Takuulla työhön

Anu Gretchel, Kari Paakkunainen, Anne-Mari Souto & Leena Suurpää: Nuorisotakuun arki ja politiikka. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura 2014, julkaisuja 150, verkkojulkaisuja 76. Sarja: Liike. 224 s. 

Istuin keväällä 2013 Nuorisotakuu-pamfletin avausseminaarissa Joensuussa kuulemassa aiheesta, jonka olin aiemmin mieltänyt lähinnä puoluepoliittiseksi ohjelmaksi. Jo kuullun perusteella oli selvää, että tulevassa kirjoituskokoelmassa keskustelu ei kiinnittyisi vain takuun työllistämistavoitteeseen vaan myös nuorten arkeen. Kirjoituksissa tavoitekin on asettunut osaksi laajempaa politiikkakontekstia. Tekstini viitteillä tarkoitan pamfletin kirjoittajia.

Nuorisotakuuta voisi luonnehtia jonkinlaiseksi usean tason tavoitteiden yhteensovittamisen ongelmaksi. Kirjoituksissa liikutaankin takuun tavoitteista sen tuottamisen ehtoihin ja edelleen toimeenpanoon. Suuri osa kirjoittajista esittää parannuksia paitsi nuorisopalvelujen käytäntöihin, myös palvelujen saavutettavuuteen (mm. Ahonen-Walker ja Pietikäinen; Kajanoja; Huhta ja Salasuo). Useista kirjoituksista voi vähintäänkin rivien välistä lukea ajatuksen politiikkaohjelmien laastarointiluonteesta. Kirjoituksissa ohjelmaa, keskustelua ja tutkimusta pidetään tärkeinä, mutta olennaisinta olisi tehdä lapset ja nuoret syrjäyttäville olosuhteille jotakin pysyvästi. Monessa paperissa todetaan myös, kuinka takuukeskustelun keskeiseksi kysymykseksi asettuu syrjäytymisen ehkäisy toimenpiteenä, jonka ytimessä on työllistyminen. Kuitenkin jo syrjäytyminen on käsitteenä paitsi epäselvä, myös jollakin tavalla heikommassa yhteiskunnallisessa asemassa olevia leimaava (esim. Haikkola). Tästä näkökulmasta nuorisotakuu onkin lähinnä työllistämisohjelma, jossa työelämäkykyiset nuoret ottavat paikkansa aikuisuuden määrittämässä yhteiskunnassa (Souto) ja aikuistumisen olosuhteista riippumatta (Harinen).

Ehkä yksi kiinnostavimmista puheenvuoroista on Veli-Matti Ulvisen pohdinta syrjäytymisestä prosessina, jolla oikeutetaan nuoriin kohdistuvat kontrollointitoimet. Hän määrittelee nuorisotakuun pyrkimykseksi ratkaista nuorten massatyöttömyyden tuottamat ongelmat. Syrjäytymiskäsitteen taustoja analysoiva Kiilakoski kiinnittää artikkelillaan huomion siihen, kuinka politiikkojen perusteena ovat tilastolliset luokittelut ja kuinka yksinkertaistetut käsitteet lopulta siirtyvät ajatteluumme. Lisäksi, päinvastoin kuin meidän on annettu politiikkakeskustelujen perusteella ymmärtää, syrjäytyminen ei näytä edes lisääntyneen (Ronkainen). Jussi Ronkainen esittääkin, että takuupolitiikan ytimessä on työllisyysasteen nosto ja että koko syrjäytymismääritelmä on korostetun työvoimalähtöinen. Nuoret tarvitaan työmarkkinoille aiempaa nopeammin. Myös Anu-Hanna Anttila näkee takuun nuorten aktivointipolitiikkana.

Liisa Winqvistin artikkeli valottaa nuorisotakuun viranomaisvalmistelun vaiheita, perusteluita ja toteutusta ja Erkki Laukkasen kirjoitus yhtä takuun toteutumisen estettä eli puuttuvaa rahaa. Nuorten yhteiskuntatakuun arviointiselvityksissä oli huomattu yhteys nuorison työllisyyden ja koulutuksen välillä, mutta myös ongelmien kasautuminen. Tiivistyneen viranomaisyhteistyön myötä havaittiin lapsia ja nuoria koskevien palveluiden sirpaleisuus, päällekkäisyys ja erilaiset tiedon siirtämisen esteet. Nuorisotakuusta kaavailtiin näiden ongelmien ratkaisua. Paikallistasolla takuun käynnistämistä ovat kuitenkin hankaloittaneet palvelujen riittämättömyys ja nuorten muuttovirrat. Lisäksi lakien ja ohjeistusten muuttaminen sekä uusien käytäntöjen omaksuminen on ollut hidasta. Tämän ohella ongelmia ovat tuottaneet paitsi heikkenevä kuntatalous ja valtion tuottavuusohjelma, myös TE-hallinnon useat uudelleenjärjestelyt ja budjettileikkaukset.

Teppo Eskelinen ehdottaakin nuorisotakuun ja vastaavien työllistämisohjelmien olevan seurausta valtion täystyöllisyyspolitiikasta luopumisesta. Toimeenpannut tuottavuus- ja keskittämisohjelmat ulkoistavat työllistämisen kunnille, joilla ei ole valtion veroisia työllistämiskeinoja. Samaan aikaan kun palkkatyön tarjonta niukkenee yhteiskunnan kaikilla sektoreilla, myös valtio jälleenorganisoi ja lakkauttaa työtehtäviä. Eskelisen kuvaama tapa ylläpitää työvoimareservejä ja Anttilan kuvaama aktivointipolitiikka siirtävät työllistymisvastuun valtiolta yksilölle tilanteessa, jossa töitä ei ole.

Toimittajat Gretschel, Paakkunainen, Souto ja Suurpää ovat tehneet hyvää työtä. Yksi pamfletin ilmeisesti lajityypillisistä ratkaisuista on mainita kirjoittajan taustaorganisaatio heti kirjoituksen päätteeksi. Menettely auttaa lukijaa asettamaan näkökulmat paikalleen. Lisäksi kirjoitukset on onnistuttu pitämään lyhyinä. Siitä erityiskiitos.

Sirkku Ranta
Kirjoittaja on itäsuomalainen sosiologi, jonka kiinnostuksen kohteita ovat aika, tieto ja ammattikasvatus.