytävää – kunnes tähtien sanoma selviää: kussakin tähdessä kerrotaan karkotetun nimi ja karkotuksen suunta. Näennäisen kaunis esteettisyys kääntyy hirtehisen poliittiseksi sanomaksi.

 

kuva / Kuva003_min.jpg
Tähdessä ovat karkotetun nimi ja karkotuksen suunta. Kuva: Leena Suurpää, Pariisi 2010.

kuva / Kuva006.jpg
Tempauksen osallistujat kulkevat käytävän läpi nähdäkseen, mitä punaisella verhotusta sementtipatsaasta paljastuu. Kuva: Leena Suurpää, Pariisi 2010.

Koko tapahtuma on nimetty Häpeän päiväksi, josta saamme tällä tavoin vielä esteettisen muistutuksen.  

kuva / kyltti.gif
Avenue de la Honte -katukyltti (Häpeän valtatie), joka muistuttaa täydellisesti pariisilaisia katukylttejä. Kuva: Leena Suurpää, Pariisi 2010.

 
Väki jatkaa matkaansa Häpeän valtatietä kohti aukiota, jossa odottaa seuraava näky: likellä olevassa parakkimaisessa tilassa (tätä eivät valtaisi edes radikaaleimmat talonvaltaajat Suomessa!) toimivan nuorisojärjestön toimijoiden paikalle maalaama karkotusaiheinen graffiti. 
 

kuva / Kuva008_Min.jpg
Karkotusaiheinen graffiti. Kuva: Leena Suurpää, Pariisi 2010.

Maalausta vierustaa tuhansien verkkoon ahdettujen ilmapallojen rykelmä, joka päästetään karkuun. Ihmisiä pyydetään katsomaan tätä karkaamisen illuusiota paikalle jäykistyneinä. Kahden minuutin paikallaanololla ja hiljaisuudella osoitetaan tukea karkotetuille, joita tempauksen järjestäjät kertovat olleen Ranskassa viime vuonna 29 000. Hälisevän kaupungin leikkaa hiljaisuus, jonka aikana huomaan miettiväni pakotetun karkotuksen ja karkulaisuuden välistä jännitettä. Tunnepitoinen kysymys, tämäkin.

Tunteiden sanotaan olevan helposti väheksytty tai syrjään sysätty alue suomalaisessa politiikan tutkimuksessa (politiikan filosofia tai sosiologia lienee toinen juttu). Uskaltaisin väittää, ettei se kuulu kovin keskeisesti myöskään suomalaisten järjestöjen poliittisen toiminnan repertuaariin – vai olenko väärässä? Tunteisiin vetoava Mielen Osoitus poliittisen dramaturgian omintakeisena muotona voi osaltaan karkottaa joitakin ihmisiä toiminnasta. Olisin kuitenkin hämmästynyt, jos tunteisiin vetoaminen ei etupäässä virittäisi nuoria toimijoita mukaan poliittiselle kentälle.

Lähteitä
Laine, Sofia (2009) Contestatory Performative Acts in Transnational Political Meetings. Societies Without Borders 4 (2009), 398–429.

Lattunen, Tuija (2003) Häirinnän politiikkaa. Uuden poliittisen toiminnan esteettinen teoria. Yleisen valtio-opin pro gradu -työ, Helsingin yliopisto.

Näre, Sari (toim. 1999) Tunteiden sosiologiaa I ja II. Helsinki: SKS, Tietolipas.

 * * *