Julkinen kaupunkitila käyttöön – kasvatuksessakin

Pariisilainen maaliskuun loppupuolen kevätviikko täyttyi tasa-arvoisen yhdessä elämisen puolestapuhujista. "Elää yhdessä" (Vivre ensemble) -viikko oli Pariisin kaupungin sekä kansalaisjärjestöjen, sosiaalisten liikkeiden, asukasyhdistysten, lähiökollektiivien, taitelijayhteisöjen ja yksittäisten ihmisten koostama tapahtumien kollaasi, jonka tavoitteena oli tuoda näkyväksi ja kuultavaksi yhdessä elämisen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Kyse ei ole hetken tempauksesta; viikon takana on ympärivuotinen yhteistyö kaupungin ja kansalaisyhteiskunnan eri toimijoiden kesken. Seurasin viikon aikana monenlaista ääntä ja kuvaa: tapahtumia, keskusteluja, liikehdintöjä, elokuvia, taidenäyttelyitä, tempauksia.

Erityisesti mieleeni jäi kahdessa eri tapahtumassa esitetyt videot ja lyhytelokuvat, jotka vangitsivat arkipäivän yhteiselon dynamiikkoja - niin äänekästä yhteisöllisyyttä, piiloisia sosiaalisia siteitä kuin ulkopuolisuuden hetkiä ja tunteitakin. Sukupolvikokemus oli suorasti tai epäsuorasti sidottu miltei jokaisen elokuvan ja videon kerrontaan. Rasisminvastaisuudesta kiinnostuneena tutkijana luin näkemääni myös tarinoina syrjinnästä ja sen vastustamisesta. Tiesin Vivre ensemble -viikon tavoitteen olevan kasvatuksellinen, ja tästä näkökulmasta filmejä ja videoita oli helppo katsella. Mikä näissä filmeissä ja videoissa erityisesti pisti suomalaiseen silmään?

Urbaani elokuvakulttuuri piirtyy monien lyhytfilmien lähtökohdaksi ja kuvaamisen metodiksi. Lyhytelokuvat ja videot hyödyntävät vaihtelevia kaupunkiympäristöjä. Katukulttuuri sanan monissa merkityksissä on voimallisesti läsnä, ei kuitenkaan minään yksiselitteisenä tarinoiden ja tunteiden näyttämönä vaan monitulkintaisena arjen solidaarisuuden ehtona ja esteenä.

Yhteiskunnallisesti kirkkaasta sanomastaan huolimatta lyhytelokuvat eivät osoittele ongelmia, eivät syyllistä eivätkä liioin uhriuta. Syrjinnän kaltaista mutkaista yhteisöllistä ongelmaa kuvataan helposti holhoavaan sävyyn etenkin silloin kun kyseessä on nuorten maailma ja sen kuvaamisen (kansalais)kasvatuksellinen lähtökohta. Näissä filmeissä sanoman käsittäminen perustuu arjen hienosyisten rakenteiden oivaltamiseen. Otetta voisi kutsua kantaaottavaksi yhteiskunnalliseksi novellitaiteeksi. Kannanotto ei ole itseisarvo vaan arjen tarinankerronnan yksi metodi.

Nuoret ovat olleet monin tavoin mukana tässä poikkitaiteellisessa tarinankerronnassa – elokuvien ja videoiden sisällöntuotannosta musiikin tekemiseen, roolien "esittämiseen" (osin kyse oli faktan ja fiktion rajan liu'uttamisesta). Sukupolvinen dialogi on läsnä, mutta sekään ei mitenkään yksinkertaisena vastakkainasetteluna.

Niin videoita kuin lyhytelokuviakin leimaa nuorisokulttuurinen ote. Ehkäpä voisi puhua yhteiskunnallisesti latautuneesta popkulttuurista, jota nykyinen MTV-sukupolvi hyödyntää niin kerronnan kuin kuuntelemisenkin välineenä. Vaikka tarinoita on monia, yhtenä kiteytyksenä voitaneen pitää kollektiivista vaatimusta: "RESPECT"! Vaativana yhteisönä ei ole mikään selväpiirteinen ryhmä nuoria, lähiöasukkaita, asunnottomia, työttömiä, paperittomia. Kertojana on metaforisempi ja sellaisena rajoiltaan häilyvämpi kollektiivi, jonka kansalaisoikeudet on tavalla tai toisella evätty tai hukattu. Musiikkivideot ja lyhytelokuvat ovat tarinoita arjen oikeustaisteluista.

Kaikki tuotokset ovat kumppanuusyhteistyön hedelmiä; yhtenä esimerkkinä ne lyhytelokuvat, jotka on tehty pariisilaisten lähiöasukkaiden ja TRIBUDOM-taiteilijakollektiivin kesken. Kyseessä on ammattimuusikkojen, ohjaajien, teknikkojen, käsikirjoittajien, valokuvaajien... yhteisö, ja työkenttänä ovat ne pohjoisen ja itäisen alueen pariisilaislähiöt, jotka julkisessa keskustelussa tulevat usein kuvatuiksi sekä yhteiskunnan uhrien että uhkan tyyssijoina. Nettisivullaan taiteilijayhteisö virittää lähiöiden määrittelyssä jo mantraksi muodostuneelle "herkät korttelit" -käsitteelle uusia sisältöjä. Lähiöiden herkkyydessä ei ole taiteilijayhteisön julkilausuman mukaan kyse yksinomaan taloudellisesta tai yhteiskunnallisesta kurjuudesta. Herkkyys viittaa avoimuuden ja sulkeutuneisuuden jännitteisiin: lähiöiden kytevään sosiaaliseen energiaan sekä yllättäviin kohtaamisiin ja rajanvetoihin.

Helmikuun kirjoitukseni väitteitä toistamatta on todettava, että julkinen kaupunkitila politisoituu ja estetisoituu ranskalaisittain ristiriitaisin sävyin ja sanomin. Samaan aikaan kuin kaupunkitilalle halutaan antaa uusia merkityksiä, on lähiöiden kaltaiset julkiset tilat turvallisuuspoliittisesti yhä rajatumpia. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa Mosquito Alarmin kaltaiset karkotusvälineet, jotka ovat Ranskassa saaneet kipakkaa kritiikkiä osakseen "anti-nuoruuden" välineinä, ja joiden käyttöön myös täkäläinen tuomioistuin on ottanut kielteisen kannan. Eittämättä myös meillä Suomessa on aihetta ryhdistäytymiseen yhdenvertaisen kaupunkikulttuurisen tilan raivaamisessa, olipa kyseessä nuoriso- ja kulttuuripolitiikan risteykset, nuorisotyön popkulttuuriset metodit, nuorisotutkimuksen työkentät tai järjestöjen ja taiteilijoiden toiminnan repertuaarit!