”Pekka. Inside the mind of a school shooter” on tarpeellinen dokumentti

DOC POINT 2015 HELSINKI
Dokumenttielokuvafestivaali

Hollantilainen ohjaaja Alexander Oey on lähtenyt penkomaan Jokelan koulusurmaajan, Pekan, taustoja ja hänen mielensä kulkua kohden joukkosurman toteuttamista.

Olen lukenut muutamia kriittisiä kannanottoja siitä, kuinka ohjaajan on aina helpompi tehdä dokumenttielokuva muualla kuin kotimaassa, koska hän ei joudu kantamaan tekemänsä elokuvan seuraamuksia. Mielestäni tämän dokumentin kuuluukin herättää ihmisiä ja jopa syyllistää heitä, koska nuoren ihmisen mielen haavoittavuutta ei ymmärretä vielä riittävästi. Ja Oye teki työnsä hyvin.

Pekan vanhemmat esittelevät nauravan ja aurinkoisen pikkupojan valokuvia. Mutta sitten tapahtui jotain, ja se jokin oli yhteisön ulkopuolelle sulkeminen kouluaikana. Psykiatrin arvaus on, että Pekalla oli autismin oireyhtymään kuuluvia piirteitä ja että se aiheutti syrjimisen ja kiusaamisen sekä Pekan väkivallan ja ääri-ideologioiden ihannoimiseen taipuvan mielen.

Oye tarkastelee Pekan perheen statusta Jokelan nukkumalähiössä ja huomaa, että myös perhe herätti kummastusta siellä. Heillä ei ollut autoa ja heidän arvonsa olivat muutenkin kulutusvastaiset.

Pekka pukeutuu pukuun ylä-asteella ja kantaa Marxin teoksia kainalossa 14-vuotiaana. Aatteet vaihtuvat, mutta Pekalla on vankka mielipide siitä, että ihminen on alistettava järjestelmän palvelukseen ja että kaikkia elämiä ei pidä säästää. Opettajat yrittävät keskustella Pekan kanssa ja vaikuttaa vanhempiin jo ala-asteella, jotta Pekka pukeutuisi normaalimmin ja sulautuisi paremmin massaan, mutta se ei tuota tulosta.

Elokuvassa käydään läpi Pekan nettikeskusteluja muiden ääriajattelijoiden kanssa, joista yhteen hän rakastuu palavasti. Siinä yhteydessä tulee esille se, että Pekka kokee nyt pitkästä aikaa tunteita ja sen, että hänenkin elämällään on merkitystä. Suhde kuitenkin kariutuu, ja se aiheuttaa lisää ahdistusta. Jossain vaiheessa aikaisemmin äiti yritti saada Pekan terapiaan, mutta paniikkihäiriötä ja ahdistusta pidetään liian lievinä, jotta apua heruisi. Ne kuitenkin johtavat lopulta siihen, että eräänä päivänä Pekka julistaa olevansa täynnä vihaa ja valmis tekemään sen mitä hän lopulta tekee. Hän myös kertoo, että vihaa itseään ja että joutuu tekemään päivittäin paljon työtä sen eteen, että saisi edes jonkinlaista mielenrauhaa itselleen. Ja ettei hän jaksa elää sellaisena kuin on ja minkälaiseksi ympäristö on hänet muokannut.

Olisiko joku voinut pelastaa Pekan, jos hän olisi saanut oikean diagnoosin ja jos kaikki vastuu ei olisi jäänyt vanhemmille? Elokuva herätti suuren huolen kaikista niistä nuorista, jotka kantavat omaa raskasta taakkaansa ja jotka joku päivä toteavat, etteivät jaksa enää. Vaikka suurin osa heistä kääntääkin vihan itseensä päin, on se silti turhaa. Meidän tulisi vihdoin olla riittävän älykkäitä ja tietoisia, jotta ymmärtäisimme mielenterveyden häiriöitä a:sta ö:hön ja jotta haluaisimme auttaa nuoria selviämään niistä.

Seija Hirstiö
dokumentaristi, digitaalinen suunnittelija