Aggressiivinen lähiökoulu: tahra kartalla?

Mitkä ovat ne ranskalaiset kehykset, joihin nuorisoilmiöitä pyritään asettamaan? Kysymys on noussut mieleeni useaan otteeseen seuratessani viime kuukausien mediakeskustelua ja tutkijoiden debattia nuorista. Yksi silmiinpistävä ero verrattuna suomalaiseen keskusteluun on täkäläinen tapa nähdä nuorisoasiat nimenomaisesti osana alue- tai kaupunkipolitiikkaa. Sama pätee myös tutkimukseen: nuoria lähestytään tilan kuluttajina ja tuottajina – tai paikan jähmettäminä vankeina. Kyse ei kuitenkaan ole mistä tahansa tilasta, eikä mistä tahansa nuoruudesta. Niin tiede- kuin mediakeskustelukin kiinnittyy urbaaneihin reuna-alueisiin, joita kuvaavat ranskalaistermit ovat lukemattomat: lähiö, herkkä alue, tuettu asuinalue, urbaani kortteli… Tasa-arvoon vannovassa maassa lähiöiden mediakuva on kuin tahra kartalla, tarha urbaaneilla reuna-alueilla aikuistuvien nuorten portfoliossa. 

Ranskalainen lähiökartta tuntuu täyttyvän paradokseista. Näin myös historiallisessa katsannossa, josta sain hyvän tiivistyksen ”urbaanin marginaalisuuden sosiologiaa” käsittelevässä tutkijaseminaarissamme. Seminaarin vetäjä, ranskalaissosiologi Michel Kokoreff, kiteytti asian näin: Vielä 1980-luvulla ranskalainen kaupunkipolitiikka täyttyi poliittisista toiveista, lähiöiden sosiaalisen kunnostamisen projekteista ja paikallisten toimijoiden osallistamisesta. Asuinkorttelit olivat samaan aikaan lupaus ja muisto eräänlaisesta mikrosolidaarisuudesta ja yhteistoiminnasta. 1990-luvun lopulle mentäessä poliittinen ja symbolinen kuva synkistyi. Paikallistoimijoiden aktiivisuuden rohkaisemisen sijaan haettiin jämerämpää valtiolähtöistä urbaania politiikkaa, jossa poliittiseksi kumppaniksi nimitettiin alue sinänsä pikemminkin kuin sillä asuvat ihmiset. Poliittinen eliitti etääntyi lähiöasukkaiden arjesta, ja asukkaiden kritiikki poliittisia ratkaisuja (tai niiden puutetta) kohtaan kärjistyi. 

Nyt, 2000-luvulla, lähiöt ovat kaikkinaisen kritiikin ympäröimiä. Valtiolähtöistä kaupunkipolitiikkaa syytetään keinottomuudesta, elitismistä ja turvallisuuspoliittisen näkökulman vähittäisestä ylivallasta, mediaa kritisoidaan sensaatiomaisen lähiöpelon lietsomisesta ja ymmärtämättömän säälivästä tirkistelystä, tutkijat syyllistyvät käsitteellisestä keinottomuudesta ja lähiöiden kehnosta lähiluvusta. Kaikki kysyvät, miksi näillä alueilla asuvilta ihmisiltä ei kysytä. Ranskalainen sanonta pauvres quartiers! kiteyttää lähiöiden käsittelyn monimielisyyttä: sanonnan voi ajatella tarkoittavan sekä köyhät lähiöt! että lähiöpolot! -huudahdusta. 

Olipa kritiikki aiheellista tai ei, lähiö on ja pysyy sosiaalisten ongelmien kehyksenä ja selittäjänä. Viime viikkoina ranskalainen lähiökeskustelu on kiertynyt kouluväkivallan ympärille, Pariisin liepeillä sijaitsevassa muutamassa koulussa tapahtuneen väkivaltaisen yhteenoton jälkeen. Kouluväkivalta tulee tulkituksi nimenomaan lähiöiden erityisenä kysymyksenä, joka kertoo paitsi tasavaltalaisen koulutuspolitiikan mutkista, myös kaupunkipolitiikan epäonnistumisista. Lähiökorttelistot nähdään erityisinä kuulumisen ja kuulumattomuuden jännitteisinä tiloina, ja väkivallan uskotaan kertovan juuri tästä jännitteestä. Ranskalaistutkijat tarkastelevat väkivaltaa nimenomaan nuorten toimintatilan kysymyksenä, vallan maantieteen erityisenä ilmentymänä. Väite on se, että nuoren sukupolven liikkumisen vapaus – niin sosioekonomisessa kuin kulttuurisessa ja symbolisessa mielessä – koskee yhä rajatumpia alueita ja väestöä. 

Ranskalainen keskustelu ei eristä koulua omaksi institutionaaliseksi saarekkeekseen. Päinvastoin, kouluväkivallan oletetaan heijastavan tai ennakoivan niitä mutkia, joihin ranskalaisessa yhteiskunnassa on laajemminkin tartuttava. Ranskalaisessa viime viikkojen keskustelussa päällimmäisiksi ongelmiksi on nostettu ”kaksitahtinen koulujärjestelmä” eli räikeäksi koettu epätasa-arvo eri alueilla olevien koulujen välillä sekä opettajien heikot resurssit vastata koulun seinien sisällä ilmeneviin monimutkaistuviin sosiaalisiin ongelmiin. Julkista keskustelua seuratessa saa vaikutelman, ettei koulureformia koskeviin poliittisiin nykykeinoihin tunnu uskovan oikein kukaan – eivät ainakaan opettajat ja oppilaat itse. 

Viime viikkojen väkivaltaiset tapahtumat ovat saaneet ihmiset jälleen liikkeelle. Täkäläinen lukiolaisten liitto on rummuttanut aktiivisesti kouluväkivaltaan tarttumisen puolesta. Tämä näkyvästikin kantaa ottava järjestö on muun muassa laatinut varsin hienosyisen kouluväkivalta-aiheisen oppaan, jossa pureudutaan kouluväkivallan nykyilmiöön, peräänkuulutetaan aktiivista väkivallan vastaista toimintatapaa sekä tuodaan esille opettajien ja oppilaiden oikeuksia ja velvollisuuksia niin väkivallan uhreina kuin väkivallan todistajina. Helmikuun puolivälin tienoilla järjestö mobilisoi oppilaat ja opettajat yhteiseen mielenosoitukseen Pariisin keskustaan. 

kuva / Kuva_helmikuu.png

Onnistuisiko tämänkaltainen sukupolvet yhdistävä koulutempaus Suomessa? Missä luuraa suomalainen versio ”kouluväkivaltaoppaasta”? Ja eikö meillä suomalaisilla nuorisotutkijoilla olisi varaa tarkentaa katsettamme nykyistä huolellisemmin alueen, paikan ja tilan suuntiin?

***