Ruudun takaa – tarvitaan monialaista mediakasvatusta

Fanny Vilmilä: Media+lapsi+kasvatus. Mediakasvatuksen tutkimuksellinen kehittäminen. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura 2015. Sarja: Kenttä. 55 s. 

Viimeisten kymmenen vuoden aikana lapsuuden ja mediakasvatuksen tutkimus on lisääntynyt: pelkästään opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalalla on eri muodoin rahoitettu mediakasvatusta noin 15 miljoonalla eurolla vuosina 2009–2013.  Yhteiskunnassamme ollaan mediakasvatuksen äärellä laajasti ja luontaisesti. Tämä ilmenee niin järjestöjen ja erilaisten kasvatusorganisaatioiden toiminnoissa kuin myös lasten ja nuorten vertaisryhmissä ja vapaa-ajalla. 

Diginatiivin termi lanseerattiin 2000-luvun alkuvuosina kuvaamaan 1990–2010-luvuilla syntyneitä. Teknologisoituvassa ja median täyttämässä yhteiskunnassa ja koulutuksessa mediakasvatuksen monialainen tutkimus onkin tarpeen. Onhan ala suhteellisen uusi: mediakasvatukselliset teemat ilmaantuivat keskusteluihin viimeistään 1950-luvulla, ja vielä 90-luvulla puhuttiin viestintäkasvatuksesta. Myös mediakasvatuksen termistöä käyttävä tutkimus on verrattain uutta sen vakiintuessa vasta 2000-luvulla. Kuitenkin Sirkku Kotilaisen määritelmä mediakasvatuksesta vuodelta 1999 on mediakasvatuksen tutkimuksesta kootun raportin tekijän, tutkija Fanny Vilmilän mukaan edelleen relevantti.

Vilmilän raportti on napakka kuvaus suomalaisesta mediakasvatuksen tutkimuksesta: Aineistona on 515 kappaletta 0–12-vuotiaiden lasten mediakasvatukseen liittyvää tutkimusta Suomessa vuosina 2000–2014. Mukana on tieteellisiä tutkimuksia, kevyempiä kartoituksia ja selvityksiä. Opinnäytteitä näistä on peräti 65 prosenttia, eli aihe kiinnostaa, ja etenkin se näyttää kiinnostavan kasvatustieteilijöitä.

Alan asiantuntijoiden keskuudessa yhdeksi keskeisistä kysymyksistä näytti nousevan kysymys siitä, millaisten asioiden äärellä lapset mediaalistuvassa yhteiskunnassa ovat. Tarpeelliseksi koettiin myös tutkia lasten ja nuorten huoltajien mediasuhteita ja mediakasvatustaitoja. Itselläni kirjaa lukiessa heräsi ajatus, josko asia sittenkin on toisinpäin, että diginatiivi kasvattaa vanhempaa polvea. Näin ainakin arjen haastavissa tilanteissa. Niin tai näin, Vilmilä summaa, että tarvitaan monitieteistä, laadullista ja pitkittäistutkimusta.

Kombinaationa lapset ja media ei voi olla hyvä–paha-asetelma. Mediaa ja mediakasvatuksen ilmiöitä voidaan ymmärtää ja kuvata mediakasvatustutkimuksen avulla. Tutkimustietoa puolestaan voidaan hyödyntää koulutuksen suunnittelussa. Vilmilän teoksessa kiintoisia ovat erityisesti lasten ja nuorten mediakasvatustutkimuksen tulevaisuusvisio ja siihen liittyvät inspiroivat kysymyksenasettelut. Voidaan tarkastella mediaan liittyviä tunteita ja mielikuvia tai ehkäpä pohtia lapsen media- ja metataitojen tukemista. Kukapa tietää, mitä eläminen mediayhteiskunnassa ja -kulttuurissa lasten ja nuorten kannalta tarkoittaa? Kun kaksivuotias pitelee tottuneesti käsissään teknisiä välineitä, painelee ikoneita ja katselee e-kirjoja, tulee itsellä pakottava tarve saada käsiin tutkimuksia alle kolmevuotiaiden mediakasvatuksesta. Lieneekö tällaisia Suomessa?

Pirjo Suvilehto
FT, Oulun yliopisto