”Of Men and War” kertoo rauhan tekemisestä – sotamuistojen kanssa

DOC POINT 2015 HELSINKI
dokumenttielokuvafestivaali

Yli kaksituntisen dokumentin Of Men and War voi tiivistää niin, että amerikkalaiset sotaveteraanit yrittävät parantaa itsensä ja toisensa Irakin sodan jättämistä sotatraumoista. Suurin osa heistä on nuoria miehiä, jotka eivät pysty palaamaan vaimojensa ja lastensa luokse eivätkä sopeudu yhteiskuntaan enää.

Sodassa he olivat sankareita, mutta kuten yksi heistä sanoi: ”Palattuani tunsin itseni ihan pieneksi.” Ja se ahdistaa. Vihaisuus on yleinen olotila. Viha kantoi sotilaita läpi kaikkien kauheuksien sodassa, mutta nyt se kanavoituu arkeen ja saa suuttumaan ihan pienestä, koko ajan.

Miehet osallistuvat Pathway Home -nimisen kuntoutuskeskuksen ohjelmaan Kaliforniassa. Kamera seuraa heidän arkeaan ja ryhmäterapiakeskustelujaan vuoden ajan. Ohjaaja Laurent Bécue-Renard näyttää, kuinka miehet pikku hiljaa pystyvät siirtymään eteenpäin elämässään ja kuinka sotakauheuksien tilalle alkaa tulla uutta uskoa omaan selviytymiseen.

Yksi mies kertoo aina uudelleen sen, kuinka hän sokeutui kranaatin räjähtäessä. Toinen kuvailee sitä hetkeä, kun hän oli murtamassa ovea asuntoon, pikkutyttö tuli avaamaan sitä ja lensi murtautumisen voimasta päin seinää ja kuoli. Ruumiiden lastaaminen kasaan, kidutukset, elävältä polttamiset, rankaisemiset. Muistot palaavat elävinä mieleen. Nukkuminen on mahdotonta.

Takaumien lisäksi miehet tuntevat syyllisyyttä osallisuudestaan sotatapahtumiin. Elokuva toimii todella hyvin sodanvastaisena julistuksena. Sotaan lähdetään ylpeinä, mutta sieltä palataan ihmisrauniona. Kuten yksi heistä sanoi: ”Feikkaan kaiken elämässäni. Minulla ei ole enää mitään, miksi elää.”

Kuitenkin juuri sotilaiden perheet on se syy, miksi he yrittävät. Yhdenkin vaimo oli sanonut, että hän eroaa, ellei mies käy läpi ohjelmaa. Eräs asukkaista kuvaili suhdetta lapsiinsa vakavaksi. Hän koki, että ryöstää lapsiltaan lapsuuden, koska ei pysty iloitsemaan heidän kanssaan mistään. Vuoden loppupuolella näytetään kuitenkin jo hieman valoisampi hetki erään miehen elämässä. Hän on käymässä kotona ja tyttö huikkaa sängystä: ”Rakastan sinua, vaikka sinulle olisi tapahtunut mitä. Koska olet minun isä!”

Monissa perhetilanteissa näkyy se, kuinka henkisesti poissaolevia miehet ovat. Terapeutti, joka on itsekin ex-veteraani, sanoo usein miehille, että heidän on lopetettava pakeneminen ja otettava apua vastaan. Hän korostaa, että kaiken pahan lisäksi, mitä heillä on sisällään, siellä on myös hyvää. Miehillä on kyky tulla hyviksi vanhemmiksi, rakastaviksi aviomiehiksi ja lojaaleiksi ystäviksi. He ovat selviytyjiä ja voivat valita sen, että pikku hiljaa he jättävät kaiken skeidan taaksensa.

Parantuminen sotatraumoista ja traumoista ylipäätään vaatii aikaa ja osaavaa apua. Mielestäni se on ainoa tie siihen, etteivät ne siirry sukupolvelta toiselle. Tulevat lapset ja nuoret päätyvät muuten kantamaan suuria taakkoja, jotka hiljaisuuden tai väkivallan kautta siirtyvät sairailta vanhemmilta suvussa eteenpäin.

Seija Hirstiö
dokumentaristi, digitaalinen suunnittelija