Työnhaun sääntöjä oppimassa

Claudine Bories ja Patrice Chagnard: Les règles du jeu, 2014

Ranskalainen dokumenttielokuva Les règles du jeu, ”Pelin säännöt”, kertoo vaikeasti työllistyvistä nuorista. Työvoimaviranomaisten rahoittamassa projektissa yksityisen rekrytointiyhtiön konsultit yrittävät opettaa työnhakutaitoja ja oikeaa asennetta työvoimatoimiston nuorista asiakkaista koostuvalle ryhmälle. Seuraamme viiden tai kuuden nuoren valmennusta ja työnhakuyrityksiä vajaan vuoden ajan. Dokumentin nuorilla on ammattikoulutus – joillakin lukio ja sen päälle erilaisia kursseja ja harjoitteluja – ja he etsivät suorittavan tason töitä. Vuonna 2014 ilmestynyt dokumentti on kuvattu Lillen kaupungissa, alueella, jonka työttömyys on Ranskan keskitasoa korkeampi.

Dokumentin kuvauksessa ja leikkauksessa on tyylittelyä. Alkukuvissa lasiseinäinen toimistotorni kohoaa kukkulalla viileässä etäisyydessä. Taustalla soi Vivaldi. Siirrymme tornitalon juurelle, sieltä aulaan, sitten hissillä ylemmäs ja ylemmäs. Jossain tornin uumenissa toimii rekrytointiyhtiö Ingeus. Seuraa lähikuvia ihmisten kasvoista: ensin kaunopuheista sanomaansa julistavia konsultteja, sitten näitä vastapäätä istuvia, vaiteliaita, juroja, epävarmoja nuoria. Sitten siirrytään kuvaamaan erilaisia tilanteita työnhakijoiden ja kouluttajien välillä.

Kohtauksien alussa mykkäelokuvamainen väliteksti kertoo, mitä jollekin päähenkilöistä tapahtuu seuraavaksi: ”Lolita menettää malttinsa”, ”Kevin saa töitä”. Koska dokumentissa ei ole kertojan ääntä, tiedämme muuten henkilöistä vain sen, mitä he itse kertovat. Nuoria työnhakijoita ei kuvata kotonaan, työpaikoillaan tai vapaa-ajan vietossa, näemme heidät lähinnä keskustelemassa rekrytointivalmentajien kanssa, harjoittelemassa työhaastatteluja, täyttämässä lomakkeita, nettiyhteyden ääressä hakemassa tietoja työpaikoista ja puhelimessa soittamassa uudestaan ja uudestaan mahdollisille työnantajille. Henkilöiden erilaiset elämäntilanteet ja taustat hahmottuvat vähitellen dokumentin katsojalle.

Helsingin DocPoint-festivaaleilla tammikuussa esitetyn elokuvan tekijät, Claudine Bories ja Patrice Chagnard, ovat tehneet dokumentin myös maahanmuuttajien vastaanottokeskuksen työntekijöistä ja asiakkaista (Les arrivants, 2008), mutta ”Pelin sääntöjen” nuoret työnhakijat ovat ilmeisesti syntyperäisiä ranskalaisia, vaihtelevalla etnisellä taustalla.  Ranskan kielen tai ranskalaisen yhteiskunnan tuntemuksen puute eivät näyttäisi olevan näiden nuorten työnsaannin esteenä. 

Kielitaitoa ja tapakulttuuria on kuitenkin monenlaista: kouluttajat katsovat, että nuoret eivät puhu tai käyttäydy oikein, eivät kyllin positiivisesti tai päämäärätietoisesti.  He eivät ole oppineet työnhaun puhetapoja ja sääntöjä. Ei riitä, että työnhakija osaa ja haluaa tehdä jotain työtä, vaan hakijan on myös osattava perustella miksi juuri hänet pitäisi valita.

Missä määrin dokumentin kuvaamat tilanteet ja säännöt ovat sidoksissa Ranskan olosuhteisiin? Tiukka vaatimus käyttää työhaastattelussa nahkakenkiä lenkkareiden sijaan on ehkä tällainen, ainakin kun työnhakija pyrkii rakennustyömaalle. Monet muut normit kuulostavat sen sijaan tutuilta, esimerkiksi se, että työnhakija ei saisi sanoa hakevansa paikkaa ensi sijassa palkan takia. Erilaisten harjoittelupaikkojen tarjoaminen nuorille työpaikkojen sijaan näyttää olevan Ranskassa vähintään yhtä suuri ongelma kuin Suomessa.

Onko tämä dokumentti ”kriittinen”? Henkilökuvauksen tasolla elokuva on mielestäni varsin neutraali, ilman selvää jakoa hyviksiin ja pahiksiin. Ainakaan useimmat konsulttifirman kouluttajat eivät vaikuta henkilöinä epämiellyttäviltä. Vastaavasti dokumentin nuorien vaikealle työllistymiselle on selviä syitä: joku ei halua herätä aikaisin tai tehdä pitkiä työmatkoja, toinen ei halua tulla komennelluksi tai suostua miellyttämään ketään, kolmas taas on harjoittelupaikoillaan kiltti ja mukautuva, kunnes saa raivokohtauksen.  

Dokumentin kuvaama tilanne on toki epätyydyttävä: nuorten työllistymistilanne on vaikea ja työnhakuun liittyvät käyttäytymissäännöt ovat keinotekoisen tuntuisia.  Jos dokumentin katsoja kokee tämän selvänä ja korjattavissa olevana vääryytenä, hän luultavasti tulkitsee myös elokuvan ”tuomitsevan” siinä kuvatun tilanteen. Joku toinen katsoja voi kokea elokuvan ironisena ja etäännyttävänä.

Kari Forsström
Kirjoittaja on helsinkiläinen FM ja teol.yo.